Voimia kaikille ketjuun kirjoittaneille, jotka painivat saman ongelman kanssa. Itse mietin sitä, että koen epäreiluksi juuri sen, että jos kumppani kokee jotain olennaista puuttuvan parisuhteesta, miksi on niin vaikeaa aukaista suunsa ja kertoa toiselle, että toivoisi panostusta myös parin kahdenkeskiseen aikaan, jossa jaetaan muutakin kun vanhemmuus. Arjen pyörityksessä lasten kanssa parin keskinäiset asiat jäävät taka-alalle ja sitten tulee hetki, jolloin toinen osapuoli alkaa hakea huomiota muualta. Miksi asiasta on niin vaikea puhua puolisolle, vai kolkuttaako takaraivossa ajatus, että homma menee heti syyttelyksi ? Vai onko pari vuosien saatossa muuttunut niin paljon, että lasten kasvaessa ja tullessa itsenäisemmiksi, jolloin olisi mahdollisuus panostaa parin yhteiseen aikaan, siihrn ei enää kyetäkään. Oma läheiseni, joka on tuo viestittelevä osapuoli kertoo olevansa tyytyväinen nykyiseen elämäänsä, mutta oikeuttaa tekonsa sillä, että on vuosien saatossa saanut kestämään niin paljon sikamaista käytöstä kumppanin puolelta, että ansaitsee saada ulkopuolisen jakamattoman huomion. Itse koen ristiriidan tuossa asetelmassa. Mikä on oma osuus siinä, ettei kumppanin kanssa yhdessä vietettävä aika kiinnosta ? Ts. ei anna toiselle enää tilaisuuttakaan, vaan jakaa intiimimmät asiansa kolmamnen osapuolen kanssa, vaikka nuo asiat pitäisi jakaa puolison kanssa. Uutuudenviehätys, ettei kykene näkemään kumppaniaan enää muuna kun toisena lapsen vanhempana, en tiedä. En tiedä, olenko itse liian jyrkkä asenteissani, mutta olen sitä mieltä, että vaikeudet tai suhteen arkipäiväistyminen ei oikeuta sitä, että aletaan etsiä jännitystä muualta. Asiat selvitetään sen oikean puolison kanssa. On täysin väärin touhuta toisen selän takana antaen toisen ymmärtää, että kaikki on hyvin.