Olen kohta mummoutuva lähes keski-ikäinen, toivottoman rakastunut muka aikuinen nainen. Takana lähes 30 vuoden suhde lasteni isän kanssa. Reilu vuosi sitten tuli ero. Kohta siitä kohtasin uuden rakkauden, jonka kanssa on nyt jo isoja ristiriitoja. Hänellä takana lähes 10 vuoden sinkkuus ja useita suhteita.
Pahimmat ristiriidat ja riidat johtuu minun mustasukkaisuudesta, joka on mulle aivan uusi tunne, enkä pidä siitä.
Rakkaani on hyvin flirtti. Hän on edelleen tekemisissä exiensä kanssa. Sekä nk sydänystävät ovat päivittäin mukana. Osa niistä salataan minulta ja se tuntuu pahalta. Jos kysyn niistä, vastaus on aina ettei mitään ole ja kuristan ja ahdistan häntä kyselyillä. Yleensä mustasukkaisuuden aiheuttama paha olo johtaa riitaan, joita ei koskaan puhuta pois. Hän lukkiutuu täysin, antaa minun pitää vihaamiansa monologejani ja lopuksi kertoo mulle, kuinka olen ärsyttävä, ahdistava ja vaikka mitä. Kun kysyn, mitä hän haluaa, vastaus on ”sut, mutta ei sen tarkempaa selitystä.
En saa siitä kiinni. En enään tunteestakaan, useimmiten nykyään se on kateissa.
Hän on hieno ihminen, upea isä ja loistava rakastaja. Mutta kun puhelu tai viesti sydänystävältä, jolta kulta niistä tulee, käytös muuttuu ja salaperäinen toiminta puhelimen kanssa alkaa. Luurin kanssa käydään mm vessassa.
Hänellä on parantumaton sairaus, joka herättää menettämisen pelkoa minussa.
Hänellä on erään omituisen suhteen tuloksena lapsi, jota ei saa tavata ja jonka äiti syyttää miestäni kamalasta asiasta, jota puidaan oikeudessakin. Vaikka uskon mieheni totuuteen, silti asia vaivaa.
Itselläni on 3 aikuista lasta ja hyvät, läheiset välit heidän kanssaan.
Olen aina uskonut että puhuminen on se ainoa tapa selvittää asiat. Nyt se on heitetty naamalle, kuin märkä rätti.
Olen ihan hukassa, koska umpirakastunut olen edelleen, mutta en osaa käsitellä tunteitani, pelkoja.
Miten toimia miehen kanssa, joka haluaa ”sut”, mutta samalla pitää ne salaiset sydänystävät? Teenkö itsestäni pellen, jos roikun hänessä uskoen kauniisiin sanoihin, jotka heti kohta perään osoittautuvat vain puheeksi? Pitääkö minun opetella nielemään katoamiset? Ja etten saa kysyä missä menee, koska se kuristaa häntä? Vai onko vastaus ja ratkaisu mun välinpitämättömyys myös?
En vaan ymmärrä, että vakuuttelee rakkauttaan, mutta kumoaa sen toimillaan.
Mikä on juttu? Nöyränä pyydän neuvoja ja vinkkejä, ohjeitakin, sillä omin voimin en osaa enkä pärjää…