Miksi hän ei pidä lupauksiaan?
Tuntuu tyhmältä, naurettavalta, eihän tällaisesta pitäisi näin isoa numeroa tehdä, aivan kakarahan mä tosiaan olenkin. En osaa riidellä oikein, enkä kestä lainkaan takaiskuja. Miten pitää itsensä koossa, kun haluaa niin paljon parisuhteelta? Tänään piti taas raivota, itkeä, mököttää ja vetäytyä kuoreen, syyllistää, uhkailla, haukkua ja sanoa pahoja asioita, joita ei edes tarkoita. Miksi? Mä tunnen niin syvää syyllisyyttä, että vaadin häneltä ”niin paljon”. En tiedä vaadinko vai enkö? Haluaisin tietää mikä ON NORMAALIA, milloin saa olla pettynyt ja vihainen? Liian usein hän jättää tekemättä asiat joita pyydän, liian monta kertaa olen sanonut ettei hän voi kohdella minua miten vain ja liian usein olen nuollut omat haavani ja sanonut hänen olleen oikeassa ja minähän vain ylireagoin. Hän ei osaa huolehtia yhteisestä kodistamme, hän ei imuroi, tiskaa, pese pyykkiä, petaa, vaihda lakanoita, pyyhi pölyjä ja vaikka mitä, ilman että pyydän useasti. Mikään kodinhoidollinen asia ei irtoa hänestä luonnostaan, hän ei vain yksinkertaisesti osaa nähdä näitä asioita kotona. Jos asiasta olisikin puhuttu vain tämän yhden kerran, mutta sama kuvio toistuu lähes joka toinen viikko, kun on hänen ”vuoronsa” imuroida. Jos meillä ei olisi ”vuoro-politiikkaa” joutuisin tekemään KAIKEN itse. Eihän siinä muuten mitään olisi, kodin ylläpitäminen on muuten ihan hauskaa, mutta kun lähtee ensin kouluun 6:50 ja menee sitten töihin ja pääsee kotiin vasta 20:30. Tällöin nälkäisenä ja väsyneenä voisi haluta tulla puhtaaseen keittiöön, jossa tavarat ovat paikoillaan ja jos tiskejä ei ole tiskattuna, niin ne olisivat edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Tämäkään ei olisi ongelma, jos keittiömme olisi hiukan suurempi, mutta opiskelija-asunnon puolen neliön kokoinen keittiö taso ei oikein riitä jos se on täynnä astiota, leivän tekemiseen.
Villakoiran ydin on, että olen hänen mielestään aivan liian siisti ja vaadin häneltä liikaa. Niin varmaan vaadinkin, mutta niin vaatii hänkin minulta, olen lopettanut polttamisen hänen takiaan, toki onhan se hyväksi minullekin. Yritän myös järjettömän paljon kitkeä erinäisiä ”pahoja tapoja” itsestäni, en jätä käytettyjä nenäliinoja ympäriinsä, enkä jätä wc-pöntön kantta auki. Juuh, kyllä ovat pieniä asioita, mutta kun ne häntä ärsyttävät yritän muuttaa itseäni. Olen itse perfektionisti ja äitini vaati minulta lapsena aina paljon, ehkä joskus liikaakin. Siedän pientä epäjärjestystä jonkin aikaa ja sietokykyni on kehittynyt hurjasti yhteenmuuton jälkeen, mutta hermoni ovat riekaleina, kun likaiset vaatteet lojuvat lattialla koko ajan, hän ei osaa laittaa niitä suoraan pyykkikoriin (kuulostan aivan äidiltäni ja elän suuressa itseinhossa). Ahdistaa! Tämä kaikki vastuuntunnottomuus aiheuttaa sen, etten enää luota häneen samalla tavalla kuin ennen. Kaikkein pahinta on se, että hän sanoo ettei ymmärrä miksi ei voi muuttua… ja toistelee joka kerta syyllisen oloisena ettei halua satuttaa minua, mutta silti joudun seuraavana päivänä sanomaan, että voisitko nostaa nuo likaiset sukat suoraan pyykkiin.
Olen vain aivan lopussa asian suhteen. Hän ei käy luennoillakaan yhtä paljon, ja viettää minua huomattavasti enemmän aikaa kotona, jolloin olisi hauska huomata joskus tai edes silloin tällöin, että pyykit on pesty ilman erillistä huomautusta/pyyntöä (yritän pyytää asioita ennen käskemistä, mutta vanha kaava ajaa minut käskemään ja silloinhan hän onkin jo, että ”no tuskin kun sulla on tollainen asenne! Pyytäisit, etkä aina käskis!” –> ja sitten kun pyydän niin kuuroille korville menee ”joo, ihan just mä tsiigaan vaan tän yhden klipin youTubesta…” –> tsiigailu jatkuu kunnes sanon asiasta uudelleen, mahdollisesti kolmen tunnin kuluttua.) En ole todellakaan ylpeä itsestäni ja suhtautumisestani, ei tämä voi olla normaalia, mutta päässäni pyörii vain ajatus siitä, että hän makaa sohvalla katsoen Simpsoneita tai surffaillen kun minä syötän lapset, käyn kaupassa, huolehdin laskujen maksun, siivoan, pyykkään ja olen vain hyväksynyt kohtaloni… en halua sitä, koska tiedän etten jaksa sitä. Hyvä että jaksan tätäkään. Nyt olo tuntuu tyhjältä, jotenkin sieluttomalta, kuinka voin kirjoittaa HÄNESTÄ tällaista. Minun vikanihan tämä on, kun suostun tähän. Olen vain niin heikko etten uskalla jättää häntä tällaisen asian takia, ”eihän tämä ole vielä mitään” (hänen sanojensa mukaan). Olen lopen uupunut ainaisiin lupauksiin paremmasta, mikä hullu minä olen kun uskon sen? Rakastan häntä vain ilmeisesti niin paljon tai sitten olen vain yksinkertaisesti menettänyt omanarvontuntoni. Kiitos että sain purkaa tuntojani, vaikkei kukaan vastaisikaan.😋
Hei!
Ymmärrän hyvin, että sulla menee järki miehesi kanssa. Itselläni on sama vika, että kun odotuksiini ei vastata (enkä aina edes tiedä mitä ne mun odotukset ja tarpeet ovat) niin turhaudun ja alan möykätä ja sitten toinen saa minut tuntemaan, ettei ne asiat olleet kuin pikkujuttuja ja että loukkaannuin turhasta. No, ei ne olleet turhia minulle! Ja miehillä ei jostain syystä ole käsitystä siitä, että naiselle nuo kotitöiden teot ovat kuin rakkauden osoituksia, että tietää miehen välittävän siitä, ettei nainen joudu yksin tekemään kaikkea. Onko miehesi koskaan asunut yksin ja jos on niin oliko koti kuin kaatopaikka? Mun mielestä jokaiselle jannulle, joka on kotona päässyt kotitöistä kuin koira veräjästä olisi tarpeen asua yksin ennen parisuhdetta. Miten ne muuten osaisivat tehdä yhtään mitään, kun olettavat että joku toinen "äiti" tekee kaiken valmiiksi ja miksei ne käsitä, että jos hommaa ei tehdä hetikohta niin se saa toisen raivon partaalle ja hieman omatoiminenkin voisi olla?!? No, ehkä se tosiaan on sitäkin, että joillekin siisteys ei ole puoliruokaa, että jos susta tuntuu, että tulevaisuus miehesi kanssa olisi noin kauhea, että sinä hoitaisit kaiken ja ukko makaa sohvalla niin elä ihmeessä tee lapsia hänen kanssaan. Odota ensin pysyviä muutoksia ja jos niitä ei tule niin ansaitset parempaa!😉
Heippa Avuton ystävä
20 vuotta tein samaa kuin sinä ; huusin ,räyhäsin,syyllistin ja kaikkea mitä voi kuvitella. Asunnon piti olla kuin huonekalukauppa ! Nykyään, 15 vuotta myöhemmin, meillä ei tosiaankaan ole paikat tip top, mutta elämme samaa päivää kuin muutkin. Lakkasin stressaamasta itseäni ja toisia moisella "pikkujutulla". Nykyään oikein odotan sitä, kuinka siivottomaksi menee, ennenkuin toinen tarttuu toimeen. Joskus pitää odottaa tosi kauan ! Vaatii pitkää pinnaa.
Mitä tapahtuisi jos hellittäisit ja leikkisit lasten kanssa senkin aikaa mitä selvität sotkuja? Tee vain sen verran mitä sinä ja lapset VÄLTTÄMÄTTÄ tarvitsette Katso mitä tapahtuu. Odota mieheltäsi ihmettä,mutta älä tee siitä kynnyskysymystä. Se riittää mitä ehdit yksin tehdä. Aseta rima alemmaksi.
Valitettavasti meillä on kasvanut kaksi sotkuissa viihtyvää poikamiestä ! Sukat tulee vastaan kämpän ovella ja puhdasta kahvikuppia ei tahdo löytyä...kun menen kyläilemään. Vieläkin ahdistaa,mutta ..... Varokaa naiset näitä kahta kuritonta poikamiestä! Parhaani yritin. Hakevat kuulemma sellaista tyttöystävää joka tekisi kotityöt mielellään. Muuten ovat ihan mukavia ja kovia tekemään töitä. 😉
Kiitos vastauksista! Tuli aika paljon parempi mieli ☺️. Nyt on taas vähän parempi hetki... Onneksi. Pitää seurailla tilannetta realististen lasien läpi ja arvioida, oppiiko hän huolehtimaan asioista.🙂🌻
Hei,
Tutulta kuulostaa... Meillä tuo kaikki on johtanut siihen, että "laajentaa" reviiriään ja tekee asioita ulkomaailmassa. Esim juo pari päivää meidän rahoja.. ja vaikka päivänkin ja haukkuu mut pataluhaksi kun siitä mainitsen, no oma syyni, miksen ole vaatimalla vaatinut enemmän kun len vaan pitänyt suuni kiinni ja tehnyt hommat jottei tule sanomista. Ja sitten tekojensa jälkeen taas pyytelee anteeksi ja lupaa korjata tapansa. Pyytää että hänelle mainitsen asiasta eli jos tekee joitain virheitä tai jättää tekemättä asioita, mutta kun mainitsen olen nalkuttava akka joka kontroloi hänen tekemisiään. Eli summa summarum.. ei vanha koira uusia temppuja opi vaan käyttää hyödykseen kaikki tilanteet ja sun ja meidän tapauksessa mun hyväuskoisuuteni...