Mies jätti raskauden aikana
Mitä oikein tapahtui? Ensin mies haluaa lasta kanssani ja suunnittelee tulevaisuutta ja vannoo rakkauttaan ja onneaan ja kun olen kolmannella kuulla raskaana päättää jättää mut eikä halua edes antaa mahdollisuutta selvittää miksi näin kävi. Sitten ei vastaa puhelimeen tai viesteihin eikä ole kiinnostunut millään tavoin miten voin vaan syyttää käytökseni olleen syy eroon. Sanoi että olen muuttunut ja että vaikka hän antoi kaikkensa, niin mikään ei mulle riittänyt(?) Olin siis alkuraskauden aikana väsynyt ja pahoinvoiva ja oloni oli tosi yksinäinen kun mies oli kesän aikana joka viikonloppu jossain muualla kuin kotona ja muutenkin etäinen, vaikka pyysin että voisi olla mun tukena. Nyt kun yritin pyytää mukaan ultraan, niitä oli siis kolme kertaa, niin yhteenkään ei tule mukaan koska haluan kuulemma vain riidellä. Eli taas syy on minussa, vaikka olin selkeästi ilmaissut että mulla ei ole tarvetta riidellä ja että se on tervetullut mukaan. Enkä käsitä muutenkaan miksi minun pitäisi olla erityisen ystävällinen miehelle joka ensin teki raskaaksi, sitten jätti ja alkoi heti olemaan toisen naisen kanssa. Tämä nainen on siis sama jonka takia epäilin jo keväällä miestäni, mutta uskoin häntä koska vannoi minulle ettei ole millään tavoin kiinnostunut siitä. Olin siis todella yllättynyt kun mieheni on nyt se kyseisen naisen kanssa. Eikä se näköjään ole riittävästi loukkaamaan mua, kun senkin jälkeen pitää kohdella kuin roskaa. Ja tarkennuksena vielä, että meillä ei siis mennyt mitenkään huonosti ja lapsi on tosissaan pitkän yrityksen tulos joka siis tehtiin ihan molempien tahdosta. Miten joku voi toista näin huonosti kohdella? En todellakaan ole mikään kamala ihminen tai edes erityisen hankala. Kai mulla on oikeus olla tälläisen jälkeen vihainen? En pysty olemaan miehen kanssa missään tekemisissä ja ahdistaa jo ajatus että pitäisi nähdä sitä sitten kun vauva on syntynyt.
Tuntuu vaan niin pahalta, kun kaiken tämän jälkeen mun pitäisi vaan olla kuin tämä olisi ollut ihan oikea ratkaisu ja niellä miehen selitykset siitä kuinka tämä on täysin omaa syytäni ja että hän ei ole tehnyt mitään väärää. Kuinka se voi olettaa että aika korjaa kaiken ja sitten kun vauva on syntynyt, niin se voi tulla leikkimään isää silloin kun sitä huvittaa? Oksettaa ajatuskin siitä. Tuntuu että kaikki muut unohtaa koko jutun ja olettaa että mun pitäisi myös päästä tästä jo yli. Mies jätti mut siis elokuussa ja laskettu aika on maaliskuussa.
Ja vielä loppuun laitan että tämä tuli mulle ihan puun takaa, meillä oli kaikki hyvin, ei ollut ongelmia makuuhuoneen puolella ja rakkautta oli molemmin puolin.
Kylläpä toistelin tossa viestissäni asioita.. On vaan niin paljon asioita mitä yrittää saada tänne kirjoitettua.
Olen yrittänyt keskustella miehen kanssa ja saada hänet tajuamaan, että se ei voi vaan odottaa että aika korjaa kaiken, jos haluaa että tullaan tulevaisuudessa edes jollain tavalla toimeen vanhempina. Edelleenkin mies vaan puolustelee tekoaan ja suhdettaan ja syyttelee minua.
Kuinka se voi olla niin itsekäs? Olen tässä käynyt helvetissä tän asian kanssa ja vieläkin itken melkein joka päivä eikä se edes osaa olla pahoillaan, ajattelee vaan omaa oloaan ja toivoisi mun lopettavan miettimisen.
Olen jopa ehdottanut terapeutilla käymistä yhdessä, mutta siihen se ei suostu.
Tiedän kyllä että tulevan lapsen kannalta olisi parempi, jos tultaisiin toimeen, mutta en enää jaksa yrittää, enkä näe että se on edes enää minun velvollisuuteni. Ja kun en taivu miehen tahtoon (hyväksy sen tekoa ja ota vastuuta siitä itselleni tai hyväksy sen suhdetta) leimaa hän minut hankalaksi.
Mies mm. sanoi n.kuukausi eron jälkeen että yritä jo katsoa eteenpäin.. hyvä se on sieltä toisen naisen kainalosta huudella. Tai että ei olisi ikinä mua halunnut satuttaa ja että oon vahva ihminen ja selviän kyllä tästä..
Mielestäni toi on taas sitä vastuun pakenemista. Niin ja parhain sen toteamuksista oli että jos voi mitenkään vaikuttaa omaan onneensa, niin sen se myös tekee.
En voi käsittää miten ihminen jonka luulin tuntevani ja ketä rakastin voi tehdä näin ja hylätä kaiken hetkessä?
Ajatukset on vielä tosi sekavia, tämä on ollut niin iso asia käsiteltäväksi että tuntuu etten jaksaisi enää miettiä näitä asioita, mutta silti nämä asiat pyörii päivittäin päässäni ja pelkään että katkeroidun tahtomattani.
Yritän ajatella positiivisesti, mutta ajatus siitä että tämä vauva sitoo meitä loppuelämän jollain tavalla yhteen suututtaa niin paljon.
Moi Angu ja tervetuloa mukaan selviytymiskurssille elämään! Toivon ja olen toisaalta aika varma, että tämä Tukinetin aivan erinomainen vertaisporukka antaa sinulle monta viisasta neuvoa miten juuri Sinä ja lapsesi selviätte. Jos ei vastauksia ala tulla muuten, niin noita vastaavia miehenkaikkoontumistarinoita löytyy palstalta jokusia, noin alkulääkkeeksi. Mutta ajattelin pyytää Sinulta jotain aivan muuta. Saammeko odottaa kanssasi? Se ihminen, joka ei syystä tai toisesta halunnut/pystynyt matkaa rinnallasi nyt tekemään, jätti tilan, jonka paikkaa emme voi täyttää, mutta haluamme kuulla miten te voitte, myös sen jälkeen kun lapsesi syntyy. Siinäkin vaiheessa vertaistuki on poikaa... Saisimme me kaikki Tukinetin selaajat välillä jotain iloista odotettavaa näitten loputtomien parisuhdekonfliktiemme sekaan. Äärimmäisen paljon voimia Sinulle niin raskauteen, kuin tämän ylimääräisen kiemuran selvittämiseen.