Voi miten surullisen tutulta tarinasi kuulostaa. Tosin minä ja mieheni olemme olleet yhdessä 6,5 vuotta, joista naimisissa 1,5 vuotta, lapsia ei ole. Juuri tänään jälleen totesin, että minulla on maailman kiltein mies, mutta minulla ei ole häntä kohtaan kuin toverillisia tunteita, vähitellen hänen läsnäolonsakin on alkanut ahdistaa. Ja mekin ollaan muiden mielestä se unelmapari... ☹️ Vielä tässä mietitään, mitä tehdään, parisuhdeterapia ainakin on tulossa, mutta jotenkin alkaa olla usko mennyt.

Toivon teille voimia suuren muutoksen keskellä. Olisi kiva kuulla, miten teillä sujuu.

Ei kaverillisessa suhteessa kannatakaan elää. Ja onhan silloin jokin hyvin pahasti vialla, se vain ehkä ulkopuolelle näyttää, että kaikki olisi täydellistä. Mutta ei se sitä ole ja siten ero on ihan oikeutettu. Surullista, mutta silti oikein.

Ja parempi näin kuin että olisit parikymmentä vuotta tuhlannut elämästäsi mieheen, jota kohtaan et tunne intohimoa etkä kumppanirakkautta. Nyt voit taas hengähtää ja toivoa, että joku päivä löydät uuden miehen. Miehen, joka on oikeanlainen ihminen sinulle ja kumppaniksesi 🙂

Johan nyt ja voi hyvänen aika sentään.
Tämä on sitten vain mielipide, eikä siis ehdoton totuus. Onpahan vain muuan, hyvinkin subjektiivinen "pläjäys".
Kun valittelette suhteenne "lässähtäneisyyttä" ja tunteiden väljähtymistä niin mitä te oikein sitten kuvittelitte tulevaisuudesta suhteeseen ryhtyessänne ja avioituessanne?
Oliko teillä kuvitelmissa pitkä, vuosikymmeniä kestävä kiihkeä suhde?
Tuliko mieleen lainkaan sellainen mahdollisuus, että elämä ei ole, ei voi olla, samanlaista joka päivä? Joskus se arki rämpii vastaan.
Miettikääpä vaikka nyt työelämäänne.
Onko siellä töissä kivaa ihan joka päivä? Jos on niin voitte olla ihan jumalattoman onnellisia.
Suurimmalla osalla meistä ei ole, mutta siitä huolimatta me vain käymme töissä.

Sama se on parisuhteessakin ja ainakin avioliitossa. Vuosien mittaan saattaa tulla pitkiäkin kausia, ettei tunne-elämässä ole mitään muita sävyjä kuin harmaa. Sitten kuitenkin jonain keväisenä päivänä huomaat kuinka jostakin alkaa erottua sinistä, vihreää ja kymmeniä muita värejä (eikä kyseessä ole välttämättä alkava migreeni).
Olkoonkin, etteivät ne "värit" ehkä vaikuta ihan yhtä kirkkailta kuin silloin ennen.
Elämä nyt vaan on sellaista.

Jokainen tekee tietysti ratkaisut itse. Joku päättää kaikesta huolimatta jättää entisen ja lähteä hakemaan elämäänsä kokonaan uuden väripaletin.
Ratkaisu voi toimia hetken oikein hyvin, mutta jonakin päivänä se uutuudenviehätys taas katoaa, värit haalistuvat ja päivien ratas alkaa pyöriä vauhdilla johon et taaskaan ollut varautunut.
Et pystykään erottamaan eri sävyjä vaan kaikki on taas harmaata.
Minä takaan, että näin siinä käy!
Mitä sinä teet silloin?
Haetko taas uuden "paletin"?

Minä olen tietysti hieman väärä mies opastamaan, koska yhtenä keväänä omankin liittoni lumilinna suli mitättömäksi sammakoitten kutulammikoksi.
Olihan sielläkin niitä harmaita raitoja välillä. Enkä ole varma vieläkään siitä miksi kävi kuten kävi.
Saattaahan se olla niinkin, että kilteillä miehillä on sama kohtalo.
Idealistihiirestä ei ole leijonaksi (enkä minä saa enää aikaiseksi edes yhtä räjähtäviä tekstejä kuin kymmenen vuotta sitten).

Paljon oli asiaa Arieksen tekstissä. Mutta huomasitko kohdan, jossa aloittaja kertoi kommunikoinnista. Itse en ainakaan kykenisi olemaan suhteessa, jossa ei asioista puhuta.

Minulla on nyt ollut avioliittokriisiä ja ei, en ole luovuttamassa, koska uskon paremman ajan vielä koittavan. Mutta ainoa, miksi jaksan jatkaa, on se, että mieheni puhuu. Hän puhuu tunteistaan ja muistakin asioista, kunhan häntä ensin aikani höykytin. Kerroin, etten voi elää avioliitossa, joka kuihtuu puhumattomuuteen ja kommunikaation puutteeseen. Mies jossain vaiheessa kai heräsi ongelmiimme ja siihen, että asioista todellakin täytyy puhua tai päädymme (ennen pitkää) eroon. Olemme olleet yhdessä vasta n. 3,5 vuotta, mutta mielestäni asioita on hyvä ennakoida. Eli ettei päästä tilannetta niin pahaksi, ettei suhteessa puhuta ollenkaan. Toki joskus ei ole vain enää mitään syytä jatkaa, jos toinen ei puhu niin hän ei puhu.

Parisuhde siis eittämättäkin lakastuu aika ajoin, etenkin jos siitä ei pidetä huolta. Mutta jos toinen ei ole millään lailla valmis muuttamaan itseään edes toisen vuoksi (eli että puhuisi tunteistaan), niin en itse kyllä näe siinä paljoa vaihtoehtoja. Toki toiselle pitää antaa aikaa muuttua, mutta kymmeniä vuosia mun mielestä ei ole järkevää olla suhteessa, jossa mies ei vain halua puhua (jos siis itselle puhuminen on äärimmäisen tärkeää)

Anteeksi suorasukaisuuteni; mutta jos pelkän kommuniointitaitojen puuttumisen tähden erotaan, niin ehkä miettisin asiaa vielä hetken aikaa. No, toisaalta eihän missään sanota etteikö voi palata takaisinkin yhteen. Ehkä teille ero tekee hyvää vähäksi aikaa.

Minun mielipiteeni asiaan on, että jos parisuhteessa on väkivaltaa, petosta tms suoranaista hyväksikäyttöä niin siihen ei auta kuin ero. Silloin se on perusteltua. Mutta sitten "nämä" tapaukset...

Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin tunteesi. Meillä on ihan samanlaista kuin teilläkin, tämän tästä. Voisinko saada oman avioliittoni vielä "unelmalomaksi" jota eläisin lopun ikääni? Eläisimme ikuisessa harmoniassa ja kaikki menisi - edes _jotenkin_ kivuttomasti?

En tiedä kysymyksiini vastausta. Eikä minun edes tarvitse. En minä voi toista muuttaa. En minä häntä saa puhumaan tunteistaan. En minä voi muuttaa hänen lapsuuttaan ja poistaa niitä vääryyksiä joita hän on joutunut kokemaan. Hän tuli liittoomme kaikilla hyvillä ominaisuuksilla, joita arvostan edelleen - ja ne painaa enemmän kuin "huonot" ominaisuudet. En minä voi vain poimia rusinoita pullasta. Sain koko paketin mutta itseänihän voin muuttaa! En enää edes odota että hän puhuisi tunteistaan tai että tässä tulisi jotain alkuajan kiihkoa.

Tee kuten itse aion tehdä - kannan itse vastuuni omasta hyvästä olostani. Ei tämä ruusuilla tanssimiseksi menisi kuitenkaan vaikka hän kuinka alkaisi puhumaan tunteistaan. Elämässä on pitkiä harmaita jaksoja ja sillä aikaa me kasvetaan, me muututaan ja meidän kuuluukin kasvaa. Koskaan ei ole kasvua ilman kipua. Sillä aikaa huolehdimme jälkeläisistämme, kysypä niiltä että kuinka paljon he haluavat eroanne!

Siis mikäänkö ei ole vialla ja kuitenkin ero tulee!
Tämä on vanhan akan puhetta, joten siihen voi jokainen suhtautua miten haluaa.
Mihin sinä tuossa miehessä alun alkaen rakastuit, siihenkö että hän oli luotettava hyvä mies? On teillä jotakin pikku roihua täytynyt olla. Miksi sinun pitäisi teitää, mitä hän ajattelee, kiita luojaasi, ettet kaikkea tiedä, sillä hän voi peittää oman tyytymättömyytensä peittää tuohon, tai sitten hän on kerran sanonut välittävänsä, mitäpä sitä jatkuvasti toitottamaan, ilmoittaa sitten jos muutosta tulee. Miestä et ole voinut muuttaa, mutta ilmeisesti olet itse muuttunut, haluat jotakin muuta, tiedätkö itsekkään mitä?...vai oletko jo sen uuden mallin löytänyt vai haluatko vain, olla hetken villi ja vapaa. Villi ja vapaa voi harvoin olla, jos on kaksi tytärtä mukana, vai jäävätkö he isälleen?
Olen niin raadollinen, että tuossa vaiheessa olisi jo hyvä vaikka riidellä, että jokin asia selviäisi hieman, miehelle ja lapsille selviäisi, että meidän mamma tahtoo nyt jotakin muuta, mitä ei perheeltään saa. Sanot, että rakastat, oletko sanonut sen myös miehellesi?
Olen itse elänyt liitossa, jossa asiat tuli kertaheitolla selväksi, huonommat varsinkin, mies puhui, hän huusi ja karjui, elämä oli yhtä sirkusta, koskaan ei tiennyt mistä päin tuulee vai nouseeko oikea myrsky. Se voi olla jonkun mielestä ihanaa, yllätyksellistä jopa fantastista, mutta kun tosielämässä se todellakaan ei ole.
Vain elokuvissa ja kirjoissa on onnellinen loppu, Otatko sen riskin, että oletkin jonkun vuoden päästä enempi rikki kuin nyt ja paluuta ei olekkaan, entinen mies on löytänyt uuden tasaluontoisen vaimon ja itse olet tuuliajolla, sillä niinkin voi käydä.

Kiitos kaikille vastaajille.

Nyt on aikaa kulunut. Avioeropaperit on toimitettu eteenpäin, elatus-, tapaamis- ja ositussopimukset laadittu. Talo on myynnissä. Eli tästä lähdemme erilleen.

Rakastuin miehessäni hänen turvallisuuteensa. Siihen, että kun olin hänen kanssaan, minun oli kokonaisvaltaisesti hyvä olla. Mutta huomasin jo heti ensimmäisen riidan aikana, että hänelle on täysin mahdotonta kertoa, mitä sydämmellään on. Elämä oli sitä, että arvailin hänen ajatuksiaan ja tunteitaan. Aluksi se ei ollut raskasta. Kyseli työpäivän jälkeen, oliko raskas päivä. Kun hän vaikutti hiljaiselta (tai siis hiljaisemmalta kuin yleensä), kyselin onko jokin vialla. Vastaus oli aina;" Ei ole". Ja sitten kun oli mennyt viikko, kuukausi tai kaksi, jonkin muun asian yhteydessä kaikki patoutuneet tunteet ja ajatukset tulivat ulos. Olin tehnyt sitä ja hänestä tuntui tältä. Mistään ei koskaan voinut sanoa silloin, kun asia oli ajankohtainen.
Tämä teki sen, että elin koko ajan miettien; jos nyt teen näin ja hän sanoo että asia on ok, onko se oikeasti vai tuleeko tästä myöhemmin sanomista? Kun lähdin ystävän kanssa syömään, ajattelin koko sen ajan, että milloinkohan tästä tulee sanomista, vaikka kysyessä sopiiko se, hän sanoi että sopii.

En tietenkään pysty tänne kirjoittamaan kaikkia niin yksityiskohtaisesti, että se selittäisi lähes 8 vuoden yhteiselon ongelmat. Mutta en minä tähän kevyin mielin lähde. En lähde haihattelemaan uusia miehiä ja odottamaan että prinssi rohkea tulee valkoisella ratsulla. Lähden, koska olen henkisesti todella ahdistunut toisen sisäänpäinkääntyneisyyteen. Siihen, että saan koko ajan kuulla tekeväni sitä ja tekeväni tätä väärin vaikka koskaan asiasta ei ole sanottu silloin, kun sitä olen tehnyt.

En minä ole täydellinen. Ja minulla on paljon töitä itseni kanssa. Mutta ainakin minä haluan muuttua. Haluan tehdä töitä huonojen puolieni kanssa. Ja jos toinen ei ole valmis minkäänlaiseen kehitykseen, siihenkö on tyytyminen?

Hän on hyvä isä. Mutta meillä ei ole ollut moneen vuoteen parisuhdetta. En odota kuuta taivaalta enkä kalliita timanttisormuksia. Mutta odotan, että myös minun tarpeeni avioliitossa huomioidaan. Olen kertonut minulle tärkeitä asioista hänelle satoja kertoja. Rauhallisesti, riidan aikana, huutaen, keskustellen. Kaikilla mahdollisilla tavoilla. Eikä niitä ole huomioitu millään lailla. Nyt, kun ero lähti käyntiin, hän itsekin sanoi, että kyllä hän on kuullut mutta ei ole kuunnellut. Ja on pitänyt minua itsestäänselvyytenä.

Ajattelin, että kun molemmat pääsemme tästä kehästä irti ja saamme vähän haukata happea ja miettiä, päätämmekö tämän avioliiton lopullisesti harkinta-ajan jälkeen, että ehkä elämä vielä yllättää, ja huomaammekin että haluamme olla yhdessä. Mutta sitten sain tietää, että mieheni on kaksi viikkoa sitten etsinyt netistä jo itselleen uuden naisen. 10 vuotta nuoremman. Postitin paperit vasta viime viikon alussa. Ja nyt hän kirjoittelee jo uudelle naiselle, miten haluaa tätä ja miten ihanaa kun saa tämän ajatukset sekaisin.
Olen niin surullinen. En siksi, että hänellä on uusi nainen. Vaan siksi, että toivoin eron voitavan hoitaa toisiaan kunnioittaen. Kunnioittaen yhteistä menneisyyttä. Koska emme ole olleet riidoissa. Nyt en tunne koko ihmistä.

Tiedän itse, että olen tehnyt kaiken, mihin yksin tässä avioliitossa pystyin. Siirsin omat haluni ja tarpeeni syrjään. Muutin itseäni niin, etten oikein tiedä kuka enää olen. Mutta nyt aion selvittää. Aion selvitä tästä. Aion jonain päivänä taas nauraa aidosti vedet silmissä. Rakastan kahta tytärtämme enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Minua loukkaa suuresti nuo kommentit siitä, että lähden haihattelemaan uusien miesten perään unohtaen lapseni. Tuollaisten kommenttien sanojan pitäisi tuntea minut oikeasti. Mutta onneksi tiedän itse totuuden. Lapseni ovat nyt minulle kaikkein tärkeimpiä.

Vielä halusin kommentoida näihin kysymyksiin ja mielipiteisiin

Kun valittelette suhteenne "lässähtäneisyyttä" ja tunteiden väljähtymistä niin mitä te oikein sitten kuvittelitte tulevaisuudesta suhteeseen ryhtyessänne ja avioituessanne?

Kuvittelin, että niin hyvät kuin huonotkin hetket jaetaan. Kuvittelin, että kun arki alkaa mättämään ja siitä puhuu toiselle, hän kuuntelee ja keskustelee mitä tilanteelle voidaan tehdä. Jos minun arjestani tekisi juhlan, esim. kerran puolessa vuodessa leffailta, miehen järjestämänä tai kotona pakastepizza ja vuokraleffa, vaadinko silloin liikoja? Ja jos tällaisista olen sanonut monesti eikä toinen halua kuulla, saati tehdä asialle mitään, siinäkö se sitten on? Minä järjestin yhteistäaikaa; hotellireissuja, leffailtoja, ravintolassa syömisiä jne. Kun hän makasi krapulassa sängyssä, kävin viemässä juotavaa, availin ikkunan ja lähdin tyttöjen kanssa ulos. Kun tiesin hänen tulevan töistä, keitin kahvit, koska tiesin sen ilahduttavan häntä. Itse en saanut mitään. Sen kerran, kun talo oli esim. imuroitu, hän teki sen uhrautuessaan. Ja siitä kuulin seuraavan riidan aikana, kuinka hän uhraa kaikkensa, eikä minulle mikään riitä. Joten kyllä, olin haavemaailmassa ja kuvittelin parisuhteen hoitamisen kuluvan molemmille.

Mitä sinä teet silloin?
Haetko taas uuden "paletin"?

En. Haluan suhteen, jossa saan itsekin jotain siitä, mitä olen valmis antamaan. Haluan, että myös minulla on suhteessa väliä. Ja jos en sellaista löydä, olen mieluummin yksin.

Miestä et ole voinut muuttaa, mutta ilmeisesti olet itse muuttunut, haluat jotakin muuta, tiedätkö itsekkään mitä?

Tiedän. Parisuhteen. Miehen, joka on myös valmis hoitamaan sitä. Ja kuten yllä, olen mieluummin yksin jos en sellaista löydä.

Olen niin raadollinen, että tuossa vaiheessa olisi jo hyvä vaikka riidellä, että jokin asia selviäisi hieman, miehelle ja lapsille selviäisi, että meidän mamma tahtoo nyt jotakin muuta, mitä ei perheeltään saa. Sanot, että rakastat, oletko sanonut sen myös miehellesi?

Olemme riidelleet. Se ei johda mihinkään. Mies ei riitele. Poistuu paikalta, itkee ja kaataa kaiken minun syyksi.
Lapsiltani saan paljon. Ja minua loukkaa todella tyylisi kirjoittaa, kuin en kaipaisi mitään muuta kuin uusia miehiä ja paljon irtosuhteita.
Olen sanonut miehelleni sitä paljon, että rakastan.

Sillä aikaa huolehdimme jälkeläisistämme, kysypä niiltä että kuinka paljon he haluavat eroanne!

Eivät todellakaan halua. Mutta en halua lasteni näkevän enää yhtäkään riitaa. En halua heidän näkevän enää yhtäkään huutoa. Haluan olla heidän kanssaan oma itseni. Haluan käyttää heihin aikaa ja tehdä asioita heidän kanssaan; käydä pulkkamäessä, kieriä lumessa, kikattaa sohvalla hulluna. Selviän heidän kanssaan huomattavasti paremmin, kun minun ei tarvitse enää huolehtia yhden aikuisen jaksamisesta ja voinnista. Eikä vääntää joka asiasta hänen kanssaan. Olen enemmän läsnä ja lapset saavat 100% varmasti ainakin minusta tasapainoisemman ja enemmän läsnäolevan äidin kuin meidän jatkaessa avioelämää.

Olen pahoillani kaikkien tuomitsevien lausuntojemme puolesta. Niitä syntyy helposti kun ei tunne tarpeeksi taustoja. Ihmisiähän me vain ollaan.

Olet selkeästi käynyt asian läpi. Kunnioitan suuresti päätöstäsi. Olet henkisesti vahva ihminen ja varmasti oikealla tiellä. Jumala siunatkoon Teitä matkallanne.

Tein tuon tahallani, provosoin, siten sain sinut kuvailemaan tarkemmin.
Yllättävää kyllä, minä ymmärrän tuon, se on kuin tuuleen huutaisi, et toiselle niin hyvää sano, että olisi hyvä ja huonot tulee pohjatuulen mukana paluupostissa takaisin.
Meillä, eikä kenelläkään ole oikeutta tuomita sinun päätöksiäsi, vain sinä elät niiden päätösten kanssa, niinkuin minäkin omieni...jotka olivat kamala yllätys muille ihmisille, mutta minulle oikeita.
Julkisivua voi kiillottaa ja kulisseja naulata, muttei niistä saa tehdä elämäntehtävää.
Jos mies etsii jo uutta kumppania, niin sinun ei kannata kantaa, ainakaan huonoa omaatuntoa.

Hei,

Onkin hyvä todella tuoda esiin näissä keskusteluissa taustoja, jotta ei sitten tuomitsisi muita, kun nämä kommentoivat vajavaisin tiedoin kerrottua tilannetta.🌻🙂🌻

Jasse

Eiköhän kommentoida voi vähän vähemmälläkin arvostelulla vai mitä?

Saan ilmeisesti osakseni sitä, mitä ansaitsen.. Minähän tästä alunperin aloitin puhumisen vaikka avioerohakemus allekirjoitettiin yhdessä. Mutta minä hölmö luulin, että voidaan edes odottaa siihen asti, kunnes on saatu talo myytyä ja omat asunnot,ennenkuin uusia suhteita tuodaan tähän mukaan. Mutta voi että miehellä voi olla kiire! Eilen saimme avattua keskusteluvälit ja tänään naureskeltiin puhelimessa kuin ennen vanhaan. Sitten jälleen, jälleen oli pakko saada sivauttaa ja sanoa:"Lauantai-iltana on mulla jo ohjelmaa". Toisinsanoen, olen lähdössä leffaan tms tämän uuden, 10v nuoremman naisen kanssa. Täysin tarpeettomana kommenttina, jotta vain saisi minulle pahan mielen. Ilmeisesti hänelle on nyt suuri tarve saada näyttää minulle, että vielä kelpaa. Ja jos vaikka haluaisinkin vielä yrittää.

Totuus on, etten koskaan ole sulkenut pois sitä ajatusta, että jos vielä joskus palaisimme yhteen. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan ja ajattelin, että kun hieman on saatu aikaa ja hajurakoa, voisi suhdetta ehkä rakentaa täysin uudelta pohjalta. Sen sijaan että yrittäisimme paikata tätä, aloittaisimme tavallaan alusta. Mutta nyt en voi kuvitellakaan moista. Ei ole viikkoakaan avioerohakemuksen postittamisesta ja todennäköisesti jo harrastaa lie mitä tämän uuden kanssa.Itseäni vielä ajatuskin uudesta suhteesta ahdistaa suunnattomasti.

En vain ymmärrä...ensin kertoo minulle puhelimessa, miten haluaa minun tietävä, ettei mitään sen ihmeellisempää kuin keskustelu ja halaus ole heidän välillään tapahtunut. Sitten seuraavana päivänä on PAKKO saada kertoa kuinka lauantai-iltana on jo ohjelmaa. Toisaalta ole äärettömän kiitollinen hänelle; kun nyt käyn tämän läpi, hänelle tämä kaikki on edessä. Vaikka kuulemma omien sanojensa mukaan on jo käynyt eron läpi.

Kyllä kommentoida voi asiallisestikin ja pyytää enemmän tietoa kysymällä, eikä provosoimalla karskeasti.. Mutta niin.

Tuskin miehesi on eroa vielä läpikäynyt, vastahan erositte. Ellei hänen omatkin tunteensa sitten ole kuolleet aikoja sitten ja ole käynyt mahdollista tulevaa eroa lävitse jo aiemmin. Mutta ymmärrän kyllä tuon, että satuttaa kun toinen ottaa jo heti uuden. Ehkä se on vain hänen tapansa yrittää selvitä. Itse tein samoin joskus nuorena.

Voimia sulle eroprosessiin. Kyllä sille taitaa olla tarpeeksi hyviä syitä. Ja mun mielestä kyllä syyksi riittää se että ei tule kuulluksi ja että yhdessä olo alkaa jo ahdistaa. Niin oon kokenut itsekkin. Jos jatkuvasti jää kuulematta ja omat tarpeet täyttymättä loppuu ilma jota hengittää.

Itselläni on tuoreessa muistissa vielä tuo kaikki. Toisen välinpitämättömyys ja jatkuva tunne siitä että ei itse kelpaa tai riitä vaikka kuinka yrittää. Nyt on helpompaa kun voi lasten kanssa elää omaa elämää tai ainakin olla ilman että arvailee toisen mielialoja tai odottaa jotain mitä ei koskaan tule saamaan. Meidän tapauksessa lapsillakin saattaa olla nyt helpompaa. Sitä on vaikea arvailla.

🙂👍

Luin vanhoja päiväkirjojani ja sieltä kaiken, mitä olin kirjoittanut siitä lähtien kun aloitimme seurustelun keväällä 2003. Muutamaa kuukautta myöhemmin kirjoitin jo ensimmäisen kerran siitä, kuinka en saa hänestä mitään irti. Ja kuinka tuntuu että hänelle on aivan sama, olenko siinä vai enkö. Ja muistan kun noista asioista kerroin, hän totesi vain että ei se niin ole.

Tajusin myös yhden asian; mieheni ei ole koko lähes 8 vuoden yhteiselon aikana koskaan kysynyt minulta esim.millainen olin lapsena. Tai kuka oli minun paras ystäväni pienenä. Tai missä kävin ala-asteen. Kun katselin joskus omia vanhoja valokuviani ja kysyin haluaisiko hän tulla katsomaan, väkisin istui viereen ja teeskenteli kiinnostunutta. Ja koskaan en ajatellut tämän olevan mitenkään erikoista, enhän ole koskaan kokenut muuta enkä tiedä paremmasta.

Eilen hän oli jälleen uusilla treffeillä tämän naisen kanssa. Piti oikein saada soittaa lapsille aikaisemmin ja toivottaa hyvät yöt koska kuulemma ei myöhemmin pysty. Meinasin sanoa, että nämä sinun iskusi eivät enää osu yhtään niin pahasti kuin kuvittelet. Ja tajusin myös,miksi minua vaivaa tämä hänen uusi suhteensa; kuvittelen hänen olevan joku täysin eri ihminen kuin kuka hän on. Vaikka käytöstä ja toimintaa voi jossain määrin muuttaakin, tuskin sentään kokonaan luonnettaan. Ja ennemmin tai myöhemmin myös tälle uudelle likalle avautuu se,miten vaikeaa on miehen muurin taakse päästä.

Rakastin silti ja rakastan varmaan aina miestäni. Mutta samanlaiseen elämään en pysty enää ikinä. Ja aina, aina olen kuvitellut, että haaveilen liian suuresta, että olen itsekäs kun minulle ei kelpaa se mitä minulla jo on. Ja olen toivonut suunnilleen vain, että joku kysyisi kerran vuodessa, millainen päiväni on ollut tai millainen olin lapsena. Nyt olen tajunnut, että vika ei ollut minussa, se oli meissä.