Hei. Haluan kirjoittaa siksi, koska olen itsekin kokenut pahan loppuunpalamisen ja selvinnyt siitä hyvin. Haluan kiinnittä huomiosi siihen, mihin ei yleensä meillä terveydenhuollossa kiinnitetä ja minkä suhteen itse piti käydä monta vuotta tietä, ennenkuin ymmärsi, mistä kokonaisuudesta on kysymys.

Ihmiset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta yleisesti voinen todeta, ettei loppuunpalaminen ole pelkästään mielen ongelma. Se voi lähteä siitä, että on kaikenlaista henkistä stressiä yhtaikaa paljon ja usein fyysistäkin jatkuvaa kuormitusta. Lopulta kyse on siis kokonaisuudesta. Elimistö ei enää toimi, niinkuin pitäisi. Usein on kyse lisämunuaistressistä ja siitä, että suolisto on hunnigolla. Oikeanlainen ruokavalio vaikuttaa hirvittävän paljon siihen, miteen ihmisellä on energiaa. Ruokavalio vaikuttaa tietysti suoraan suoliston hyvinvointiin, eli sen bakteeritasapainoon ja sitä kautta myös mieleen. Suuri osa serotoniinista kehittyy ihmisen suolistossa.

Monta yhtaikaista stressin aiheuttajaa riittää saamaan ihmisen täysin voipuneeksi ja väsyneeksi. Usein huono ruoka on yksi näistä elimistössä olevista stressitekijöistä. Toinen stressitekijä voi olla suorittamisen pakko elämässä, täydellisyyshakuisuus. Ja tästä taas voi aiheutua liikarasitusta niin, että urheillaan täysillä, eikä ymmärretä antaa kropan levätä. Ja usein sitten yhtaikaa on töissä järjettömät mitoitukset jne. näitä riittää, mutta rajansa kaikella kestämisellä. Sekin on sellainen hölmö asia, että uupumukseen sairastuvat yleensä ne kovimmat ja tunnollisimmat tekijät ja sen jälkeen saavat kärsiä huomauttelusta, että ovat laiskoja. Ei siis kannata antaa itsestään kaikkea pois. (huomaat, että innostun aiheesta...se on niin lähellä sydäntä).

Tämän kirjoitan siksi, että useimmiten jaksamattomuus ja loppuunpalaminen ajatellaan vain mielen uupumisena. Tuo on hyvin hyvin kapeakatseinen näkemys asiasta ja sen vuoksi loppuunpalamista ei osata juurikaan perusterveydenhuollossa hoitaa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jää yleensä lääkkeet, jotka saattavat auttaa uneen ja sitä kautta palautumiseen tai jotka muutoin saattavat auttaa jollaintapaa. Toisaalta saattavat pistää elimistön entistäkin enemmän sekaisin.

Loppuunpalaminen on toki sitäkin, että asennoituu asioihin tietyllä tavalla(lyhyesti sanottuna), mutta se on myös paljon fyysistä huononemista, elimistö on sekaisin, usein vitamiinipuutoksiakin tai jopa kilpirauhasen ongelmaa. Esimerkiksi suoliston ongelmathan eivät missään perusverenkuvassa näy ja tavan lääkäreillä ei yleensä ole kokemusta tai tietoa tarpeeksi aiheesta/ravitsemuksesta. Sanotaankin sitten, että meneppä psykan polille, kun ei sussa ole mitään fyysistä vaivaa.

Tästä kirjoitan siksikin, koska on toki tärkeää myös parisuhteelle oma hyvinvointi. Joskus pettämisen paljastuminen on alkusoittoa suhteen parantumiselle. Aina ei tietenkään. Mutta voisi todeta, ett mahdollisuuksia parempaan on, se vain riippuu teistä molemmista, halusta korjata asioita nyt ainakin. Voimia sinulle.

Moi Seinätkaatuu, kuulostaa siltä, että olet vahvasti kiinni prosessissa ja myös onneksi itsessäsi. Työstät ja tunnet ja purat ja on luonnollista että välillä ei sitten tunnu miltään.

Tulee mieleen näin ulkjopuolisena vain tekstiisi tukeutuen, että oletko masentunut kenties osittain jo kauan aikaa huomaamattasi toimimattoman puhumattoman autopilotilla lentävän suhteen takia tai siinä? Asiat kun usein kietoutuvat toisiinsa ja parisuhteen kiemuratkin voivat masennuttaa, kunnes ne tunnistaa, sanoo ääneen ja alkaakin hallita niitä ja itseään.

On hienoa kun olet hakenut apua sekä itsellesi että teille. Tunnelin päässäsiis valoa. 🙂👍

Hei, Eveny ja Pöllöhuuhkaja, kiitos kommenteistanne.

Eveny: Mullehan on todettu ärtynyt paksusuolioireyhtymä 6 vuotta sitten ja ärtyy aina pahemmassa stressistä, nyt kylläkään vuoteen ei ole juurikaan oireillut eli joskus mutta harvoin. Jos olisi, niin ehkä olisin voinut yhdistää sen parisuhteen ongelmiin, kun tiedän, että se pahenee stressistä. Ja koska vatsa oireilee myös ruuan takia, on siihen kiinnitetty kyllä huomiota. Joten olen sun kanssa täysin samaa mieltä, että ihminen on kokonaisuus.

Pöllöhuuhkaja: Joo nyt on aika vahva fiilis, johon terapeuttikin puuttui, että nämä mun masennusoireet voivat hyvinkin liittyä parisuhteeseen. Koska muistan oireiden alkaneen suurin piirtein samoin aikoihin, kun mies kertoi ryhtyneensä pohtimaan suhdettamme. Eli muna-kana -asetelma. Se, että alitajunta on tällaiset viestit vastaanottanut, enkä mä, joka luottaa intuitioonsa vahvasti, ole tietoisesti tätä huomannut, on pettymys. Mutta kuten terapeutti sanoi, ehkä mä en vaan ole halunnut myöntää sitä itselleni.

Ja alla fiiliksiä maanantaista tähän hetkeen.

Henkeä ahdistaa, sydän tykyttää, kelloa tuijottaa... Miehen pitäisi parhaillaan olla jättämässä tai ainakin ilmoittamassa tauosta salasuhteelleen, me haluamme selvittää välimme ilman ulkopuolista vaikutusta (minun ajatus tietenkin). Pariterapiaa varattu huomiselle aika. Minuutit kulkevat tunti sitten päässyt töistä, sitten toinen tunti. Kolmas alkaa lähentyä ja ahdistus kasvaa. Mitä jos mies onkin jäänyt keskustelemaan heidän suhteestaan ja mahdollisesta tulevaisuudestaan, toinen nainen viekoitellut hänet mukaansa tai ei suostunut lopettamaan suhdetta?

Puhelin soi, mies soittaa. Sydän jysähtää, kurkkua kuristaa. Nyt se soittaa, ettei tuu enää kotiin, ettei haluakaan selvittää meidän välejä millään tavalla, ei halua jättää toista naistaan. Kerään kaikki voimani, että pystyn vastaamaan puhelimeen. Mies ilmoittaa, että on edelleen töissä, koska alainen on poliisin hoteissa eikä siten ole riittänyt tarpeeksi työntekijöitä iltavuoroon. Kuulen työpaikan äänet taustalla. Tunnen kuinka jättiläinen möhkäle häviää vatsan pohjastani, kiitän ilmoituksesta, huomioimisesta ja kerron, että teinkin täällä vähän kuolemaa. Puhelinsoitto on ensimmäinen huomionosoitus mieheltä, että hän muistaa huomioida myös minua, kertoa tekemisistään ja menemisistään, pitkään aikaan.

Kotiin tultuaan kertoo mitä töissä oli tapahtunut ja kertoo päivästään, ihan niinkuin joskus aiemmin. Hengähdän syvään ja kysyn kerkisikö keskustella toisen naisen kanssa ja mitä. Kyllä, mutta vain 5 minuuttia ja oli ilmoittanut, että minä tiedän, että menemme pariterapiaan, että he eivät pidä yhteyttä kuin välttämättömissä työasioissa (oliko sanonut tässä, että kokonaan katkeaa vai että nyt otetaan aikalisä, siitä en tiedä). Kysyn oliko nainen pettynyt, vihainen tms. Mies kertoo, että vaikka ironiselta kuulostaa, niin nainen oli pahoillaan mun puolesta. No sehän lämmittää tosi helvetin paljon mun mieltä, olis ajatellut sitä ennen kuin lähti suhteeseen varatun miehen kanssa.

Mä olen jotenkin niin helpottunut sekä tästä rehellisestä keskustelusta että minun huomioimisesta, että istumme vierekkäin sohvalla katsomassa televisiota, sänkyyn mennään samaan aikaan ja pyydän saada pitää kädestä. Nukun ensimmäistä kertaa paremmin kuin viimeiseen 6 päivään, lähes 5 tuntia saan lähes keskeytyksetöntä unta.

Aamulla istun sohvalle ja ahdistus palaa. Kysyn mieheltäni sanoiko nainen mitään tunteistaan/fiiliksestään tätä asiaa kohti ja miehen vastausta en enää edes muista. Kysyn mikä miehen fiilis on ja ilmoittaa, että puhutaan siitä sitten tänään pariterapiassa. Ymmärrän, että oli kiire töihin, mutta jotenkin sävystä tuli olo, että taas mentiin huonompaan suuntaan. Kiroan itseäni mielessäni monen moneen kertaan ja menen polttamaan ehkä 150 tupakan viimeiseen 6 päivään. Keuhkoahtauman tästä kaikesta vähintään saan. Sitten mielessä alkaa pyöriä, mitä jos mies muuttaakin mielensä eikä tule pariterapiaan, mitä jos hän terapiassa ilmoittaa, että tämä oli tässä tai että rauhassa asioiden miettiminen tarkoittaa vaikka kahta viikkoa. Mieli alkaa kiertää taas kehää enkä pysty töihin menemään vaan soitan pomolleni, jolle kerroin eilen kriisistä ja masennuksesta, että en pysty.

Illalla sitten oltiin pariteriapiassa, jossa puhuttiin sekä parisuhteesta että menneisyydestä. Hyvältä vaikuttava terapeutti, joka sai meidän molemmat puhumaan rehellisesti. Toisaalta tämä oli vain 1,5 h pintaraapaisu, eikä jatkokäynneistä sovittu. Se mikä minua jäi kalvamaan, että pettämisestä ei juurikaan puhuttu, mutta toisaalta olisiko se ollut kovin hedelmällistäkään tässä vaiheessa, niin ei välttämättä. Oivaltava terapeutti siinä mielessä, että näki meistä aika nopeasti paridynamiikamme ja osasi nostaa sieltä asioita esille ja toisaalta myös molempien (erityisesti mun) haavottuvaisuuden näyttämättömyyden. Mitään vastauksia emme tietenkään saaneet, mutta kun pureuduttiin vuosia sitten tapahtuneisiin asioihin, niin eivät ne kyllä pahaa oloa helpottaneet. Mutta jos ei asioida käsitellä, niin jossain vaiheessa ne sitten nousevat esiin kuitenkin paljon pahempina. Kotiin päästyämme ystäväpariskunta sattui pyöräilemään ohitse ja lähes tunti siinä rupateltiin, tuntui hyvältä vähän nauraakin. Samalla mietin, kuinka hemmetin hyviä näyttelijöitä me ollaan tai ainakin minä, kun ei ulospäin näy (kun on aurinkolasit päässä), että nyt menee tosi kurjasti.

Nukkumaan mennessä tuijottelemme toisiamme ja kyyneleet, joita muutamia vieritin jo terapiassa, alkavat valua. Ei hysteerisesti, mutta sellaisia krokotiilinkyyneleitä. Mies kysyy miten voisi helpottaa sun oloa. Tunnen ensimmäisen vihantunteen läikahdyksen, että et olisi tätä saatana mulle tehnyt, mutta se menee samantien ohi ja vastaan että rehellisyyttä.

Yöllä saan nukuttua 4 tuntia katkeamatonta unta. Ensimmäinen ajatus aamulla on, että mitä jos mies ei olekaan halunnut koskaan ollakaan tässä suhteessa sen jälkeen kun vihellettiin pilli poikki naimisiinmenemisen kanssa, joka tapahtui yhteisymmärryksessä. Kurkkua kuristaa enemmän kuin koskaan, mitä jos elämäni/suhteeni onkin ollut valhetta jo useamman vuoden ajan? Kuinka se on voinut jäädä multa huomaamatta? Istun sohvalle tuijottamaan kaukaisuuteen. Viiden aikoihin ryhdyn kirjoittamaan terapiassa heränneitä ajatuksia ja kysymyksiä ylös. Tuntuu, että terapiasta olisi valovuosia, kun ei muista selkeästi asioita.

Tunnin kirjoittelun jälkeen lasken kynän alas ja käyn taas tupakalla. Katson kelloa, mies herää puolen tunnin päästä töihin ja luen kirjoittamani ajatukset ja kysymykset läpi. Ja silloin jokin niksahtaa sisällä ja kyyneleet vaan valuvat. Niihin ei tule loppua ollenkaan, happea en saa. Mies herää ja huomaa hätäni, tulee viereen istuun. Soperran, että mitä jos sä sisimmässäs ootkin halunnut lähteä jo vuosia sitten ja mä olen "pakottanut" sut jäämään velvollisuudentunnosta (lupaus loppuelämästä). Ei missään nimessä, on vastaus ja mies sulkee minut syleilyyn. Ensimmäinen ajatus, tässä on hyvä olla, sitten toinen, eikö mun pitäisi olla kuvottunut hänen kosketuksestaan ja miten se voi tuntua turvalliselta näin suuren petoksen jälkeen. Istuu lohduttamassa mua, kunnes kysyn, että eikö hänen pitäisi mennä töihin. Ja lähtee töihin luvaten tulla kotiin mahdollisimman nopeasti työpäivän jälkeen.

Istun ulkona portailla, tupakkaa kuluu ja kyyneleet valuu. Sitten muistan, että eilen puhuttiin myös siitä, että elämää menee 7 vuoden sykleissä ja me ollaan kahden viikon päästä asuttu talossamme tasan 7 vuotta. Talo, jota rakastan, aiheuttaa minulle inhotusta, voisikohan sen polttaa, kun sen syytä tämä kaikki on, ajattelen sarkastisesti. Parin tunnin itkemisen jälkeen soitan pomolle, ei pysty tänäänkään tulemaan. Nyt kohta pitää kerätä itsensä ja suunnata työpsykologille juttelemaan masennuksesta, hyviä aikoja....

Miten nyt?

Sinä tulet selviämään.Usko.

Kiitos Toivo14 kauniista sanoistasi, itkuhan siitäkin tuli.

Työpsykologi oli myös todella mukava tapaus. Jännä juttu, että vaikka tilanteen kertominen uudelleen ja uudelleen ei ole mitään herkkua, niin se kuitenkin jollain tavalla puhdistaa ja on helpompi hengittää taas hetki. On todella helpottavaa, kun toinen saa kiinni siitä mistä asiat voisivat johtua, kun itse ei pääse mihinkään.

Masennukseni saattaa hyvinkin olla ollut muhimassa pidempään, kun en ole enää tiedostanut tarpeitani parisuhteessa ja suhde on mennyt autopilotilla. Tätä myös pariterapeutti oli sanonut miehen mielestä, ja näin jälkikäteen minunkin mielestä. Olon pahentuminen sitten on ollut sitä, että olen huomannut miehessä muutoksen. Kuulostaa ainakin minun korvaani loogiselta, mutta kyllä ottaa päähän, ettei ole omien tuntemuksiensa kanssa ollut sinut. Niitä tuttavan kauppoja yritän nyt sitten jossain vaiheessa saada aikaiseksi. Toinen mihin hän tarttui oli, että suhtaudun hyvin ratkaisukeskeisesti tilanteeseen (varannut aikoja sinne ja tänne, pistänyt itseni kirjoittamaan jne.) ja totesi, että minun pitää muistaa keskittyä itseeni ja omiin tuntemuksiini vaikka kuinka tuntuisi pahalta. Kolmas oivallus oli, että miehen toiminnassa on ollut kolmaskin loukkaus, sen lisäksi, ettei kertonut fiiliksiään ja petti. Se, että hän on kertonut tuntemuksistaan ja meistä toiselle naiselle. Tämän tajuaminen tuntui kuin joku olisi puukolla iskenyt vatsaan. Me molemmat olemme aika yksityisiä ihmisiä ja ollaan pidetty kiinni siitä, että meidän suhde on meidän suhde eikä muille kuulu, tarkoittaen, ettei asioita levitellä lähipiiriin. Tämänkin yhteisen sopimuksen rikkominen oli taas isku vasten kasvoja. Neljäs asia oli se, että sunnuntaina suhteesta tenttaamisen lisäksi en ole juurikaan itse pettämistä miettinyt, vaan enemmänkin miten tässä kävi näin. Psykologi tähän totesi, että tämä on minun suojautumisreaktio, että lokeroin tunteinani ja käsittelen asian kerrallaan. Jossain vaiheessa sekin sieltä kuulemma tulee, samaten kun vihan/raivon tunteet. Niitä sitten odotellessa...

Onko kukaan muu muuten huomannut, että radiosta ei tule mitään muuta kuin rakkaus- tai erolauluja? Mun oli pakko vaihtaa autossa Yle Puheelle, kun en kestänyt yhtäkään kappaletta kuulla. Kaiken muun lisäksi kolarin ajaminen olisi ollut kyllä vihonviimeistä.

Kotona jatkan ajatusten kirjoittamista ylös sekä itken lisää. Masokistina kaivan laatikosta vihkisormuksen esille (joka siis ostettu kihlautumisen yhteydessä) ja muistelen, kuinka onnellisia olimme silloin. Tuntui niin pahalta, että pelkään kuolevani. Olin niin usvassa, etten edes ymmärtänyt puhelinta katsoessani, että kolme vastaamatonta puhelua eivät olleet tulleet samasta numerosta vaan että mieskin oli soittanut. Kotiin tullessaan hän näyttää ainakin minun silmiini olevan huolissaan siitä, etten vastannut. Tiedustelee, että olenko muistanut syödä, johon totean, että kaksi banaani päivässä on ihan hyvä saavutus. Jatkaa kyselyä niin kauan, että taivun ja hän lähtee ostamaan pitsaa. Psykologi sanoi, ettei sillä ole mitään väliä mitä syö, kunhan jotain vaan saa alas, eipä tarvitse katsoa mitä suuhunsa tässä vaiheessa laittaa. Hakureissulla mies käy myös kaupassa, jota inhoaa syvästi, ja tuo minulle kaikkia lempiherkkujani. Kyllä toinen näemmä huomaa, kuinka romuna sitä onkaan. Lisäksi ehdottaa, että lähtisimme viikonloppuna Vauhtiajoihin, että saisin jotain muuta mietittävää hetkeksi. Sitä koska viimeksi on ehdottanut jotain kahdenkeskeistä tekemistä en edes muista. Lupaa pohtivani asiaa.

Olen niin uupunut koko päivän itkemisestä ja ruokaa saatuani, että asetumme sohvalle molemmat katsomaan telkkaria. Mies menee pitkälleen ja pyytää minut viereensä kietoen tiukasti kätensä ympärilleni. Kuinka hyvältä siinä tuntuukaan olla ja nukahdamme molemmat ruokakoomaamme, josta reilun tunnin päästä siirrymme sänkyyn nukkumaan, hän kädet ympärilläni. Psykologilta kysyin asiasta, että miten toisen kosketus voi olla tuntua turvalliselta tällaisen petoksen jälkeen ja että ensimmäinen mieleen tuleva asia on, että tässä on hyvä olla ja toinen että miten voi sietää kosketusta. Hän valaisi asiaa niin, että se ensimmäinen tulee sydämestä ja kehosta ja toinen on järki, joka sanoo, että näin sinun pitäisi tuntea.

Lähes 7 tuntia katkeamatonta unta ja herään vasta siihen, että mies on lähdössä töihin. Yritän kirjoittaa jälleen ajatuksia ylös, mutta pää on tyhjä. Kuristava olo on tullut takaisin. Edellisen päivän itkemisestä uupumisella on selkeästi tekemistä asian kanssa, että nyt tarvitsee vähän taukoa, eikä ajatusten tarvitse rullata tuhatta ja sataa. Kyllä keho itsestään näemmä huolehtii. Pomolle jälleen soitto, en tule ja meen työterveyslääkärille kontrollikäynnille. Lääkärillä sitten katsellaan masennustestin tulosta, kerron mitä viikon aikana on tapahtunut, psykologille varattu seuraava aika ja että töihin en pysty menemään. Kirjoittaa 2,5 viikkoa sairaslomaa ja varmistin, että jos tuntuu paremmalta, voin pomon kanssa sopia, että voin mennä töihin aiemminkin, jos niin haluan. Todella hyvää terveydenhuoltoa mielestäni, ei tarvitse hypätä joka toinen päivä lääkärissä fiiliksen mukaan. Tiedusteli myös tarvetta nukahtamis- ja ahdistuslääkkeisiin yms. mutta niistä kieltäydyin jyrkästi, en halua päätäni sekoittaa lisää lääkkeillä. Sovimme, että teen parin päivän välein masennustestin ja jos tulokset alkavat mennä huonompaa suuntaan eli vakavan masennuksen puolelle, niin sitten katsotaan tilannetta uudestaan. Työterveydestä pomon puheille, joka kyllä on niin positiivinen yllätys tässä tilanteessa, erityisesti kun on kyse keski-ikäisestä insinöörimiehestä. Osaa sanoa oikeita asioita ja osoittaa empaattisuutta, pientä huumoria unohtamatta (meillä on siis varsin huumoririkas työyhteisö). Vitsailimme siitä, että mä lähden nyt Alkon kautta kotiin. Totuuden nimissä olen vain kaksi olutta juonut tänä aikana, joka on paljon vähemmän kuin normaalisti näillä keleillä. Olen vähän ylpeä itsestäni, etten ole pullosta helpotusta ainakaan vielä hakenut.

Viiden aikoihin miehestä ei ole vielä kuulunut mitään, joten teen jotain itselleni täysin poikkeuksellista, soitan perään (molemmat inhoamme perään kyttäämistä eikä tapoihini ollenkaan sellainen kuulu). Kertoo, että on tulossa tunnin sisään kotiin. Tultuaan kotiin, kysyn kuinka paljon ärsytti, että soitin, johon vastasi, ettei ollenkaan, mutta toteaa, että ethän sä normaalisti perään soita. Vastaukseni on, no ethän säkään kai normaalisti petä. Ilta meni ulkoilmasta, mies pesee pyöräänsä ja autoa ja minä luin Revitty sydän -kirjaa ja kirjoittelen siitä ajatuksia ylös keskusteluitamme varten. Kiitos muuten kaikille, jotka kirjaa ovat näillä palstoilla ovat mainostaneet, antoi paljon ajateltavaa. Miehen puhelin soi ja välittömästi minä olen korvat pystyssä, että vastaako siihen. Lähellä asuva kaveri pyytää miestä luokseen kaljalle. Mies ilmoittaa tulevansa kohta. Ja jonka jälkeen tulee luokseni ja toteaa, että nyt mennään kaljalle. Kieltäydyn, etten jaksa ja ajattelin ehkä seuraavaksi vähän itkeä lisää. Hän ei hyväksy kieltävää vastausta, kuten normaalisti olisi tehnyt (jos olisi sattunut mukaansa pyytämään), vaan toteaa, että mun olisi hyvä hetkeksi miettiä jotain muuta. Ärsyttää, kun toinen on täysin oikeassa ja sovimme, että 45 minuuttia pidempään ei olla. Ajamme mönkijälle peltojen halki ja lämmin kesäilma hyväilee kasvoja. On hyvä kuunnella muiden jutustelua vaikken tilanteessa olekaan täysin läsnä, eipä tarvitse koko ajan miettiä. Normaalista poiketen myös määräaika pitää ja mies itse ilmoittaa, että meidän pitää nyt lähteä kotiin. Kotona hän grillaa makkaraa ja saan taas syötyä vähän. Sänkyyn nukahdan hänen kainaloonsa.

Aamulla herään painajaiseen, että Vauhtiajoihin lähtö on juoni. Että mennään teltalla johonkin ja hän mut sinne jättää ja tulee kotiin pakkaamaan tavaransa. Ihan kamala ahdistus iskee ja siirryn sohvalle hajoilemaan. Hetken päästä miehen kello herättää ja taas hän tulee minua etsimään. Pyydän viereeni ja kerron mitä unta näin. Jälleen mies kieltää jyrkästi tällaiset suunnitelmat ja kaappaa kainaloon. Siinä sitten nyyhkytän pahaa unta ja oloa pois. Seison ulko-oven edessä tupakalla, kun mies lähtee töihin. Rutistaa, katsoo silmiin ja pussaa hellästi, joka minut yllättää. Jään portaille kyynelehtimään, pusuun tuntui olevan ladattu suuri määrä rakkautta ja hellyyttä. Hellepäivä on jälleen tulossa. Miksi ilma ei tajua, että mulla on paha olla, missä on kaatosade ja ukkonen, mietin kun käyn sohvalle ja nukahdan taas.

Hyvä, uskallat tulla näkyväksi sellaisena kun olet ja mitä tunnet. Se on paljon sekä itsellesi että ennenkaikkea toiselle ,se on myös rehellisyyttä ja avoimuutta. 🙂👍

pöllohuuhkaja kertoi oikeat sanat.

et esitä urheaa, vaan kykenet näyttämään, miltä tuntuu. kyllä, työskentelet ratkaisukeskeisesti.

miestäsi en tunne, mutta kertomuksesi miehesi suhtautumisesta on ihanaa. pusut, halit, ottaa mukaan kaljalle, huolehtii syömisestäsi...

minä en ikinä koe tuollaista mieheltäni. taas tuntuu pahalta...

selviydymme, selviydymme virtuaalisesti kohtalotoverit yhdessä. sinäkin. Usko.🙂👍

Hei Seinätkaatuu, kuinka jakselet nyt?

Itselläni sama ajankohta, jopa sama päivä, jolloin mieheni jäi kiinni pettämisestä ja tarinasi ja tunteesi kuulostavat kovin samoilta.

Fiilikset vaihtelevat surusta vihaan ja katkeruuteen, raivosta epäilyihin ja menettämisen pelkoon. Päälimmäisenä fiiliksenä ahdistus ja pelko voiko tästä koskaan selvitä?

Hei Pitkänen, kurja kuulla, että samassa veneessä ollaan, jaksamista sulle. Mun fiilikset eivät vielä vaihtele noin laidasta laitaan, lähinnä pelko, suru, kauhu, ahdistus ovat päällimmäisenä mielessä. Vihan tunteet ovat jääneet vain pariin kertaan kun olen antanut itseni ajatella toista naista. Kriisikeskuksessa olen käynyt viikottain juttelemassa tukihenkilön kanssa, tänään on seuraava aika. Siellä olemme puhuneet siitä, että mä pelkään, että tässä masennustilassa en tunnista/löydä tunteitani, että masennus lieventää reaktioitani. Toinen asia minkä olemme löytäneet on, että sen lisäksi että vanhempien avioero on aiheuttanut minulle sitoutumiskammon (tätä asiaa olen työstänyt aikuisikäni) lisäksi hylkäämistrauman, jonka olemassaolosta en ole tiennyt mitään ennen tätä tilannetta. Mä olen kokoajan sellaisessa ahdistuspelkohypertilassa, vaikka shokki onkin laantunut. Reaktiovaihetta siis hidastaa tämä. Olen myös lukenut parisuhdekirjoja ja löytänyt sieltä monta kohtaa missä olemme menneet metsään ja näistä olemme jonkun verran keskustelleetkin.

Tässä sitten kertomuksia mitä viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut.

Päivällä kirjoittelen taas ajatuksia ja kysymyksiä ylös. Illalla mies tuli kotiin ja ehdottaa moottoripyörälenkkiä. Tuntuu hyvältä kietoa kädet vyötärölle ja sulkea silmät. Kaupassa käynti yhdessä ja mies laittaa ruokaa kotiin tultuamme. Ilta menee telkkaria katsoessa, Vauhtiajoihin emme lähde, mutta ehkä seuraavana päivänä moottoripyöränäyttelyyn.

Lauantaiaamuna saan kerättyä itseni ja aloittaa kyselytunnin. Kyselen suhteesta ja hänen fiiliksistään tässä tilanteessa. Alunperin olivat sopineet etteivät harrasta seksiä, mutta kun periaate oli kerran mennyt, kuulemma ei suunnitellusti, niin sitten pystyi tekemään toisen kerran. En pystynyt kysymään miltä tämä oli tuntunut siis tulla kotiin sen jälkeen kun oli harrastanut toisen kanssa seksiä. En myöskään pystynyt kysymään muita mieltä askarruttavia asioita, koska pelkästään kysymysten kirjoittaminen ylös aiheutti niin oksennus olon, että kävin parin kertaan vessanpöntöllä kakomassakin. Kerran oli tällä viikolla puhunut töissä toiselle naiselle, kun toinen nainen oli tullut kysymään, että miten minä voin. Raivon läikähdys hyökyy ylitseni, kuinka se saatana kehtaa. Sen myös sain selville, ettei nainen tiedä mieheni käyneen sukupuolitautiklinikalla. Kostonhimoisesti ajattelen, että kuinkahan pahalta naisesta tuntuisi, jos tietäisi, että mies koki tarpeelliseksi mennä testeihin. Kerron myös, että haluaisin hakata naisen maanrakoon ja satuttaa häntä. Mies sanoo ymmärtävänsä tunteeni, muttei se kuulemma mitään ratkaisisi. Eihän se mitään auttaisikaan, mutta tätä ainoata tähän mennessä tullutta vihantunnetta en aio latistaa missään nimessä. Sen verran rohkaistun, että kysyn onko hän pahoillaan, katuuko suhdettaan, koska tätä ei ollut aiemmin sanonut. Katuu, että on aiheuttanut tuskaa minulle, on pahoillaan siitä, mitä on mulle tehnyt. Näin jälkikäteen en ole kuitenkaan varma pyysikö anteeksi. Parin tunnin keskustelun jälkeen asetumme sohvalle ja mies pyytää viereensä makaamaan. Kysyn, tekeekö niin velvollisuudentunteesta tai että niin pitää tehdä tilanteessa, kieltää tällaiset ja toteaa, että tässä on hyvä olla. Kerron, että mua pelottaa ihan helvetisti avautua ja kertoa tunteistani, koska pelkään, että hän lähtee. Siihen toteaa, että nyt tunteet pitää selvittää, muttei voi luvata olevansa tässä aina. Tuntuu niin pahalta, mutta toisaalta ainakin rehelliseltä... Päivä menee oleilemiseen ja television katseluun, Bike show:hun emme jaksa tässä kuumuudessa lähteä. Olemme lähekkäin ja se tuntuu mielestäni molemmista hyvältä.

Sunnuntai valkenee minun herätessä ensin. Makaan sohvalla kunnes makuuhuoneesta kuuluu huuto, että "Kultsi, missä oot". Kerron tuijottavani kattoon sohvalla ja mies ilmoittaa, että makuuhuoneessakin voi niin tehdä. Menen hänen kainaloonsa ja kerron, että pelkäsin, ettei hän enää koskaan olisi minua hellittelynimellä kutsunut. Toteaa, että sehän tuli spontaanisti ja valutan muutaman helpottuneen kyyneleen hänen kainalossaan. Päivä on kuuma emmekä pääse lähtemään mihinkään, lähekkäin olo kuitenkin jatkuu siihen asti, kunnes miehen kaveri tulee käymään juomaan iltapäiväoluita. Mies naukkailee useamman drinkin ja oluen päivän aikana ja illalla ehdottaa, että käydään hänen kaverillaan kaljalla ja ehdottaa, että minä ajan mönkijällä sinne. Koskaan aiemmin ei ole osoittanut mitään kiinnostusta opettaa minulle mönkijänsä käyttöä ja innostun ajatuksesta. Siinä sitten huristellaan kaverille ja takaisin tullaan toisen kaverin kautta. Tässä vaiheessa hän on pienessä humalassa ja kotiin päästyämme kyselee ettei siinä ole mitään väärä, että hänellä on kaksi moottoripyörää. Asia ei ollut minulle koskaan mikään ongelma, mutta kun jatkaa kyselyä, hiipii mieleeni ajatus, että vihjaileeko, että kahdessa naisessa ei ole mitään väärää. En lähde asiaan tarttumaan, mutta sisällä jatkaa pistelyään. Mitä tekisin, jos hän toisi ilmoittamatta kaverinsa saunomaan ja jatkaa inttämistä siihen saakka, että totean, että siitä keskusteltaisiin sitten. Tulee tunne, että hän yrittää löytää helppoja keinoja itselleen miten heittäisin hänet ulos. Nukkumaan mennessä kuitenkin sanoo, että jos herään yöllä painajaisiin, tulee hänet herättää. Nukahdan ristiriitaisiin tunteisiin.

Aamulla herään siihen, että mies on noussut herätyskelloa pari tuntia aiemmin ja siirtynyt suihkuun. Löydän hänet suihkun lattialta puhelin vieressään. Raivo kihahtaa päähän ja kysyn, miksi helvetissä on puhelin kanssa suihkussa ja paiskaa hammasharjani lavuaariin. Krapulainen mies selittää, että tuli nukkumaan pahaa oloaan pois ja puhelimessa on herätys. Kuulostaa ja itse asiassa näyttää loogiselta, mutta en pysty olemaan tilanteessa, vaan lähden rauhoittumaan makuuhuoneeseen. Hetken päästä mies siirtyy sohvalle ja menen kysymään voinko tulla viereen. Ei nyt, on paha olla, on vastaus. Mies näyttää tosi kurjalta ja varmasti näin onkin, mutta tyrmäys on kuin avokämmen poskeen. Nyyhkyttäen sängyssä nukahdan uudestaan ja herättyäni mies on jo lähtenyt töihin. Edellisen illan inttäminen ja aamuiset tapahtumat painavat mieltäni koko päivän ja potkin itseäni, etten hillinnyt itseäni, annoinko miehelle tekosyyn lähteä.

Illalla mies tulee kotiin ja kysyn tarkoittiko vihjailluillaan että kahdessa naisessa ei ole mitään väärää ja miksi halusi väitellä. Sanoi, ettei niin tarkoittanut, ja että tuli vaan väiteltyä hypoteettisesta tilanteesta. Lämmöstä ja hellyydestä ei ole tietoakaan tässä keskustelussa. Mies menee autotalliin puuhastelemaan pyöränsä kanssa ja minä istun sohvalla. Hänen työhuoneensa ohi kävellessä huomaan, että hänellä on puhelin mukanaan (toisin kuin tässä viimeisen viikon aikana) ja että kihlasormus on pöydällä. Järkytykseni on valtava ja puolen tunnin päästä menen tutkailemaan mitä hän tekee autotallissa. Mies huomaa, että jotain on vialla ja kysyy, johon totean että sulla ei ole sormusta kädessä samalla kyynelten valuessa poskelta. Mies näyttää yhtä aikaa tyrmistyneeltä ja ärtyneeltä ja kertoo, että ainahan hän se ottaa pois kun puuhastelee, yleensä se on vaan autotallissa hyllyssä. Totean, että sen näkeminen tuntuu tosi pahalta ja lähden itkien takaisin sisään. Hetken päästä mies tulee perässä ja asettuu vierelleni sohvalle. Kontaktia ei kuitenkaan ota. Kyynelehdin aikani ja kun saan kerättyä itseni totean, että vaikka pystyn ihan normaalin kanssakäymiseen, ei se tarkoita, että olisin kunnossa ja ettei romahtamisia tulisi. Syömme ja menemme nukkumaan.

Tiistai menee usvassa jälleen, mies soittaa käyvänsä kaverillaan töiden jälkeen. Illalla tulee kotiin kaverinsa kolmipyöräisellä moottoripyörällä ja ehdottaa ajelua. Pyörä vaan ei enää käynnisty ja hetken päästä lähdemme toisella kaverilla poikkeamaan, josta suunnataan vielä toiselle kaverille. Kotiin tultuamme mies ryhtyy pyörää säätämään ja saakin sen toimimaan, jonka jälkeen lähdemme ajelulle. Takaisin tullessa kierrämme erään asuinalueen kautta, josta olemme taloa katselleet. Aluksi ajattelen, että tämähän mukavaa, katsoa millaisia uusia taloja on tullut, mutta sitten mieleeni hiipii ajatus siitä, että mies on bongannut kämpän itselleen, jonka ohi haluaa ajaa. Kuristava tunne iskee jälleen. Kotiin tultuamme ja syötyämme kysyn, miksi kierrettiin sitä kautta ja mies kertoo syyksi, ettei ollut pitkään aikaan siellä käynyt. Mies nukahtaa sohvalle ja minun on pakko käydä katsomassa vuokrailmoitukset läpi, ettei sieltä alueelta ole kämppiä vuokrattavana. Helpotus on suuri, kun en löydä sopivia ilmoituksia ja käyn miehen herättämässä sohvalta mukaani sänkyyn nukkumaan.

Viikonloppuna olemme kavereiden mökillä. Päivä menee ihan kivasti, mutta illalla humaltunut mies flirttaillee toiselle naiselle. Tätä hän on tehnyt aina eikä sitä itse tiedosta, eikä tilanteessa ole mitään muuta kuin viatonta flirttiä. Sitä tuntuu kuitenkin pahalta katsoa, koska aiemmin olin varma, ettei se johda mihinkään. Mutta se on kuitenkin johtanut toiseen suhteeseen, joten tämäkin varmuus on hävinnyt. Myöhään yöllä mieheni keskustelee työasioista kaverinsa kanssa ja pitää suurta puhetta siitä kuinka ei enää luota yhteen työntekijään kun hän on valehdellut päin naamaa, ettei voi sietää sellaista, petollisuutta ei katsota hyvällä, eikä koskaan enää luota tähän työntekijään. Mies jatkaa ja jatkaa, ja järkyttyneenä kuultelen, eikö hän ymmärrä mitä puhuu. Kuinka voi toimia/ajatella noin kaksinaismoralisesti? Ehkä minä en ole vaan niin tärkeä, että minun loukkaamisesta ja pettämisellä ei ole väliä, ehkä työkaveri on tärkeämpi. Sunnuntaina keskustelemme hetken ja kerron kuinka paha olo minulle tuli hänen puheistaan. Seuraava viikko menee usvassa.

Viikonloppuna lähdemme moottoripyörätapaamiseen. On järkyttävää kuunnella kuinka muut kännipäissään puhuvat säätöjen etsimisestä jne. Vaikka suurin osa on pelkkää puhetta ajattelen kuinka vähän he kunnioittavat puolisoitaan tai ymmärtävätkö kuinka pahalta puhe kuulostaa, jos puoliso sen kuulisi. Toinen järkyttävä juttu on, että mies humalassaan haluaa harrastaa seksiä. Minä innostun ajatuksesta, mieheni saa edelleen minut kuumaksi kuin hornankattila, mutta siinä vaiheessa kun ehdottaa, että harrastamme seksiä ulkona, fiilikseni latistuu täysin. Niinhän hän teki toisen naisen kanssa, harrasti seksiä ulkona. Onko se ollut niin mahtavaa, että se pyörii kokoajan mielessä ja haluaa uusinnan siitä välittämättä kuka kumppani on. Ei siinä minua haluta vaan jotain ihan muuta. Kieltäydyin, mutta pystyn pitää itseni kurissa, etten ryhdy haastamaan riitaa.

Sunnuntaina kotona kerron mitä oli tapahtunut, koska mies ei muista mitään. Kysyn ymmärtääkö hän miksi minä olin ajatusta vastaan ja kertoo ymmärtävänsä. Ilmeisesti kuitenkin intän sen verran, että hän tuntee itsensä epämukavaksi ja kivahtaa, että mistä häntä nyt syytetään. Ryntään samantien tupakalle, jossa kyyneleet valuvat. Palaan sohvalle ja kerron, etten syyttänyt häntä mistään, vaan halusin kertoa miten hänen toimintansa aiheutti minulle pahan mielen. Mies nukkuu koko maanantai illan ja tunnen valovuosien välisen kuilun välillämme kunnes kääntyy siten, että hänen päänsä on sylissäni. Tiistaiaamuna herään painajaiseen, että toinen nainen on raskaana ja mies jättää minut, koska haluaa sen perheen. Siirryn sohvalle itkemään, mies herää suihkuun ja valmistautuu töihin ja huutaa portinvartijan eteiseen ja kysyy mitä unta nyt näin. Kerron ja kyyneleet valuvat. Mies halaa lohduttavasti ja sanoo, ettei ole minua jättämässä eikä toinen nainen ole raskaana.

Tiistaina mies on selvästi pahalla tuulella kotiin tullessa enkä uskaltaudu keskustelemaan kuin siitä mitä syödään. Mies nukahtaa jälleen sohvalle, josta hänet parin tunnin päästä herätän sänkyyn. Mies herää keskellä yötä ja herättää myös minut. Keskustelemme asioista, kysyn mitkä hänen fiiliksensä ovat. Pitää kuulemma varoa tekemisiään ja sanomisiaan, etten pahoittaisi mieltäni. Kysyn mitä tarkoitti, kun eilen sanoi, ettei ole minua jättämässä. Siltä tuntui silloin, on vastaus. Sanoo, että on raskasta kertoa kokoajan menoistaan eikä halua niin elää loppuelämäänsä. Kerron etten minäkään sitä halua, mutta se on se mitä tarvitsen nyt. On ollut mukavaa, että vietetään aikaa nyt yhdessä, mutta hän on huolissaan siitä, että teenkö vain asioita joita kuvittelen hänen haluavan. Kerron, että en tee mitään mitä en haluaisi. Aamulla herään miehen kysymykseen, että mitä unta nyt näin kun olin kuulemma pahasti säpsähtänyt, johon kerron, että unessa sain aivoverenvuodon sohvalla ja kuolin siihen, eikä mies kiinnittänyt mitään huomiota ja toinen uni oli, että mies vaan odotti, että palaudun "normaaliksi", jotta voi minut jättää. Ei tähän mitään vastaan ennen kuin kysyn, ettei ole odottamassa minun normalisointumista eikä jättämässä. On huolissaan nukkumisestani, että kokoajan näen tällaisia unia, ettei kroppani oikeasti lepää ja käskee selvittämään uniterapointia. Tästä vähän raivostunkin, että mähän tässä se hullu olenkin ja kuulemma katson todella murhaavasti ja yritän lähteä pois, mies ei sitä kuitenkaan salli vaan pitää minut aloillaan. Ja pyytää sanojaan anteeksi, mutta on huolissaan minusta.

Keskiviikkona mies tulee kotiin iloisin mielin ilmoitettuaan ensin pyydettyyn kellonaikaan, koska on tulossa kotiin. Kertoo työpäivästään todella pitkästi ja tuntuu, että todella haluaa jakaa päivänsä kanssani. Teen meille ruokaa ja molemmat nukahtavat sen jälkeen sohvalle, josta sitten miehen herätän sänkyyn. Yöllä herään siihen, että mies on hiipimässä olohuoneeseen, kun ei enää nukuta. Kysyn saanko tulla viereen ja vastaus on, että yrittää vielä nukkua. Aamulla herään jälleen painajaiseen. Unessa mies lähtee samalla tavalla yöllä sängystä ja minä jään nukkumaan. Herättyäni löydän lapun pöydältä, että hän on lähtenyt eikä ole koskaan minua rakastanut. Mies näkee jälleen, että pahaa unta on nähty ja kysyy mitä pölhöjä unia minä nyt olen nähnyt. Kerron jälleen kyynelsilmissä ja hän kysyy selvitinkö uniterapia-asiaa. Vastaan, ettei tartte olla terapeutti tietääkseen, että unieni taustalla on trauma. Kysyn tuleeko uneni käymään toteen, ja jälleen kieltää tällaiset suunnitelmat.