Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Hei kaikki!!! Olen piitkän ajan ollut täältä pois; mielessä kyllä olette olleet kaikki ja ihan kuin tämä asia koskaan unohtuisis; EI IKINÄ, mutta minäpä olen jäänyt henkiin ja meinaan hengissä pysyäkkin!
On alkanut elämä hymyilemaan ja uskokaa täi älkää, tuon saman petturipukin kanssa. Kaikki on nyt toisin ja voi kuulostaa siirapilta, mutta ensimmäistä kertaa ymmärrän, kun joku on joskus sanonut, että suhde voi jopa parantua pettämisen myötä...
En todellakaan tarkoita, että rakkas suurenee ja luottamus kasvaa, mutta minä ainakin olen löytänyt enemmän itseäni ja pidän itsestäni enemmän kiinni ja siitä mitä minä haluan. Ja jos se ei petturipukille käy, voivoi.
Se kantaako tämä loppuelämän on ihan toisisjainen asia. Tässä myllytyksessä jos missä oppi sen että päivä ja hetki kerrallaan. Olen oppinut nauttimaan pienistä asioista enkä todellakaan rakenna onneani enää toisen ympärille.
Tunnistin itsestäni piirteitä, jotka hakivat kaikkea onnea ja iloa jne kietoutumalla toiseen kuin köynnöskasvi. Se kasvi on nyt katkennut ja vankempi runko on kasvanut tilalle.
Ystäväni ja lähipiirini sanoo, että olen muuttunut. Positiiviseen suuntaan! Olen itsevarma, en välitä pienistä enkä varsinkaan valita todellakaan pienistä elämän vastoinkäymisistä. Sen verran syvissä mudissa rämmittiin tämän kokemuksen aikana.
Toivottavasti joku saa tästä pientä ilon, toivon tai edes häivän uskoa tulevaisuuteen, koska minä elän täysillä eikä sitä vie kukaan enää ikinä minulta pois!!!
Ihana kuulla sinusta Black Heart!! ☺️❤️
Kirjoitit kuin minun elämästäni 🙂👍 eli jos aika paljon huonoja juttuja, niin hyvää ainakin se itsenäiseksi naiseksi kasvaminen.
Ja kuten sappe tuolla aiemmin sanoi, korjata voi, mutta siihen urakkaan tarvitaan kaksi samaa tahtoa. Yksin ei onnistu, senhän jo näin minäkin.
Jatketaan elämää ja nautitaan siitä! Päivä ja hetki kerrallaan. Sitä opetellen ja pienistä hetkistä iloiten.
😍
Tännepä taas päädyin. Omasta tragediastani on nyt kolme vuotta ja edelleen elän näitä päivämääriä uudelleen. Tänään esim olin Turussa työmatkalla - siis kolme vuotta sitten- vaimoni leikkiessä toisen miehen kanssa. Yhdessäoloa on jatkettu ja välillä menee hyvin ja välillä huonommin. Nuo ylä- ja alamäet vuorottelevat, mutta välit harvenevat.
Ensimmäisen kerran vietä näitä pettämisen vuosipäiviä turpa kiinni, sisälläni kärsien. Varmaan näkyy ulospäinkin. Luottamus ei oikein palaa, elämä tuntuu välillä paremmalta kuin ennen, seksiä piisaa enemmän kuin 30-vuotisen yhdessäolon aikana ikinä aiemmin.
Silti odotan elämältä vain sen loppumista. Loppuu tämä nöyryytys ja oma munattomuus siihen, ettei musta ollut lähtijäksi.
No, näillä mennään nyt, huonomminkin voisi olla.
Voi Jatuli, puhut, kuin olisit toinen ajatukseni, poikkeuksena, että en odota elämän loppumista. Älä sinäkään, vaan taistele itsellesi oma itseellinen elämä, vaikka et päässytkään irtaantumaan, en minäkään, ainakaan vielä.
Tiedoksi, minulla on oma foorumi "Toiminko taas väärin". Jos sen jaksat lukea, ymmärrät, mitä tarkoitan.
Ajatukseni ovat muuttuneet. Enää en sääli itseäni ja odota miestäni rakastamaan minua, niinkuin ennen. Jopa huvittuneena seuraan hänen "työntekoaan".
Elämässä on niin paljon iloisia asioita, jotka odottavat, että koet ne. Ne on vain itsestä kiinni. Sen minä olen oivaltanut ja alkanut toteuttamaan niitä, ilman miestäni. Tee Sinäkin niin.
Black Heart kirjoitti 24.8.2016 15:54
On alkanut elämä hymyilemaan ja uskokaa täi älkää, tuon saman petturipukin kanssa. Kaikki on nyt toisin ja voi kuulostaa siirapilta, mutta ensimmäistä kertaa ymmärrän, kun joku on joskus sanonut, että suhde voi jopa parantua pettämisen myötä...
Se kantaako tämä loppuelämän on ihan toisisjainen asia. Tässä myllytyksessä jos missä oppi sen että päivä ja hetki kerrallaan.
Toivottavasti joku saa tästä pientä ilon, toivon tai edes häivän uskoa tulevaisuuteen, koska minä elän täysillä eikä sitä vie kukaan enää ikinä minulta pois!!!
Mukava kuulla, että elämä etenee ja valoa näkyy! Välillä olenkin miettinyt miten sinulla nyt menee. 🙂
Muistan kun lueskelin taanoin näitä viestejä ja kuinka sinun näköalattomuutesi, katkeruutesi ja anteeksiantamattomuutesi synkististivät osaltaan omia ajatuksiani joskus keväällä, kun omasta petetyksi tulemisestai oli muutamia viikkoja tai kuukausia. Onneksi silloin oli myös positiivisia viestejä selviytymisestä tälläkin foorumilla. Ja nyt ehkä sinun (teidän) tarinakin muuttuu positiiviseksi, ainakin sen pettämisen ylipääsemisen ja myös parisuhteenne kannalta. Hienoa!
Nyt kun vaan saisi tämän oman tapauksn yli: pois katkeruudesta ja kyvyn antaa anteeksi. Aikaa ja kärsivällisyyttä sekä kaikkea muuta tässä kai tarvitaan.
Yhden vinkin annan: kannattanee jättää se petturipukki pois sanavarastosta, ei liene rakentavin mahdollinen. 😉
On tämä elämä kyllä...
Periaatteessa on nyt pettämisen suhteen asiat käsitelty, mutta sitten meidän suhteessamme onkin päästy seuraavaan haasteeseen. Tai oikeastaan palattu tilanteisiin, jotka ovat suhteessamme enemmän ja vähemmän hiertäneet koko 30 vuoden yhteistaipaleen ajan: alkoholinkäyttö, yllätys yllätys.
Ukko on ottanut kuppia aina eri tahtiin kuin minä, se on ollut tärkeää, mökille kuuluu kalja ja on ollut vaiheita, että joka viikonloppuun on kuulunut kalja. Päivittäin ei ole voinut, koska siitä vasta sota olisi tullut. Eikä siinä, mutta yhtä kun ei kannata juoda...vuosien varrelle on mahtunut mm. pullojen piilottelua, salailua, valkoisia valheita ja muutamia toilailuja aiheen tiimoilta. Ja oli kai pettäminenkin fyysisesti aloitettu hyväsen tuiskeessa.
No, ongelma lienee nyt se jälleen, että juominen pysyy edes jotenkin hallussa vain sen vuoksi, että olemme palanneet asumaan yhteen. Mutta eihän se niin voi olla? Aiheesta ei voi jutella yhtään, siitä tulee riita, ongelmahan on siis minulla 😳
Rakastan miestäni, mutta nyt olen pahan valinnan edessä. En ole absolutisti, mutta itsellä juominen liittyy johonkin kivaan tapahtumaan. En siis juo itseäni pieneen pöhnään joka viikonloppu. Ukolla se juominen on aina humalahakuista. Aina. Aionko siis elää sitä samaa, kuin ennen pettämistä? Jos mies ei halua (pysty?) korjata tuota osuuttaan meidän suhteessa, niin mitä tässä on vaihtoehtoja? Sietää hiljaisesti? Sitten juominen lisääntyy, se on jo kokeiltu. Ennen pettämistä itseasiassa...
Että apuva? ☹️ Olenko jo henkisesti toinen jalka oven raossa? Voinko sanoa, että ellei pysty olemaan juomatta esim. muutaman kuukauden, lähden? Eikö se ole kiristämistä? Hän itse ei tule ehdottamaan moista, koska hänhän juo niin vähän 🙄
Pitkästä aika kirjoittelen kuulumisia... mutta ekana haluan vastata sulle
1Maisa:
Meillä mä sanelin ehdot juomisesta. Sanoin että nyt sä lopetat koska toi on sulle ongelma. Mä en halua että mun lapset joutuu elään alkoholistiperheessä joten se loppuu nyt. Ja itseasiassa mies on yllättävän hyvin ottanut asian. Meillä se meni kans ihan yli, se joi salaa ja joka ilta. Sain ihan mielettömän kilarin. Mut nyt tilanne on sen osalta parempi. Joten mä ehdottaisin tiukkaa linjaa, jos se asia sua vaivaa.
No niihin kuulumisiin... asiat siis selvis mulle 2v sitten.. hengissä ollaan vieläkin. Aika hurjat 2v on ollut...no nyt menneenä viikonloppuna on asiaa puitu taas. Meille tuli yllätyksenä että meillä sukulaiset tietää myös asiasta 😮
hommahan meni niin että yks sukulaismies on asiasta silloin aikanaan tiennyt ja nyt sit tuli ilmi että se on asiaa kertonut eteenpäin. Voin sanoa että ei tuntunu kauheen kivalta koska se on kuitenkin niin henkilökohtainen juttu enkä ole sitä jakanut kuin lähimmälle ystävälle. Tosin sukulaiset ei tiedä että me ollaan asiat jo selvitetty. Vihjailivat mun äidille että meillä pidetään kulisseja pystyssä... niinpä niin... ja oikeasti meillä on ihan hyvä tilanne nyt. Toki välillä mulla mielikuvitus laukkaa vähän turhan lujaa, mut pääasiassa asiasta ei enään puhuta. En mä itekään jaksa, haluan keskittyä tähän hetkeen ja tulevaisuuteen, nousta ylös sieltä maanraosta. Mut kyllä toi tieto mut romahdutti, kuvittelin että tää on vaan meidän asia, ei kuulu muille... nyt odotan mielenkiinnolla tuleeko mulle kukaan sanomaan asiasta...
Mukavaa viikkoa kaikille! 😉
Nyt tiedän omalla kohdallani ihan selvästi ainakin yhden positiivisen vaikutuksen, joka petetyksi tulemisella on ollut. Nyt tiedän mikä merkitys ja voima tunteilla on. Sitä meni tunteiden viemänä sellaisen mankilin läpi, etten voi enää mitenkään yleenkatsoa tunteita ja niiden merkitystä.
On kestänyt aika pitkään ennen kuin olen tajunnut, että tämä on todellakin positiivinen vaikutus. Ensiksi oli vain petetyksi tulemisesta paha olo ja sen jälkeen vallinnut tunteiden vuoristorata oli lähinnä vain rasittavaa. Nyt vasta, kun tilanne on suureksi osaksi tasaantunut ja tilalla on tullut monia muita asioita, jotka ajoittain kokonaan peittävät alleen sen, että on petetty. Nyt vasta kunnolla ymmärrän, että sain paljon aikaisempaa paremman yhteyden omiin tunteisiini. Ikäänkuin tunnemyrsky olisi raivannut kanavat auki. Nyt kun osittainen yliherkkyys ja pelokkuus on laantunut, on rauhallisempi ja tasapainoisempi yhteys omiin tunteisiin. Tämä on avannut järkeilyn rinnalle uuden rikkaan maailman.
Edelleen pettäminen aiheuttaa pahaa oloa mutta se on vaakakupissa pienemmällä painolla.
Hyvää jatkoa ja voimia kaikille toivottaen!
Palasin pitkästä aikaa päivittämään kuulumisiani.
Olemme edelleen naimisissa, mutta suhde on ainakin minun puoleltani niin kuollut kuin olla ja voi. En puhu miehelleni juurikaan mitään, mitä nyt lasten arkiasoista. Olen myös oppinut sanomaan mielipiteeni ja olen taas viime aikoina sanonut, kuinka tehokkaasti hän onnistui tuhoamaan yhden avioliiton pettämisellään. Joka kerta mies uhriutuu, pyytää lopettamaan keskustelun tästä aiheesta ja katsomaan tulevaan.
Miehen uskottomuudesta on jo pian neljä vuotta. Yritin taas saada selville kenen kanssaan hän petti. Mies ei vastaa minulle. Hän vain hokee "se oli tuntematon, olenhan sanonut sen aiemminkin". Mies ei suostu kertomaan nimeä, ei mitään.
Kysyn teidän mielipidettä että miksi?
Sanoin miehelle, että on helppo sanoa naista tuntemattomaksi ja ehkä näin suojella hänen henkilöllisyyttään, jos hän on työkaverisi. Siihen mies raivosi raivoten "joo, joo, panen kaikkia työpaikan naisia".
Että näin. En oikein jaksa uskoa siihenkään että mies ei tietäisi naisesta mitään. Kai sitä nyt on vaihdettu nimitiedot, asuinpaikat jne?
Vai suojeleeko mies naisen henkilöllisyyttä tarkoituksella?
Kysyin mieheltäni myös, että enko aviovaimonasi ansaitse tietää kuka tämä nainen on. Mies vastasi taas "sanoinhan että se oli tuntematon".
Minulle riittäisi että saisin kasvot tapahtumalle. Tuntuu, että minulla ei ole enää mitään annettavaa paitsi avioero.
Kuulostaa ikävältä tilanteesi; et kuitenkaan hae eroa, vai onko se käynyt mielessäsi?
Minusta miehesi pitäisi kertoa, kuka oli tuo toinen nainen. Ehkä se jopa auttaisi sinua pääsemään irti tuosta pettämisasiasta ja voisitte jatkaa yhdessä uudella alulla, puhtaalta pöydältä. Jopa asiantuntijat ovat sitä mieltä, että petetyn tulee saada tietää petoskumppanin henkilöllisyys.
Miten sait tietää pettämisestä alunperin? Miehesi tulisi olla tässä asiassa avoin ja rehellinen.
Valheen päällä jatkettu parisuhde ei voi hyvin. Sen asian huomaa siitä, mitä kirjoitit ☹️
Kallantuoksu. Tiedän tunteesi. Minulla on kulunut 3 v ja 3 kk kun sain tietää mieheni vuosia kestäneestä suhteesta. Olemme edelleen yhdessä ja haluamme nauttia yhteisistä eläkepäivistä. En koskaan saanut mieheltäni kuvaa tai mitään tietoa tästä toisesta paitsi nimen, mutta sinnikkäästi pengoin osoitteen ja kuvan esille. Loppujen lopuksi kun oli kulunut vuosi pettämisen ilmitulosta, kohtasin tämän toisen naisen. Hänelle se oli yllätys ja minulle suunniteltu juttu. Ymmärrän todella hyvin kun haluat tietää tästä toisesta, se on askel parantumiseen. Eivät kaikki sitä halua mutta minä halusin ja onnistuin. Siitä alkoi paranemiseni.
Elän mieheni kanssa hyvää elämää, nautimme toistemme seurasta, käymme tansseissa, konserteissa, ystäviemme luona, matkoilla ja teemme yhdessä töitä hyvän olomme eteen. Onneksi en lähtenyt vaan jäin, sillä jos olisin lähtenyt, en olisi oppinut tuntemaan tätä nykyistä miestäni joka rakastaa minua ja minäkin rakastan häntä. Ihan hirveän koulun olemme käyneet mutta se hetki kun pystyin antamaan anteeksi, käänsi ihan uuden sivun elämäni kirjassa. Toivon että pystytte keskenänne selvittämään oletteko yhdessä rakkaudesta vai jostain muusta syystä.
mariella kirjoitti 21.3.2017 15:26
Kuulostaa ikävältä tilanteesi; et kuitenkaan hae eroa, vai onko se käynyt mielessäsi?
Minusta miehesi pitäisi kertoa, kuka oli tuo toinen nainen. Ehkä se jopa auttaisi sinua pääsemään irti tuosta pettämisasiasta ja voisitte jatkaa yhdessä uudella alulla, puhtaalta pöydältä. Jopa asiantuntijat ovat sitä mieltä, että petetyn tulee saada tietää petoskumppanin henkilöllisyys.
Miten sait tietää pettämisestä alunperin? Miehesi tulisi olla tässä asiassa avoin ja rehellinen.
Valheen päällä jatkettu parisuhde ei voi hyvin. Sen asian huomaa siitä, mitä kirjoitit ☹️
Ero on mielessäni usein, mutta en millään halua luopua puolesta ajasta lasteni kanssa. Minulle on mahdoton ajatus, että joutuisin olemaan joka toisen viikon erossa lapsistani. Ja että lapseni viettäisivät joka toisen viikon isänsä ja äitipuolten kanssa. Olen halunnut lapsia, koska olen halunnut heidät osaksi omaa jokapäiväistä arkeani. Yritän jakaa siihen asti, että nuorin olisi lukiossa.
Mies kertoi minulle itse pettämisestään heti kun se oli tapahtunut. En olisi IKINÄ osannut itse sitä epäillä saati uskoa hänestä. Hän vain sanoi, että "olen pettänyt sinua". Mutta koskaan en ole saanut tietään kenen kanssa. Mies sanoo aina, että "hän on tuntematon". Kyllähän tuntemattomallakin on nimi, osoite jne. Kai hän nyt nämä tiedot tietää vaikka väittääkin sitä yhden illan hairahdukseksi?!?!
Miksi hän ei kerro?
Eikö hän oikeasti tiedä? Oliko kyseessä maksullinen nainen? Vai haluaako vain suojella naisen henkilöllisyyttä?
Jos kysessä oli tuntematon niin eikö voisi vain sanoa, että "se oli joku Pirkko Helsingistä, noin 40v". Tai sitten voisi ihan hyvin sanoa, että maksullinen nainen oli kyseessä. Edes jotain! Tämä on minusta todella outoa!
Kallan tuoksu, kuinka pahoillani olen puolestasi, kuin myös omastakin puolesta. Sananlasku, kun asia pitkittyy, niin se mutkistuu. Noin näyttää käyneen Teillekin, meille myös.
Mekin olemme vielä yhdessä. Erona Teidän tapaukseen on se, ettei mieheni tänä päivänäkään ole tunnustanut pettäneensä, vaikka kaikki merkit siihen viittasivat ja viittaavat edelleenkin. Toki, yhteydenpidot ovat vähentyneet.
On äärimmäisen loukkaavaa, että hän kerta toisensa jälkeen puolustaa Maria, perustellen asian niin, että puolustaa itseään.
Myös minä olen oppinut sanomaan mielipiteeni ja ajatukseni, mieheni on vain niin "herkkähipiäinen", että sen jälkeen hän aloittaa vihoittelun ja mykkäkoulua saattaa olla useampia viikkoja. Suoranaista helvettiä ja henkistä väkivaltaa.
Lukemani perusteella miehillämme näyttää olevan paljon samankaltaisia luonteenpiirteitä. He eivät tule koskaan tunnustamaan, koska luottavat siihen, että puolisosta ei löydy voimaa lähteä ja särkeä vuosikymmeniä yhteisesti rakennettua kotia, kaikkinensa.
Kysyit, miksi miehesi ei suostu kertomaan nimeä. Mielestäni se johtuu luonteenpiirteestä ja siitä, että haluaa hinnalla, millä hyvänsä pitää julkisivun puhtaana. Sehän ei enää sitä olisi, jos olisi Sinulle avoin.
Lisäksi hän pelkää toimenpiteitäsi, jos tiedät liikaa. Uskon myös, että ihmiset, jotka valehtelevat, alkavat itsekin jossain vaiheessa uskoa siihen ja valheiden verkko sen kun laajenee. Heillä ei ole enää paluuta rehelliselle polulle. Tuollainen ihminen on sisimmiltään pelkuri ja omaa huonon itsetunnon.
Minun mieheni pystyy laukomaan suustaan asiattomuuksia ja hänen sanainen arkkunsa on armoton ja loukkaava vaimoaan kohtaan. Kun kysyn, miten voit olla noin kylmä ja tunteeton, saan vastaukseksi, että itse olen sen aiheuttanut. Siis pattitilanne, joka ei tule muuttumaan.
Näinhin johtopäätöksiin minä olen tullut valehtelemavasta miehestäni.
Myös minulle riittäisi, jotta saisin kasvot tapahtuneelle. Tuntisin itseni paljon arvokkaammaksi ihmiseksi ja saisin ihmisarvoni takaisin, mutta????
Varmaan monella käy mielessä, miksi et ota ja lähde. Noin minäkin ajettelen usein, lukiessani muiden viestiketjuja. Kun se osuu omalle kohdalle, se vaan on niin vaikeaa, tai minua ei vieläkään ole loukattu tarpeeksi. Kuitenkin, olen kolmesti jo eroanomuksen laittanut vireille - joka kerta vetänyt sen takaisin😞.
Voimia Sinulle Kallan tuoksu🌻🙂🌻
Puhun nyt vain itsestäni.
Minun piti katsoa ne asiat niin, viimeseen loppuun asti ja lähteä vasta sitten, kauan siinä meni. Jos olisi pienintäkään asiaa jäänyt kaivertamaan, olisin voinut katua lähtöäni, ehkä jopa palata kulisseja korjaamaankin. Asiat on oltava järjestyksessä omassa päässä, silloin ei tarvitse todistaa toisen syyttömyyttä tai syyllisyyttä itselleen, eikä kenellekkään, sillä ei ole enää mitään merkitystä, vaan sillä, mikä on itseä kohtaan oikein.
.
Viisi vuotta sitten mieheni jäi kiinni pettämisestä. Samalla moni ylityö ja kuntosalireissu heti lumenluonnin jälkeen sai selityksensä. Toinen nainen oli miehen yrityksessä työskennellyt, miestä 17 vuotta nuorempi nainen. Minä käytännössä sekosin työkyvyttömäksi. Laihduin useita kiloja ja toivoin vain kuolemaa. Aina kun olin päässyt vähän jaloilleni, tuli uusi isku. Mies ei pettänyt enää uudestaan, mutta paljastui että suhde olikin alkanut 6 kk aiemmin kuin minulle kerrottiin ja toisella kertaa paljastui että suhde jatkui vielä ensimmäisen kiinnijäämisen jälkeen. Sitten tuli tietoon pieniä kertomatta jättämisiä jne. Mies perusteli niitä sillä, että ei halunnut enää haavoittaa minua. Hän ei tajunnut, että valehtelu sen jälkeen, kun oli vannottu puhuvamme totta, haavoitti enemmän kuin totuus olisi koskaan tehnyt.
Viisi vuotta on mennyt ja elämä on täydellisen hajutonta ja mautonta. Juuri olin viikon lomalla ilman miestäni ja tajusin, että en missään vaiheessa tuntenut mitään kaipuuta tai ikävää. Hän on nykyään minulle perheenjäsen, ei enää rakastettu tai aviomies. En halua enää läheisyyttä. Meillä on seksiä aina kun mies haluaa, mutta siinä on mukana ruumiini, ei mieleni. Itse olen jossain kaukana silloin. Mies oli joskus minun peruskallioni, mies joka ei koskaan pettäisi, vaikka muut miehet niin tekevät. Nyt en enää luota mihinkään, mitä hänen suustaan tulee. Hän yrittää halata, suukotella, olla lähellä, mutta niissä tilanteissa on vain minun kuoreni. En tunne enää oikein mitään. En osaa kuitenkaan kuvitella toista miestä tai toista rakkautta, sillä en uskaltaisi enää koskaan tuntea mitään.
Muistan miehen kiinnijäädessa että ensimmäinen ajatukseni oli "Tätä ei saa koskaan pois, tämä tulee aina olemaan". Miten oikeassa olin silloin. Vaikka mieheni hukuttaisi minut rakkauteen ja ruusuihin, tehtyä ei saa koskaan pois meidän väliltä. Mies on sanonut, että jos olisi hiukankaan osannut kuvitella sitä kärsimystä ja tuskaa sekä niitä seurauksia mitä pettämisestä tulee, ei hän olisi katsonutkaan toista naista kohti. Hänen elämänsä suurin tuska on ollut katsoa minun romahtavan täysin ja menettävän luottamukseni ja rakkauteni.
En tiedä, mitä tulevaisuus tulee tullessaan. Minä olen niin kyynistynyt, että en usko mitään kummempaa olevan olemassakaan. Jos minun mieheni pystyi 9 kk salasuhteeseen, en usko muista yhtään sen parempaa.