Voimia sinulle Jatuli, päätöksesi osoittaa, että osaat rakastaa itseäsi ja ymmärrät millainen eläMä sinulle kuuluu. Et suostu kynnysmatoksi, HIENOA! 🙂🌻

Enpä uskalla olla enää edes kaveri, ei taida onnistua. Annan vain hänelle turhaa toivoa että jatkan, kunhan lepyn.
Tänään oli pakko kysyä vain itseltä, että miltä minusta tuntuu. Pysähdyin ja mietin sitä. Vain sitä että miltä minusta tuntuu? Vastaus tuli aika pian, että inhottaa, inhottaa ja inhottaa. Viha ja inho huusivat sisälläni ulospääsyä. Ja ainoa järkevä ratkaisu oli että kielsin miestä ehdottomasti enää ottamasta yhteyttä.
Tämä päivä on sitten itketty vähän väliä, mutta se on ihan hyvä. Olen onnellinen että olen kuitenkin tunteva ihminen ja en tee enää samoja virheitä, kuin joskus aikaisemmin kun annoin alkoholistin piinata itseäni pettämisellä, valehtelemisella väkivallalla, enkä uskaltanut hanttiin pistää. Olin tunnoton, alistunut, lamaantunut.
Ja kun viha, inho kääntyy itseäni vastaan, että olen niin typerä, lapsellinen ja mikä lie, että edes aloin moisen miehen kanssa, niin silloin tappelen vastaan etten alkaisi itseäni vihaamaan, koska sitten masennun täysin ja sitä en enää halua!

On hyvä että kirjoitan nyt tähän, vaikkei tämä ole minun aloittama ketju, toivottavasti aloittaja ei pahastu kun kirjoitan vain omaa tarinaa.
Kummallinen on ihmismieli. Kuitenkin annoin miehen taas lähestyä. Hän katuu kovasti, onko ne vain tekokyyneleitä? Ehkä.
Hän väittää että se mitä olen kokenut joskus aikaisemmin alkoholisti miehen taholta ei pidä paikkaansa nyt, ei elämä kuulemma anna aina kopiota menneestä? Mutta kun... Sama kuvio, ensin pikkuvalhe ja jää kiinni, sitten muutaman ajan päästä isompi (jää kiinni nettitreffipalstalla roikkumisesta) ja taas vakuuttaa yhtä sun toista, ja sitten taas valhe ja hetken päästä paljastuu seksuaalinen pettäminen. Kertoo raukkamaiseti viestillä sen. Ja kun on syyllisyytensä taas purkanut ja saanut taakan pois harteiltaan vonkaa minua takaisin, kun hän rakastaa minua nyt, Vaikka muutama viikko sitten väitti tunteensa kylmenneen.
Kävin hänen luonaan, itkin surua että se on loppu, jätin hyvästit paikalle missä oli joskus ollut mukavakin. Hän vannoi ja vakuutti että nyt kaikki muuttuu.
Hänellä oli viikko aikaa hakea terapeutti tai edes laittaa alulle itsensä hoitaminen. Ei hakenut. Oli vain hakenut nukahtamislääkettä yksityislääkäriltä, senkin salasi taas, nyt jo tuli taas eka epärehellisyys. Kuitenkin väittää että haluaa jatkaa. Kysyin ihmetellen että miksi, kun olen niin huono että pitää muita hakea. Olen kuulemma liian aina jotain. tai en ole.
Kummallista että eilen jopa uskoin siihen ja kaduin syvästi ja pyysin anteeksi että olin ollut liian kovasanainen, olin liikaa puuttunut epäkohtiin yms. Voihan se ollakin niin. Naisen vaisto kait sanoi että nyt ei ole kaikki kohdallaan ja aloin tivata syytä, syy oli että hän oli mennyt toisen naisen kanssa. Eli kun osaisin olla vain hiljaa ja kiltisti, enkä kovin ottaisi epäkohtia esiin, enkä puuttuisi miehen tekemisiin, olisin vain tyytyväinen pikku-idiootti, kävelisin Luomakunnan Herran perässä, nöyrästi hiljaa.
Taisi mennä katkeruuden puolelle. Nyt olen onnellinen että tämä palsta on olemassa ja saan täältä selkeyttä omaan tulevaisuuteen ja mitä oikeasti haluan, miten elää ja kenen kanssa. Voimaa siihen että minullakin on oikeus omaan tahtoon, minullakin on oikeus pyytää Jumalalta pikkuisen parempaa kohtelua, eikä kiitos enää tätä lajia.
Jos tämä oli rukous, toivottavasti Jumala sen kuuli. Pienin askelin, ehkä kompuroin mutta jatkan matkaa. En muutu heti. Takapakkia tulee mutta silti suunta on että en enää elä valheessa ja joudu epäilyjen, mustasukkaisuuden suohon, ja ala siihen raastavaan syiden ja syyttelyjen sotkuun.

Jatkan tätä ketjua, ihan vain itsekkäästi itseni takia.
Ensin ahdisti kovasti ja hävetti hemmetisti oma tyhmyys kun en ollut nähnyt toista rehellisesti vaan olin kait liian sinisilmäinen.
Se kait minut sai noinkin pitkään olemaan suhteessa kiinni, kun en halunnut nähdä tosi-asioita.
Nyt olen ollut jo useita päiviä ilman hänen yhteydenottoaan kun kielsin häntä enää soittamasta. Se saa vain oloni hankalaksi. Juutun hänen selittelyihin joista ei loppua tule.
Itkin ensin kovasti, ehkä enemmän unelman vuoksi kuin miehen.
Jännä juttu oli sen huomaaminen kuinka olin lukossa, ympärilläni oli kuin lasikuori, enkä kuullut muiden viisaita sanoja, olin kuin "kiehuisin omassa liemessä".
Onneksi uskon Korkeimpaan Voimaan ja rukoilin hyvin tiiviisti.
Nyt se kuori poksahti rikki! Ilo palasi elämääni ja ihmettelin mistä se tuli.
Luen paljon nyt kaikenlaista mukavaa ja hauskaa, kuuntelen musiikkia, tanssin. Teen ja touhuan etten jää murehtimaan liikaa.
Hyvää kevättä kaikille!

Uskokaa tai älkää, jotka olette lukeneet tätä ketjua niin en olekaan päässyt tuosta miehestä irti. Kielsin, lopetin suhteen, tein kaikkeni ja luulin että hän lopulta kaikkoaa minun läheltä kun löytää uuden naisen.
Sovimme että olemme vain kavereita. En suostunut mihinkään lähempään ja pysyin päätöksessäni. Näimme joskus, mutta yleensä hän halusi puhua puhelimessa, soitteli usein jopa monta kertaa päivässä. Ikävä kyllä totuin hänen soitteluihin niin paljon etten sitten alkanutkaan elää omaa elämää, enkä hakenut uutta kumppania. Vaikka koko ajan olin kyllä ikäänkuin kuulolla josko joku kiinnostava ilmestyisi.
Mutta eihän kukaan tule lähelle jos lähelläni roikkuu ex-poikaystävä.
ja sitten huomasin että aloin kuunnella liikaa, hänen unelmiaan, hänen toiveajatteluaan miten hän on muuttunut ja ottanut opikseen.
En itse soittanut muutoin kuin jos oli jotain oikeaa asiaa.
En siten tiennyt missä hän oli ja mitä teki, eikä se minulle kuulunutkaan, kun emme olleet seurusteleva pari.
Mutta mutta. Lähennyimme liikaa. Menin ansaan. Aloin odottamaan hänen puhelujaan. Jäin kotiin, en huolehtinut siitä että olisi kaveripiiri jonka kanssa kulkea ja touhuta. Kohta huomasin että istuin yksin kotona, ja odotin. En lähtenyt kenenkään luo. En alkanut tekemään sitä sosiaalista verkostoa joka on tuiki tärkeä jokaiselle yksinäiselle ihmiselle.
Ja nyt tuli rysäys taas. Huomasin, pikkuhiljaa että miehen käytös on outoa. Ensin hän tunkee luokseni sopivalla ja sopimattomalla hetkellä, soittaa ja on kiinnostunut. Sitten yhtäkkiä hiljaisuus ja kun yritän soittaa ei vastaa, puhelin kiinni. Kun saan hänet kiinni väittää ettei viitsi minun läsnäollessa juoda, siis juoda. Eihän kenenkään normaali-ihmisen joka ottaa pari olutta tai lasin viiniä ym. tarvitse sen takia sulkea puhelinta ja mennä johonkin kauas.
En usko että hän juo, hänellä on toinen. En vain enää ymmärrä tätä touhua, miksi hän minua yrittää takaisin ja tekee näin paljon vaivaa ja siten tuhoaa kaiken tuommoisella typerällä käytöksellä. Eihän se haittaisi, jos ei hän vakuuttaisi rakastavansa minua ja haluavansa minut. Ja että hän katoaa, sulkee puhelimen niin että hätäännyn ja menen katsomaan hänen asunnolleen, että onko hänellä kaikki hyvin ja huomaan ettei hän edes ole siellä.
Olen tässä paska kierteessä taas. Oi minua onneton. Eniten ottaa päähän se että menin ansaan ja hävettää, nolottaa.
mutta toisaalta opin nyt etten enää vastaa hänen puheluihinkaan. Ei mitään enää.
Rukoilkaa minulle voimia pysyä päätöksessäni.

Siunausta ja voimia sinulle Jatuli sydämestäni. Rukoilen sinulle johdatusta. Rukoilen, että sinun kätketty tiesi sinulle osoitetaan, paikkasi löytyy ja tuo rauhan sydämeesi. Perjantai-iltana -helene-

Kiitos Helene. Voimia tarvitsen. Luulin että voin olla ystävä hänen kanssaan mutten voi, En voi kaikkea kertoa edes täällä, koska tunnen suurta häpeää kun lankesin. Tunnen suurta häpeää ja tunnen että minua vain säälittäisiin. Enkä halua sääliä.
En ole vahva enää, pitäisi kait myöntää että olen heikko, hauras ja rikkinäinen.
Jos sen myöntäminen että olen heikko tarvitsen apua ja tukea saisi minut tästä epätoivon suosta nousemaan. Myönnän etten ole terve kun alan pelleilemään tuommoisen miehen kans, en usko kun sanotaan ettei saa, vaan kuvittelen edelleen olevani niin voimakas ja hyvä että parannan miehen "vaivoistaan". Kuvittelen että minun ystävyys auttaa häntä? Huhu. Kahmin kaikki laitapuolen asukit haaremiini ja hoidan heidät terveeksi, leikisti sanottuna. Kaikki jotka vain itkee surkeaa elämäänsä ja vaikeuksia niin jään kuuntelemaan.
Eikä mies tarvitse parantajaa, hän hakee naista ja minä alan leikkiä parantajaa. Mutten vain tiedä mikä on naisen osa? En tiedä miten olisin? Olen ollut raittiina yli 10v ja en yhtään ymmärrä mikä tässä mättää, ettei miessuhde onnistu selvnpäin?
Enkä halua pitää itseäni sairaana, enkä vammaisena, en ollenkaan, koska vasta nyt olen alkanut elää, kaikki asiat ovat hyvin, uskallan toimia ja touhuta ja mennä paikkoihin mihin ennen en uskaltanut. haluan jatkaa samaan malliin, selvänä ja terveenä.
Tuo mies ottaa viinaa(ehkä alkoholistisestikin) ja nämä naiset joiden kans hän sitten on ovat myös viinaan meneviä, tottahan se on että siellä on varmaan sitten estot pois eikä tarvitse hävetä mitään. ehkä se on vain että hän kadehtii minua kun olen raitis ja uskallan elää selvinpäin ja vielä voin hyvinkin. Koska olen suurimman osan ajasta ihan onnellinen, minulla on hyviä harrastuksia, on muutama hyvä ystävä ja vertaistukiryhmät. Tuli vain nyt mieleen että onko tässä vain kyse siitä että hän haluaa minut samalle tasolle kuin itse on, sillä hän yritti olla raittiina, kävi hoidossakin muttei pystynyt olemaan. Ja siksikö hän roikkuu minussa kiinni että ymmärtää itsekin että ei saisi juoda ja minun turvin pysyy edes jotenkin elämä hallinnassa.
Ja näitä kun alan miettimään niin kohta taas hän on oven takana, ja yritän ymmärtää... joten enpä jatka miettimistä vaan jatkan päivän touhuja...

Hei Jatuli.
Voimia sinä tarvitset totisesti, että pystyt pitämään päätöksistäsi kiinni.
Ymmärrän sinua hyvin. Olen itse eronnut vasta vaikeasta avoliitosta.
Puolisoni manipuloi ja hyväksi käytti vuosia. En hölmö rakkauden silmien läpi nähnyt kaikkea pahaa mitä hän teki ja sai aikaan.
Ystävät kertoivat, yrittivät ymmärtää ja auttaa. Minä vain rakastin, täydellistä ihanaa miestäni.....näin hänet sydänlasejen läpi.

Oli kammottavaa herätä vähän kerrallaan todellisuuteen. Salarakkaita yms...ongelmaa.
Lähdin ja hän anoo paluuta. Pysyn tiukkana, en vastaa ko. viesteihin. Hänellä on uusi nainen silti anoo paluutani. Välillä on ollut todella vaikeaa, tunteet sekoilevat järjen eteen. Välillä vaaleanpunaiset lasit palaavat silmille......
tein jo samaa kuin sinä, aloin odottaa hänen viestejä ja puheluita.
APUA! se on kauheaa, sitten olen vihainen itselleni ja ajatuksilleni.
HALOO SANON. MIES EI MUUTU. Muuttuisi ehkä hetkeksi, mutta kukaan ei pysty näyttelemään jotain sellaista roolia kauaa. Etenkään jos on pettänyt luottamuksen kerta toisensa jälkeen. Hän on pahatapainen keskenkasvuinen poika.
Tarvitsisi äidillistä hoivaa ei puolisoa. Toipuminen vie pitkään, onneksi olen täällä saanut kertoa tarinaani ja saanut hyvää palautetta. Kohtalotovereita on paljon. Miten yksi ihminen voikin saada toisen koukkuun niin taitavasti että järki katoaa🙄
Emme voi parantaa ketään eikä meidän tarvitse.
Parannuksen on oikeasti lähdettävä ensin omasta itsestään.
Sallikaamme itsemmekin parantua sairaista ihmissuhteista, kerätkäämme voimaa kestää tuleva. Sillä elämä on elämisen arvoista 🙂🌻

Kirjoitan tähän vanhaan ketjuun, kun jotenkin voin tässä seurata miten pääsen eteenpäin. Täällä ketjut loppuu ja uusi alkaa ja kuitenkin samat asiat pyörittää ihmisiä, enkä jaksa aloittaa uutta ketjua ja aloittaa taas kerrata asioita.
yllätin ex-mieskaverin rikollisesta toiminnasta minua kohtaan, en kerro sitä tässä koska se on minulle liian kipeä asia. Kävimme selvittämässä sitä kriisikeskuksessa. Se oli paras teko mitä olen viimeisen vuoden aikana tehnyt. En mennyt poliisin luo, enkä alkanut kiihottamaan itseäni suurempaan vihaan tai muuhun tunteeseen. Totesin vain miten on käynyt ja aloin tehdä työtä asioiden korjaamiseen siten että se olisi kaikkien osapuolien parhaaksi.
Ei enää repimistä, ei syyttelyä, ei parjaamista. Ei syyllisen etsimistä. Itkin pari päivää ja kysyin tyhjyydeltä ympärilläni miksi, miksi teit näin? miksi teit näin?
Ja sellainen asia tuli esille että tajusin että minun sisällä oli ollut se pieni toiveen kipinä että tuo mies menisi hakemaan apua, etsimään muutosta käytökseensä, mutta vaikka hän nyt menisikin se olisi täysin myöhäistä meidän suhteelle.
Tarinahan oli se että hän oli ollut pitkään naimisissa yhden naisen kanssa ja he olivat kumpikin tottuneet tiettyyn rutiiniin elämässään. Minä en hyväksynyt miehen oppimia piintyneitä tapoja ja aloin muuttamaan häntä, ensin hyvällä sitten pahalla eli painostin ja sanoin suoraan mistä en tykännyt. Sanoinko ne siihen sävyyn että inhosin koko miestä, kun inhosin vain hänen tapojaan joihin hän oli oppinut, esim. siisteys, pukeutuminen, liikunta, kodinhoito, tunteiden ja sanojen merkitys parisuhteessa. Monta asiaa olisin halunnut muuttaa.
Mutta hän puolustautui, hyökkäsi sanoilla vastaan, alkoi kaivaa minusta minun pahoja puolia, kaivoi minun menneisyyden virheet, etsi kaiken. No, kaikkihan sen käsittää ettei siitä mitään tule että aletaan toisiamme todistamaan huonoksi. Vaikka kuinka yritin että päästäis siitä tilanteesta pois, se ei enää onnistunut.
Kirjoitan tämän itseni takia ja hänenkin, koska en halua elää vihassa, enkä epäluuloissa, en katkeroitua toisen ihmisen tekemisten takia. Ei ole mitään järkeä siinä että yritän osoittaa toiselle ihmiselle hänen mielipiteensä tai ajatuksensa olevan väärän. Toisen ihmisen ajatuksia ja mieltä ei voi muuttaa. Olen ollut liian itsepäinen enkä ole antanut periksi ajoissa. Itsepäisesti vain yritin sellaista mikä ei onnistu. On surullista ja helpottavaa viimeinkin alkaa surutyö tapahtuneen johdosta, ja nöyryyttävää myöntää etten onnistunut tässä ihmissuhteessa.
hyvää jatkoa kaikille jotka lukivat.