Millaista elämä on nyt, kun uskottomuudesta on pidempi aika
Pääsääntöisesti tällä palstalla ihmiset kirjoittavat, kun uskottomuus on juuri paljastunut ja shokkivaihe on pahin. Mutta harvemmin enää tuntemuksista ja elämästä, kun uskottomuudesta on kulunut jo useampi vuosi. Sen vuoksi ajattelin aloittaa ketjun, johon jokainen voi kertoa miten oma elämä nyt sujuu, samalla tämä ketju voi toimia päiväkirjana itselle. Ja lisäksi joku saa siitä suuntaviivoja päätöstensä tekoon.
Meillä miehen uskottomuudesta on nyt kulunut kaksi vuotta. Jäin miehen pyynnöstä avioliittoon, mies siis sanoi, että avioliittomme päättyy vain jos minä haen avioeroa. Hän haluaa kuulemma jatkaa kanssani. Meidän tarinamme on varmaankin aika perinteinen, mutta en silti tänäkään päivänä ymmärrä miksi mies petti. Tai siis sitä en ymmärrä, että oliko avioliitto muka niin huono että oikeutti pettämiseen. Ja kannattiko maksaa se hinta, että mies menettää aviovaimon, joka oli sydämestään aviovaimo. Minusta ei, kaiken olisi voinut korjata puhumalla. Mies ei koskaan, ei siis koskaan, ollut maininnut, että avioliitossa on jotain hänen mielestään pielessä. Itse olin tyytyväinen, en täysin tyytyväinen (ei kai kukaan ole), mutta en koskaan ajatellutkaan että me joskus eroaisimme tai että itse pettäisin. Olen sellainen peruskristillinen nainen, maailman uskollisin, joka oli rakentanut elämänsä perheen ja avioliiton varaan. Meillä siis on neljä alakouluikäistä lasta, avioliittoa takana 15 vuotta, yhdessä olemme olleet nyt 17 vuotta. Menimme aikoinaan rakkaudesta naimisiin. Mies kertoi minulle pettäneensä tuntemattoman yhden illan baarilöydöksen kanssa työmatkallaan. Mutta nykyään en oikein tiedä oliko kyseessä tuntematon henkilö, oliko henkilö mies vai nainen tai minkä maalainen. Mies ei ole kertonut mitään. Sukupuolitautitesteissä hän kävi moneen otteeseen. Heti uskottomuuden paljastumisen jälkeen, ja sitten muutaman kuukauden välein pari kertaa. En tiedä käyttikö mitään ehkäisyä, ehkä ei kun kerrran testeissä kävi. Vai mitä luulette? Meillä mies kertoi itse uskottomuudestaan minulle, en edes olisi osannut epäillä itse. Ja saman tien hän alkoi anelemaan anteeksiantoa ja että haluaa olla minun kanssani. Maailmani romahti. Kun aloin puhumaan avioerosta mies alkoi syyttämään minua uskottomuuteen johtaneista syistä. Pettämisen syiksi hän kertoi humalatilan, meillä on kuulemma liian vähän seksiä (2-3 kertaa viikossa liian vähän), liian vähän seksileluja, minä kuulemma en pukeudu seksikkäästi (verkkarit kotikäytössä on kuulemma huono), alusvaatteeni ja pyjamani ovat epäseksikkäät (ei saa olla puuvillaisia) ja lisäksi en kuulemma kehu häntä tarpeeksi (esimerkiksi jos hän oma-aloitteisesti imuroi niin häntä pitäisi kehua siitä). Lisäksi hänen mielestään me keskustelimme liian vähän, tosin hän ei osannut kertoa että mistä meidän pitäisi keskustella enemmän. MIKSI hän ei ollut koskaan edes puhunut tällaisesta minulle? Kyllä minä mieluummin olisin käynyt ostamassa pornahtavia alushousuja kaupasta miehen silmäniloksi, jos hän niistä pitää, kuin että hän tuhoaa yhden avioliiton uskottomuudellaan!
Jäin avioliittoon pitkälti järkisyistä. Sydän käski ja käskeen edelleen eroamaan. Mutta liian paljon olisin menettänyt erossa. Olisin erossa menettänyt puolet lasten ajasta, kotitalomme joka on ollut lastenkin koti heidän koko elämänsä ajan, taloudellisen vakauden, eikä minulla olisi mitään turvaverkkoja. Huonon miehen menetystä sen sijaan en surrut mahdollisessa erossa. Kaikki oli lähinnä lapsiin ja talouteen liittyvää.
Millaista elämämme on nykyään, kaksi vuotta miehen uskottomuuden jälkeen?
*Minä eli aviovaimo eli petetty:
En valitettavsti enää kunnioita ja arvosta miestä, en pysty luottamaan häneen. Enkä edes haluakaan, en halua enää hajota pirstaleiksi jos mies taas keksii jotain konnuuksia. Minulle uskollisuus, luottamus ja toisen kunnioittaminen ovat parisuhteen peruspilarit ja jos ne tuhotaan niin aika vähän jää jäljelle. Tunteeni mieheen ovat kadonneet. En tunne häntä kohtaan enää sääliä tai sympatiaa, en auttamisen halua. Rakastanko häntä? En tiedä, mitä se rakkaus sitten on, en enää itekään tiedä? Rakastan ehkä sitä ulkokuorta, jonka näen ja joka on se mitä luulin, mutta eihän hän oikeasti sitä ole sisimmässään. Hän on minulle hyvin pitkälti ilmaa. Emme riitele koskaan, emme korota ääntä tai väittele. Olen varmaankin maailman pitkähermoisin ihminen, sillä pystyn elämään ja keskustelemaan hänen kanssaan kuin kenen tahansa puolitutun ihmisen kanssa ja aivan iloisella mielellä. Aivan kuin hän olisi työkaveri tai vanha luokkakaveri. Eli henkilö, jonka tunnet pintapuolisesti, mutta en hänen sisintään. Kuitenkin meidän arkielämä sujuu hyvin ja lapset ovat hyvin voivia. En usko, että lapset huomaavat mitään kummallista. Lapset ovat minulle se tärkein syy pitää asialliset ja ystävälliset välit mieheen. Kun herään hänen vierestään aamulla, kasvoilleni nousee vieno tekohymy ja toivotan hänelle hyvää huomenta, vaikka sisimmässäni ajattelen, että v*tun k*sipää. Minulle on muodostunut kahdet kasvot. Se on aika kummallista sillä ennen uskottomuutta olin kuin avoin päiväkirja miehelleni. Kerroin kaikki ajatukseni, suunnitelmani ja mitä olin päivän aikana tehnyt. Olin oikea papupata suustani. Nykyään keskustelen hänen kanssaan iloisella äänensävyllä arjen asiat, mutta en enää juurikaan kerro haaveistani, ajatuksistani tai tekemisistäni. Mies ei siis enää näe sisintäni. En tiedä huomaako hän sitä. En halua enää avata itseäni hänelle, miksi tekisin niin.
Tavallaan elän varpaillaan koko ajan. Odotan ikään kuin sitä hetkeä, että sitten KUN mies taas pettää niin saan luvan vihdoinkin lähteä ja hakea eroa. Eli jotenkin en todellakaan usko siihen että mies olisi jatkossa uskollinen. En voi. Hän on oikeastikin ollut ihminen, jonka viimeiseksi olisin uskonut pettävän, hän on sellainen kiltin näköinen, rillipäinen nörtti, ujokin. Siksi en oikein ymmärrä että miten hän jonkuin TUNTEMATTOMAN kanssa olisi pettänyt minua? Mutta sen tiedän, että hän oli työmatkallaan miespuolisten työkavereiden kanssa. Joskus mietin, että kävikö se sittenkin koittamassa jotakin miestä?
Ennen uskottomuutta en edes tajunnut, että olisi pitänyt taloudellisesti varautua jotenkin eroon. Mutta nyt olen tehnyt sitäkin salaa miehen selän takana. Olen tehnyt monia järjestelyjä ja hankintoja, pahan päivän varalle niin arjen aloittaminen olisi minulle ja lapsille helpompaa.
Olen nyt myös yrittänyt korjata omalta osaltani niitä seikkoja, jotka miehen mielestä olivat syitä hänen uskottomuuteen. Olen heittänyt vanhat puuvillaiset alusvaatteet ja pyjamat roskiin, samoin verkkarit. Käytän kotona lyhyitä hameita, se on miehen toive. Alusvaatteeni ovat pitsisiä stringejä ja niukkoja ja paljastavia rintaliivejä, pornahtavia siis. Tunnen oloni huoraksi niissä. Eihän mieskään panosta pukeutumiseen vaan kulkee rikkinäisissä verkkareissa ja kulahtaneissa paidoissa kotona niin jotenkin on outoa, että minun pitää kulkea seksikkäänä. Meikkaan ja laitan hiuksiani, olen värjännyt ne kauniiksi ja käyn kampaajalla useasti. Vaatteeni ovat muutenkin todella muodikkaita ja tiukkoja. Lyhyitä, mutta tyylikkäitä hameita, rintavaon paljastavia paitoja jne. En tunne oloani kovin kotoisaksi niissä, mutta kieltämättä olen ihan hyvän näköinen, tyylikkäällä tavalla (olen tilintarkastustyössä joten vaatteeni ovat siihen työhön sopivat). Lisäksi olen alkanut käyttämään korkokantakenkiä. Mieheni haukkui minua aiemmin myös ylipainoiseksi (169 cm ja 69 kg) ja nyt olenkin laihduttanut itseni. Käyn kuntosalilla ja jumpassa viikottain sekä olen tehnyt ruokavalioremontin. Miehen olutmaha sen sijaan kasvaa sillä hän ei harrasta mitään urheilua ja iltaisin juo vähintään pari olutta.
*Mies eli pettäjä:
Mies jaksoi olla superystävällinen, superanteeksipyytäväinen ja katuvainen ja auttoi yltiöpaljon kotitöissä noin 1,5 vuotta uskottomuuden jälkeen. Nyt hän on palannut lähes kokonaan vanhaksi itsekseen. Tekee kyllä enemmän kotitöitä kuin ennen pettämistä, jolloin minä hoidin kaikki kotityöt ja lapset. Hän ei enää hauku ulkonäköäni vaan sanoo useasti viikossa, että olen kaunis. Se ei valitettavasti tunnu missään vaan saa aikaan minussa lähinnä inhon väristyksiä. Hän on myös alkanut olemaan ärtyisä, syyttää työstressiä, mutta mistä sitä enää tietää mikä sen aiheuttaa? Vieraat naiset vai mikä?
Mies on myös sanonut, että uskottomuudesta ei tarvitse enää puhua, eikä hän halua puhua siitä. kuulemma nyt eletään tässä hetkessä ja katsotaan eteenpäin. En ymmärrä miten hän siihen pystyy?! En puhukaan siitä, en ole puhunut enää varmaan 1,5 vuoteen. Joskus kun olen ottanut varovasti esille parisuhteen luottanuksen yleisellä tasolla niin mies käskee olemaan hiljaa ja vaihtaa puheenaihetta. Että se siitä avoimuudesta ja keskus telusta. Tästä on siis tullut miehen osalta tabu aihe, minä voisin puhuakin. Mutta en viitsi väkisin.
Miehessä on myös tullut esiin uusia piirteitä, hän on mustasukkainen minusta! En ole koskaan pettänyt enkä antanut syytä mustasukkaisuuteen. Mies jäi kiinni siitä, että oli selannut kännykästäni nettiselaimen sivuhistoriaani. Ja lisäksi oli mennyt sähköpostiini ja tutkinut sitä. En kertonut miehelle, että huomasin mitä hän oli tehnyt. Sen sijaan vaihdoin sähköpostin salasanani 🙂 Eipä ainakaan enää tutki sähköpostiani, vaikka ei siellä olekaan mitään kiellettyä. Hän yrittää kovin kysellä kenen kanssa käyn töissä työlounaalla, mitä teen työmatkoilla iltaisin ja minkä nimisiä (miespuolisia) työkavereita minulla on. Entinen minä olisi vastannut näihin avoimesti, mutta nyt vastaan ystävällisesti jotain ympäripyöreää, mikä ei kerro hänelle mitään, mikä selkeästi ärsyttää häntä, mutta hän ei sitä sano. Mies yrittää myös tukkia kaikki mahdolliset asiat, jotka saattaisivat helpottaa avioeroa minun osaltani eli tekee avioeron hakemisen vaikeaksi. Hän sijoittaa kaiken ylimääräisen rahan, jotta meillä ei ole enää käteisvaroja jne(kuulemma sijoitukset ovat sitä varten että nyt mietitään elämää pitkällä tähtäimellä eteenpäin, sanoo mies). Ja kun meillä on vain yksi yhteinen tili niin en edes saisi maksettua vuokra-asuntoon takuuvuokria… Mies ostelee minulle myös kalliita lahjoja, mitä hän ei ennen uskottomuutta tehnyt. Sisimmässäni ajattelen, että ei vaimoa voi rahalla ostaa. Ja lähinnä nuo ylikalliit lahjat ovat minulle muistutus miehen petoksesta.
* Kun kysyn itseltäni ”olenko onnellinen elämässäni nykyään” niin vastaus on kyllä ja ei. Kyllä – vastaus tarkoittaa, että olen onnellinen siitä, että minä ja lapset olemme terveitä, saamme jakaa jokaisen päivän yhdessä, saamme elää omassa kotitalossamme, lapset saavat pitää koulunsa ja kaveripiirinsä, ja taloutemme on vakaa eli ei tarvitse koskaan sanoa lapsille, että en voi ostaa jotakin heille koska äidillä ei ole tässä kuussa rahaa. Ei- vastaus tarkoittaa sitä, että en ole onnellinen avioliitossani. Koen, että mies on kämppäkaveri, puolituttu henkilö, jonka kanssa hoidan arkea ja jota en kovin hyvin tunne. Arjen askareet sujuvat hänen kanssaan hyvin, yhteistyö toimii. Mies on minulle täysin arvaamaton ja ennustamaton henkilö, joka voi kadota elämästämme toisen naisen matkaan huomenna, kuukauden päästä tai 10 vuoden päästä ja joka voi kertoa eron syyksi vaikkapa sen, että nilkkasukkani ovat hänen mielestään epäseksikkäät.
Suhtautumiseni uskollisuuteen on muuttunut, ainakin tämän avioliiton osalta. Pystyisinkö nyt kaiken kokemani jälkeen kuitenkin pettämään miestäni. Kyllä. En olisi IKINÄ tehnyt sitä ennen miehen uskottomuutta, mutta nyt jotenkin on sellainen ”ei sillä kuitenkaan ole väliä meidän avioliiton kannalta”- tunne. En pystyisi ikinä pettämään tuntemattoman yhden illan jutun kanssa. Minä ainakin haluan tuntea sen ihmisen, tunnettahan siihen tarvitaan (Siksi kysyn jälleen itseltäni että miten mies muka siihen pystyi? Kokiko hän oikeasti saavansa siinä AITOA rakkautta eikä ainoastaan kertatyhjennyksen? Vai oliko kyseessä kuitenkin joku miehen tuttu ja mies vain valehteli minulle?). Nykyään ajattelen, että pystyisin kyllä pettämään jonkun puolitutun tai tutun kanssa sopivassa tilanteessa, esimerkiksi työmatkalla hotellissa. Potisinko siitä huonoa omaatuntoa? En nykyisessä avioliitossani. Miksikö? En tiedä miksi minun pettämiseni olisi sen pahempaa kuin miehenkään. Kertoisinko miehelleni mahdollisesta pettämisestä? En, mitä sillä enää on väliä. Jos hän petti minua niin kyllä minusta hänen pitää pystyä hyväksymään se, että minäkin teen saman ja silti tulen kotiin ja hehkutan kuinka rakastan häntä.
Olen kysynyt mieheltä, että mitä jos minä petän häntä? Mies vain vastasi, että sitten me vain keskustelemme asian halki tässä pöydän ääressä. En oikein pääse kiinni siitä, että jos se on miehen mielestä vain asia, joka keskustellaan aina pettämisen yhteydessä halki ja jatketaan taas elämää ’normaalisti’ niin mitä avioliitto tarkoittaa miehelle. Mitä enemmän nyt olen miehen uskottomuuden jälkeen oppinut tuntemään häntä ja kuullut hänen ajatuksiaan niin sitä enemmän minusta tuntuu, että en tunne häntä. Hän on kuin täysin eri ihminen, jonka olin tuntenut 15 vuotta ennen uskottomuutta. Ja sen vuoksi sitä vähemmän enää häneen luotan yhtään missään asiassa, valitettavasti.
Kiitos kommenteista. .Taikakukka, samaa olen miettinyt minäkin. Onko tämä rakkautta ollenkaan? Mies on aiemmin jäänyt kiinni myös netissä ehdottelevista viesteistä,mitä ei itse tietenkään pidä pettämisenä.
Kun päätimme jatkaa,oli ehdoton rehellisyys avainehto. Olen jo useasti napannut hänet kiinni valheesta, mutta koska ne eivät ole koskeneet meidän kahden suhdetta, se ei haittaa. Siis hänen sanojensa mukaan. Hän ei ymmärrä,että jos hän valehtelee minulle,olipa asia mikä hyvänsä, se on edelleen valhe ja rikkoo jo ennestään huteraa luottamustani. Tai mitä siitä on jäljellä.
Olen ihan rikki. En jaksaisi millään erota. Tunnen epäonnistuneeni. Tiedän olevani idiootti,kun en vain lopeta tätä. Ne hyvät yhteiset hetket saavat jatkamaan.
Mieheni on lisäksi mielestäni todella pikkumainen, itsekäs ja ailahtelevainen. En voi rehellisesti sanottuna muistaa yhtään minun aloittamaani riitaa. Kaikki lähtee aina hänestä. Olen erittäin rauhallinen ja rauhaarakastava tyyppi ja mielestäni "helppo" kumppani. Ehkä sitten liiankin helppo.
Tänään on taas yksi niistä illoista,kun todella mietin, pitäiskö rohkeasti erota ja jäädä yksin. En halua enää koskaan rakastaa.
Näissä niin tärkeissä keskusteluissa tulee usein kerrottua niitä asioita, mitkä vaivaavat ja tuottavat tuskaa, jolloin muille syntyy kuva, miksi ihmeessä ihminen ei pelasta itseään ja lähde.
Tiedän kyllä, että mieheni ei minua kunnioita (ryhtyi suhteeseen), rakasta (ei kadu suhdettaan) eikä halua (en kiinnosta seksuaalisesti). Mitä sitten saan: seuraa aamukahville, elokuviin, automatkoille ja arkeen yleensäkin. Pelkään yksinäisyyttä. Minulla ei ole ystäväpiiriä, ei sukulaisia eikä pitkäaikaisia työkavereita. Aikuiset lapset asuvat kaukana, enkä heihinkään haluaisi ripustautua. Lähtiessäni olisin edelleen ilman lämpöä ja hellyyttä, mutta sen lisäksi koko ajan yksin. Katsoisin illalla yksin televisiota ja joisin aamulla yksinäiset aamukahvit.
Joillakin toisilla keskustelupalstoille ihmetellään niitä aviovaimoja, joita petetään vuosikausia mutta jotka silti eivät ymmärrä lähteä. Jotkut ihmettelijöistä ovat varmasti niitä kakkosia, jotka puolestaan saavat sitä lempeä ja rakkautta, mutta eivät seuraa arkeen. Kukaan meistä ei saa kaikkea. Sitten ovat tietysti puolisoni ja hänen salarakkaansa kaltaiset tapaukset, joilla on vaimo/mies kotona. He ovat niitä tyytyväisiä, joita ei näillä palstoilla varmaankaan tapaa.
Uskon, että teillä Maisa1, sappe, helemi ja muut rohkeat lähtijät, on joku johon voitte ottaa yhteyttä yksinäisyyden iskiessä, joku jonka luokse voi poiketa juttelemaan.
Sappen tavoin haluaisin uskoa hyvään, mutta päällimmäisenä on ajatus, että tämä on parasta, mitä minulle on tarjolla ja jos siitä luovun, niin kadun loppuikäni: olen säälittävä yksinäinen naisihminen, juon yksin iltaisin ja soittelen ex:lleni kännipuheluita ja yhtenä aamuna en enää herää.
Voi kun elämä olisi niin helppoa! 30 yhteisen vuoden jälkeen "JÄTÄ SE!". Varsinkin, kun ei itse sitä koskaan, ainakaan ihan vakavissaan halunnut.
Eikä kukaan voi sanoa ulkopuolelta, miten parisuhteessa "pitää" kriisien kohdatessa toimia.
Sen vain soisi meille kaikille petetyille, että pystyisimme olemaan onnellisia ja edes suhteellisen tyytyväisiä elämäämme. Jos päätämme jatkaa petturimiehen (tai -naisen) kanssa, saisimme irrotettua itsemme. Rakennettua omaa vahvuutta ja OMAA elämää. Nauttien sitten kuitenkin vaikka niistä yhteisistä aamukahvihetkistä ja seurasta, jos yhdessä edelleen eletään?
Olen luullut, että minulla ei ole ystäviä, mutta onhan niitä. Nyt vain tajuan paremmin, että minunkin on hoidettava oma osuuteni ystävyydestä 😋 Uusia ystäviäkin olen saanut, lähes 50v nainen 🙂👍
Ja eronnut en ole. Meni ohi lopullisen haun aika... Haluan antaa meille vielä mahdollisuuden. Mutta rajoistani pidän kiinni. Arvostan itseäni. Teen myös omia kivoja asioita.
Että kun ei tosiaan kaikille ole tarjolla kaikkea? Pitää vain nyt päättää mikä on tarpeeksi ja elää sen kanssa.☺️❤️
Kuulkaas, minulla oli ihan sama kauhu yksin jäämisestä. Siitä, ettei sitten ole ketään. Ei yhtään ketään. On minulla ystäviä, muttei ihan lähellä asuvia (ei siis ole helppo noin vain piipahtaa jos tulee yksinäinen olo). En myöskään ole sitä tyyppiä, joka soittaa ystävälle vaikka keskellä yötä, jos on joku hätä. Muutamille kyllä puhuinkin, välillä, mutta enemmän silti perheneuvojan kanssa.
Kaikkein hirveintä oli, ettei ole ketään jakamassa arkisia asioita: aamukahvihetkiä, saunailtoja, kävelylenkkejä. Ensimmäisen kuukauden verran varmaan itkin joka kerta kun söin (niin että keskityin siihen syömiseen enkä samalla selannut lehteä, nettiä tai jotain muuta). Tunsin olevani niin perusteellisesti yksin, että hädin tuskin olen enää edes olemassa.
En ole ihan sosiaalisimmasta päästä, mutta pakottauduin menemään ihmisten ilmoille. Kahvilaan, konserttiin, lounaalle, erilaisiin tapahtumiin. Tein tietoisen päätöksen jutella vieraille ihmisille. Aluksi väkisin. Sitten se alkoi tuntua mukavalta.
Olin sen miehen kanssa ihan nuoresta, melkein teini-ikäisestä lähtien. En kolmeakymmentä vuotta, mutta kaksikymmentä nyt kuitenkin. Ja ajattelin, että miten ihmeessä voi onnistua päästämään irti ihmisestä, jonka kanssa on kasvanut aikuiseksi ja jonka kanssa on jakanut koko elämänsä hyvin tiiviisti. Nyt tiedän, että se onnistuu. Vaikeaa se oli ja on, mutta se onnistuu. Ja olen nyt tyytyväisempi itsekseni kuin siinä onnettomassa olotilassa hänen kanssaan.
En yritä varsinaisesti kannustaa ketään eroamaan, mutta haluan vain kertoa tätä omaa tarinaani, jos siitä olisi jollekin jotain lohtua ehkä jopa. Koska ero oli minulle aluksi aivan täysi kauhistus, jotain, mitä ei VOI tapahtua. Sitten jäin rikkomaan itseäni niin pitkäksi aikaa, ettei eron ajatus enää ollutkaan mahdoton. Vasta tarpeeksi rikkonaisena olin valmis.
Voimaa kaikille tulevaan viikkoon! Arvostetaan itseämme!🙂🌻
Hei vaan, pitkästä aikaa ☺️
Meillä tulee nyt neljä vuotta uskottomuudesta ja sen epäilyistä täyteen. Nyt voin sanoa selvinneenä kaikesta, että yhtä rankkaa kokemusta rikkaampi olen.
Tämän kesän suunnitelmat kääntyivät päälaelleen, kun jouduin päivystysleikkaukseen sairauteni vuoksi.
Nyt tämä episodi sai miehen itkemään, koska läheltä seurasi toipumisen kivuliaisuutta 😭
Olinkin todella heikossa kunnossa ja nyt on toipuminen lähtenyt käyntiin.
Enää en mieti sitä, luotanko, vai en. Luottamukseen suhtaudun varovaisesti, sillä toista kertaa en halua pudota korkealta ja kovaa.
Huomaan kasvattaneensa suojakuoren itselleni. Toisaalta sen olemassaolo vie myös muut tunteet jäihin 😭
Tiedostan sen, etten vieläkään uskalla heittäytyä elämän vietäväksi, koska en ole varma, kantaako se minua
😐
Huolettomuutta en tunne ja suhde mieheeni on ristiriitainen 😟
Sairaalassa ollessamme mies esitti suhteemme olevan läheinen. Sitä hän ei tiedä, että papereissani on maininta kaltoinkohtelusta, sekä uskottomuudesta. Eli henkilökunta oli tietoinen asioiden oikeasta puolesta.
Vihaa en tunne miestäni kohtaan. Suhtautumiseni on neutraali.
Rakkaus hävisi jonnekin mutta toivottavasti ei pysyvästi 😑❓😑❓😑❓
Mariella, ikävä kuulla, että olet joutunut niin pahasti kärsimään sairaudesta ja kivuista. Toivotan parempaa vointia. Toivottavasti paremman voinnin myötä saatte myös parisuhteenne parempaan kuntoon.
Toivotan voimia kuntoutua!
Viime aikoina on lehdissä kirjoitettu paljon 50-60-vuotiaiden eroista. Niissä kuvataan naisia, jotka ovat kyllästyneet ja turhautuneet lasten lähdettyä kotoa. Ei osata arvostaa toimivaa arkea, vaan lähdetään etsimään jotain parempaa.
Jos itse eroaisin, ihmiset saisivat juuri sellaisen kuvan toiminnastani. Kukaan (paitsi salarakas ja lapsemme) ei tietäisi mieheni kahden vuoden uskottomuudesta eikä sen jälkeisistä ongelmista. Kukaan ei tietäisi, että rakastavaa läheisyyttä ei ole ollut neljään vuoteen. Kukaan ei tietäisi kylmistä ja tunteettomista sanoista. Kukaan ei tietäisi, että olen pohtinut asiaa neljä pitkää vuotta. Vaikuttaisi juuri siltä, että makailin toimettomana sohvalla ja päätin, että haluan erota.
Ihmeteltäisiin, että mitähän se luulee maailmalta löytävänsä. Jättää kunnollisen mukavan miehen ja ison, kauniin kodin. Kyllä noita yksinäisiä viisikymppisiä naisia riittää, mutta miehelle riittää kyllä lohduttajia.
Ei sillä, että välittäisin ihmisten ajatuksista, mutta jotenkin niistä tulee minunkin ajatuksia. Ne saavat unohtamaan, että kauniin pinnan alla on itkua, pahaa oloa, yksinäisyyttä, pettymystä, hylkäämistä ja piilotettua julmuutta.
Totta. Uskon että ennemmi moni vaimo, äiti, puoliso joka on joutunut petetyksi ja kaltoinkohdelluksi liitossaan, joka on ajatellut perhettä kokonaisuutena, lapsia ja heidän ja koko perheen tulevaisuutta. Halunnut ajatella perheen pysyvän koossa ja luottanut että huomenna on parempi päivä. Uskonut että kaikki kääntyy paremmaksi, on jäänyt liittoon, kestäen kaiken, uhrautuen. Kun aika on kulunut niin että kukaan ei häntä "tarvitse", kun lapset ovat lähteneet elämään omaa elämäänsä, kun mahdollinen iso koti jää tyhjäksi, asuttavaksi puolison kanssa, Puolison jonka kohtelu ei houkuta jäämään. Kun perhe-elämä on yksin ollut käsissään ja vastuu tasapainoisesta hyvästä, rakastavasta kodista itse saamatta mitään.😐 Miksi ei jo olisi aika alkaa elämään niinkuin alun alkaen on toivonutkin elämässä. 50-60 eikä vielä iäkkäämpikään ole liian vanha saadakseen arvokkuutta elämään. Paljon moititaan juurikin tämän ikäisiä naisia (miehiäkin) koska ovat lähteneet liitoistaan, parisuhteistaan paremman elämän toivossa, löytäneet nuoremman kumppanin, entäs sitten, rohkea valinta. Elämä alkaakin maistumaan ja se "hapan naama" alkaakin näyttää aurinkoiselta. Löytyy energinen nainen tai mies, elämä palaa, lämpöä ja rakkautta löytyy muille jakaa. Mielestäni moni petetty ihminen rämpii (itsekin) aivan suotta selvittääkseen parisuhdeongelmia petyksi tulemisen jälkeen vuosia ja vuosikymmeniä pääsemättä eteenpäin. Silloin kun kokee saaneensa väärää kohtelua eikä tilanne korjaannu voi mielestäni hyvin etsiä paremman mahdollisuuden. Turhaan kantaa syyllisyyttä petetyksi tulemisesta koska pettäjä viimekädessä on itse vastuussa teostaan. 😐
Oikeassa olet Käpytär. Uhrautuminen perheen parhaaksi täytyy jossakin vaiheessa lopettaa ja alkaa elää ihmisarvoista elämää. Kiitosta harvoin tulee lapsiltakaan,vaikka venyisi loputtomiin. Ihmisen elämä on ainutkertainen ja onnea voi etsiä muualta,jos puolisolta ei saa mitään.Kynnysmattona oleminen saa riittää ja omanarvon tunnetta peliin!
XXX3 kirjoitti 5.8.2016 10:13
Viime aikoina on lehdissä kirjoitettu paljon 50-60-vuotiaiden eroista. Niissä kuvataan naisia, jotka ovat kyllästyneet ja turhautuneet lasten lähdettyä kotoa. Ei osata arvostaa toimivaa arkea, vaan lähdetään etsimään jotain parempaa.
Jos itse eroaisin, ihmiset saisivat juuri sellaisen kuvan toiminnastani. Kukaan (paitsi salarakas ja lapsemme) ei tietäisi mieheni kahden vuoden uskottomuudesta eikä sen jälkeisistä ongelmista. Kukaan ei tietäisi, että rakastavaa läheisyyttä ei ole ollut neljään vuoteen. Kukaan ei tietäisi kylmistä ja tunteettomista sanoista. Kukaan ei tietäisi, että olen pohtinut asiaa neljä pitkää vuotta. Vaikuttaisi juuri siltä, että makailin toimettomana sohvalla ja päätin, että haluan erota.
Itse olisin sitä mieltä, että tuossa tilanteessa kannattaa kertoa eron syy - tai ainakin viimeinen niitti - eli pettäminen. Vaikka tietystikään pettäminen ei ole aina se perimmäinen syy - vaan pettämiseen johtaneet syyt ja olosuhteet. Mutta voihan toki ehkä olla niinkin, että vaikka ne saisi korjattua, niin itse pettämisestä ei kykene pääsemään yli - antamaan anteeksi.
Mutta tuon perusteella mitä kirjoitit, teidän suurin ongelma ei ehkä olekaan pettäminen vaan rakastavan läheisyyden puute. Ja jos seillaista ei ole, niin pettäminenkin lienee vaikeampaa antaa anteeksi.
Hei taas, pitkästä aikaa.
Viimeksi tänne kirjoittaessani olin saanut tietää mieheni olleen ihastunut "Lissuunsa" lähes 10 vuotta ja mitä kaikkia itselleen epämieluisia luottamustehtäviä mieheni oli ottanut vastaan päästäkseen "turvallisesti" tapaamaan ihastustaan.
Kiinnijäämisen 2v. merkkipäivä lähestyy kovaa vauhtia. Mies on luopunut luottamustehtävistään eikä ole sanojensa mukaan ollut missään yhteydessä "Lissuun". Keskusteluyhteytemme on parantunut hieman viimeisen puolen vuoden aikana. Kovaa työtä se on kyllä minulta vaatinut. Olen joutunut tarkoin harkitsemaan, miten asiani hänelle esitän, ettei tilanne räjähdä valtaisaksi riidaksi ja saadakseni mieheltäni edes jonkinlaisen vastauksen kysymyksiini.
Pääosin tilanne välillämme on rauhoittunut ja rakastavaa läheisyyttäkin on suhteeseemme taas tullut. Mieheni ei aikeistaan huolimatta ole käynyt keskustelemassa ulkopuolisen tahon kanssa tilanteestamme ja tämä tuntuu mielestäni pahalta. Tuntuu kuin olisi edelleen vain minun tehtäväni hoitaa tämä pettämisasia pois suhteestamme.
Ahdistun edelleen aika ajoin tapahtuneesta ja kesän aikana huomasin, että ahdistushetket ovat ajankohdaltaan takaumia hetkistä, jolloin mieheni oli ollut "Lissunsa" kanssa illanvietossa, risteilyllä, kokouksissa jne. Mutta kaipa nämä takauma-ahdistukset ovat sallittuja ja hyvin yleisiäkin tunteita.
Kävin tässä kesällä pariin kertaan mielenterveystoimistossa mt-hoitajan juttusilla. Halusin apua mustasukkaisuuden tunteisiin. Luottamuspula mieheni ja minun välillä piti kuitenkin ensin hoitaa kuntoon. Kilttinä tyttönä sitten keskustelin mieheni kanssa tästä asiasta ja revittiin taas kerrran koko tarina auki, juuriaan myöten. Helpotti ja avasi vähän luottamuksen portteja.
Toisella käynnillä purettiin hoitajan kanssa tämä luottamusasia. Ihan ok. Jotenkin minua jäi häiritsemään asia, että hoitajan sanojen mukaan, minun pitäisi nyt tehdä mieheni elämästä kanssani niin iloista ja hauskaa, ettei tämän tarvitsisi hakea näitä asioita toisen naisen seurasta. ??? Näin sitä petettyä taas syyllistetään. Olenko minä kokonaan vastuussa tapahtuneesta ja jälkien korjaamisesta? Ja mustasukkaisuusasiakin jäi kokonaan käsittelemättä.
Summa summarum. Hiljalleen, kovan työn kautta tosin, elämä alkaa palailla uomiinsa. Yhteistä elämää suunnitellaan eteenpäin. Ahdistavia hetkiä tulee vielä eteen, mutta antaa niiden tulla. Itkuja on itketty ja tullaan vielä itkemään. Iloa koitetaan yhdessä rakentaa elämäämme ja luoda pohjaa luottamukselle avoimuudella.
Päivitin vuosi sitten tähän ketjuun, miltä tuntui kahden vuoden jälkeen. Nyt tuosta pettämisestä on jo kolme vuotta. Tänä kesänä mies suutuspäissään tunnusti, että on hänellä ollut tuon kolme vuotta sitten tapahtuneen jälkeen Johanna. En viitsinyt tarttua Johannaan. En halua tietää.
Pettäminen nousee yhä mieleen aika ajoin. Etenkin yksin ollessani. En halua kulkea sen talon ohi, jossa tuo nainen asuu. En halua kuulla miehen puhuvan entisestä työpaikastaan, jossa tuo nainen on työssä. En suostu menemään paikkaan, jossa tiedän heidän olleen.
En luota. Ei hän tunnu itsekään luottavan itseensä, koska ei halua lähteä yksin baareihin. Suutuspäissään on käynyt ja tämä Johannakin lienee tulosta niiltä reissuilta. Emme käy yhdessäkään iltaisin missään kotikaupungin yöelämässä. Tänä kesä yhtenä iltana olimme kaupungilla, minä juoppokuskina, ja oli aika valaiseva kokemus. Mies lähestyi naisia juovuspäissään minusta välittämättä ja teki iskuyrityksiä. Se näyttää olevan hänen tapansa ja kyllähän siitä tulosta syntyisi.
Olen jotenkin vain luovuttanut. En jaksa tehdä siirtoja mihinkään suuntaan. Paha on kuitenkin olla. Yhdessä pitää myös se, että on niitä hyviä hetkiäkin ja mukavaa yhdessä oloa.
Hei,
minäkin olen aina välillä päivittänyt tietojani ja nyt on taas kerrottavaa.
Uskottomuus alkoi vuosia sitten, tuli ilmi 2,5 vuotta sitten ja painui pinnan alle. Kriisissä ollaan siis oltu viisi vuotta. Pahimpien kuohujen laannuttua elimme näennäistä hiljaiseloa, mutta suhde, jota ei siis koskaan kokonaan lopetettu, jatkui pinnan alla ja vaikutti jokapäiväiseen elämäämme.
Kesällä olin ajoittain todella ahdistunut, tuskainen ja epätoivoinenkin.
Kesän lopussa vihelsin pelin poikki ja muutin omaan väliaikaiseen asuntoon. Voin asua siinä vuodenvaihteeseen saakka ja sitten teen isompia ratkaisuja. Otin siis ja lähdin 30-vuotisesta liitostamme.
Mitä siitä seurasi? Olen edelleen minä - miten ihmeellistä: elämä jatkuu! Miksi ihmeessä pelkäsin niin kovasti? Yksin saa tehdä mitä ikinä haluaa eikä tarvitse miettiä, miksei riitä toiselle. Itselleni riitän vallan mainiosti.
Kun salasuhde pulpahti viimeisen kerran pinnalle, katsoin miestäni ja huomasin, että en tuntenutkaan enää tuskaa ja epätoivoa. Surullinen kyllä, mutta jotenkin hyvällä tavalla - samoin kuin hyvästellessä hyvää ystävää.
Käytin tähän monta vuotta, mutta ehkä ne tarvittiin, jotta pystyin lähtemään ehjänä.
Epäilemättä heikkoja hetkiä tulee eteen, mutta ne selvitän yksitellen. Ehkäpä pitäisi aloittaa uusi ketju, jossa jaetaan selviytymiskeinoja.
Suuret kiitokset sappe, 1Maisa, helemi ja kaikki muut ihanat🙂🌻 tukijat. Teidän tarinoistanne ja neuvoistanne olen saanut hurjasti tukea tällä katkeralla matkalla.
XXX3 kirjoitti 23.8.2016 11:16
Otin siis ja lähdin 30-vuotisesta liitostamme.
Mitä siitä seurasi? Olen edelleen minä - miten ihmeellistä: elämä jatkuu! Miksi ihmeessä pelkäsin niin kovasti? Yksin saa tehdä mitä ikinä haluaa eikä tarvitse miettiä, miksei riitä toiselle. Itselleni riitän vallan mainiosti.
---
Käytin tähän monta vuotta, mutta ehkä ne tarvittiin, jotta pystyin lähtemään ehjänä.
Epäilemättä heikkoja hetkiä tulee eteen, mutta ne selvitän yksitellen. Ehkäpä pitäisi aloittaa uusi ketju, jossa jaetaan selviytymiskeinoja.
Jos yhteinen elämä on kestänyt 30 vuotta, niinkuin teillä ja meilläkin, olisihan se ollut aika merkityksetöntä, jos sen voisi noin vain taakseen jättää? Mutta kriisi on potkaissut katsomaan sitä yhteistä taivalta tarkemmin. Etsimään myös niitä omia rajoja... Kynnysmatto, kodinhoitaja, äiti... En todellakaan halua olla miehelleni mikään noista?! Jos en "kelpaa" rakastettavana naisena HÄNELLE, itselleni kelpaan ainakin. Kriittisesti voin toki katsoa myös omaa rooliani tässä avioliitossa ja tehdä mahdollisia korjauksia, jos haluan ja pystyn. Mutta kenenkään muun mieliksi, että "kelpaisin"... en aio muuttua!
Meillä myös se 2,5 vuotta ilmitulosta. Aina uudelleen ja uudelleen luvattiin kymmenen hyvää ja kaunista, ja aina parin kolmen kuukauden jälkeen sama vehkeily jatkui tullakseen ilmi. Nyt jälkeenpäin olen miettinyt, että pontevampia ratkaisuja olisi kai pitänyt tehdä jo ennemmin. Mutta kun en voinut enkä edes halunnut ymmärtää ja hyväksyä, että pitkä liittomme nitisee ja natisee, eikä se prkl vaan meinaa korjaantua!
Meille ehdotettiin (tai aika suoraan sanottiin...) terapiassa erillään asumista. Mutta vielä meni melkein puoli vuotta, ennenkuin suostuin ymmärtämään ja sain ehkä voimia toimia, että minä se joudun lähtemään. Mies ei lähde, monta mahdollisuutta olisi ollut...
Siksi erillään asuminen on näyttänyt myös minulle kuka olen. Ja yllättäen tosiaan nautin myös siitä 🙂👍 En ole tilivelvollinen kenellekään, saan tulla ja mennä... Toki olemme vielä naimisissa ja "seurustelemme". Mutta jos tämä eroon lopullisesti päättyy, tuntuu surua kyllä, mutta en hajoa enää. Olen arvokas. Jos en rakasta itseäni, eivät minua voi muutkaan rakastaa? Olen minä ja paras sellainen 🙂🌻
Olisin ehkä pärjännyt ilman tätä kokemusta... Mutta en varmaan olisi tutustunut itseeni näin hyvin? Ehkä tämä nyt vaan piti elää läpi?
Jotta tsemppiasennetta meille kaikille!☺️❤️
Hei!🙂🌻
XXX3: olipa kiva lukea positiivisen oloinen viestisi! Toki on surullista ja raskasta joutua toteamaan, että "tähän parisuhteeseen en voi enää jäädä", mutta siitä hetkestä ja siitä oivalluksesta johtaa polku johonkin parempaan. (Sekin on tietysti hyvä, jos tulee molemminpuolinen oivallus siitä, että "tämän parisuhteen puolesta haluan taistella", mutta siihen tarvitaan aina kaksi.)
Itse olen tässä nyt miettinyt, että kestipä kauan ennen kuin sain sen oivalluksen, etten voi jäädä. Mutta, aikaisemmin en ollut valmis. Ja paras hetki kaikenlaisille asioille elämässä lienee se, jolloin niihin asioihin on valmis. ☺️ Olen välillä katsellut valokuvia yhteisistä ajoista. Mies näyttää vieraalta! En pysty enää täysin elävästi palauttamaan mieleeni sitä tunnetta, joka minulla oli häntä kohtaan. Olen pystynyt päästämään irti. Ja olen ylpeä itsestäni!
Tämä on ollut elämässäni ensimmäinen vuosi, jolloin asun ihan yksin ja itsekseni. En väitä, että olisi ollut helppoa. 😉 Mutta olen todella tyytyväinen tekemiini ratkaisuihin. Ehkä tämä kaikki tosiaan piti käydä lävitse.
Ja 1Maisa: iloinen myös sinun puolestasi siitä, että olet löytänyt itsesi. 🙂
Emma7: Sanon suoraan, että miehesi käytös kuulostaa kamalalta eikä hän taida sinua juuri arvostaa. Toivottavasti jaksat jossain vaiheessa arvostaa itseäsi. Hurjan paljon voimia! Oletko käynyt juttelemassa ammattilaisen kanssa?