Miksi en arvosta itseäni?
Otsikko tiivistää oleellisen, olen kadottanut arvostukseni itseäni kohtaan, enkä osaa enää asettaa rajoja, koska ne on rikottu niin monta kertaa.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo useita vuosia. Noin vuosi-kaksi suhteen alkamisen jälkeen mieheni alkoi puhumaan, kuinka ajan häntä itsemurhaan olemalla niin kamala ihminen. Olen kuunnellut tätä nyt siis jo noin neljä vuotta. Aina säännöllisin väliajoin hän haluaa tappaa itsensä koska en kohtele häntä hyvin. Samalla tiedän koko ajan, että en tee mitään sellaista, mikä voisi saada terveen ihmisen ajattelemaan noin. Olen uskollinen, mutta mieheni syyttää minua aina selkänsä takana pelailusta, vieraista miehistä, oudosta chat-käyttäytymisestä jne. En ole koskaan pettänyt mutta elän jatkuvan epäilyn alla. Olen hänen mielestään maailman itsekkäin, tunnekylmin, narsistisin, psykopaattisin ihminen ja samalla tiedän, etten ole. Hän huutaa ja kyselee itseltään, miksi ei pääse minusta eroon. Tätä tapahtuu useita kertoja kuukaudessa. Hän on mestari järjestämään draamaa.
Vähän aikaa sitten olimme konsertissa, jota olin odottanut pitkään. Sanoin miehelle etukäteen, ettei juo liikaa alkoholia, koska hänen käytöksensä muuttuu todella huonoksi (pari viikkoa aiemmin hän jätti minut humalapäissään ja sylki useasti kasvoilleni, koska en halunnut osallistua hänen suunnitelmaansa pahoinpidellä eräs yhteinen tuttumme). No siis hänhän kuitenkin joi taas liikaa ja huuteli puolet konsertista korvaani inhottavia asioita kyseisestä esiintyjästä. Yritäpä siinä nauttia sitten. Kyllästyin näihin jatkuviin negatiivisiin kommentteihin jotka häiritsivät katsomista ja kuuntelua, joten aloin olla välinpitämätön miestä kohtaan. Tästä suuttuneena alkoi huorittelu ja ”en halua nähdä sinua enää ikinä” mantra, sekä mies sitten päätti poistua konsertista kesken kaiken ja jätti minut sinne yksin. Jotenkin hän sai kuitenkin käännettyä tilanteen niin, että minä olisin hylännyt hänet yksin siellä konsertissa ja että kuinka saatoin. Minähän vain olin paikallaan ja yritin katsoa, miksi hänen täytyy uhriutua ja valehdella että minä olen tässä se pahantekijä?
Tuntuu, että elämäni on kieroutunutta ja sairasta. Olen sairastunut paniikkihäiriöön, en tiedä onko se seurausta tästä suhteesta vai sairastuinko muista syistä. Tuntuu että elämäni on väärin, elämäni ei ole aitoa. Tiedän että se tunne korjautuisi jos uskaltaisin erota. Tuntuu kuitenkin, etten pärjää yksin. Pelkään että sekoan ilman miestäni. Minut on lytätty. Yritin eroa jo pari vuotta sitten, mutta ahdistuin niin valtavasti siitä ettei hän ole läsnä, että olin melkein sairaalakunnossa. Pelkään, että tuo ahdistus palaa, jos lähden suhteesta. Tässä ei ole mitään järkeä. Ajattelen koko ajan että hän on sairas jollain tavalla, että suhteemme ei ole hyvä, etten koskaan aio tehdä hänen kanssaan lapsia. En kosketa häntä, halaa, suutele, jos teen niin ajattelen vain ettei tämä ole oikein. Ei ole oikein suudella tai hyväillä miestä, joka huorittelee ja sylkee kasvoille, rikkoo tavaroita, uhriutuu. Silti vain olen tässä, kuin kahlittuna. Terapiassa olen käynyt ja sieltä on tullut hyvin selkeä mielipide että pitäisi pakata tavarat ja häipyä. Miksi en pysty siihen? Olen viime aikoina alkanut ajatella ulkonäköäni vastenmielisenä sekä muutenkin pidän itseäni raukkana, surkeana ihmisenä. Säälin itseäni koska elämäni on tällaista.
Mitä minulle on tapahtunut?
Otsikkosi kertoi jo paljon. Miksi en arvosta itseäni, niin miksi?
Tekstisi oli niin tuttua minulle. Ajaudun itsekin samaan tilanteeseen aina uudestaan eli törmään väärään henkilöön ja aloitan suhteen johon en koskaan voi olla tyytyväinen. Itse mietin sitä, että pitäisi päästä hetkeksi eroon kaikesta. Pitäisi saada rauhassa miettiä asioita ja tarkastella tilannetta kuin ulkopuolinen. Lopullinen erokin on ollut mielessä usein.
No, huomenna taas mennään miehen kanssa reissuun muualle Suomeen ja pelkään että siitä tulee vain katastrofi.😯🗯️
Täällä myös ainakin yritetään lytätä minua kasaan. Miehen harmiksi ei ole onnistuttu. Mietin parhaillaan avioliittomme päättämistä. Olemme olleet kaksi vuotta naimissa ja on yhteinen 11 kk poika. Avioliiton solmimisen jälkeen on mies muuttunut täysin. Hurmaava, avulias mies on nyt kitisevä sohvaperuna eli lapsi joka joutuu käymään töissä huonolla palkalla kun työnantajat ei tajua maksaa hälle hyvää palkkaa (palkka on ihan oikea ja laillinen mitä kuuluukin saada+extrat).
Nyt haukutaan minut ja minun perheeni ja exät varsinkin tyttärensä äitiä ja vielä tytön kuullen.. eli poika joutuu isompana kuulemaan miten paska mutsi silläkin on.
Voin sanoa että ennen tätä suhdetta olen saanut nahkani paksummaksi etten kovin ota itseeni ja tämän suhteen aikana ole päättänyt etten anna miehelle sitä iloa että nujertaa minut. Välillä tuijotan peiliin ja tsemppaan itseni "minä olen hyvä tällaisena kuin olen ja paras äiti pojalleni" 🙂
Tuollainen negatiivinen asenne puolisossa on erittäin paha asia. Se tarttuu lapsiin ja kaikkiin läheisiin. Jos sinua mollataan lapsille, naapureille, sukulaisille ja yleensä kaikille, niin se tulee vaikuttamaan sinun elämääsi erittäin ikävällä tavalla. Minun mies mollaa minua kaikille ja etenkin minun ystäville, työkavereille ja sukulaisille aina kun vain on tilaisuus. Se on sellaista huomaamatonta muka vahingossa tapahtuvaa, mutta vuosia jatkuessaan tuhoisaa. Kaikki ihmiset ympärillä kohtelevat nyt minua hieman samoin kuin mieheni. Se tarttuu eikä heidän asennettaan ole helppo muuttaa.
Olenkin nyt aloittanut ryhdistäytymisen ja lopetellut kynnysmattona olemista. Esimerkki tilanteesta, menimme autolla kyläilemään pitkän ajomatkan päähän. Pyysin päästä vessaan kun olimme ajaneet jo pari tuntia. Mies ei voinut pysähtyä koska ei mielestään löytänyt sopivaa paikkaa. Ajoimme mm. erään ison kaupungin läpi mutta mihinkään sinne ei voinut pysähtyä. Korotin ääntäni, mitä ennen en milloinkaan tehnyt ja pääsin vihdoin käymään vessassa. Tämä vessa ei kuitenkaan kevannut miehelleni vaan hän pysähtyi heti seuraavalla huoltsikalla ja meni sinne vessaan. Joskus tuntuu että olen lapsen kanssa naimisissa.
Olen nyt huomaamassa kuinka fiksu olen ja miten minullakin on oikeuksia. Pelkään myös sitä, että pikä avioliittomme ei välttämättä kestä tätä uutta tietoisuuttani itsestäni.