Heippa
Voi harmi kun tuli itsellenikin paha mieli puolestasi niin voi vain
arvailla millainen paha olo on sinulla.
Mut sanon kyllä ihan suoraan että ei tuosta teidän parisuhteesta saa oikein
millään onnellista ( puolisosi on pettänyt sinua vuosia jne )
Puolisosi on kyllä miettinyt eroa pitkään ja työstänyt ajatusta toiselle
osapuolelle se tulee sitten yllätyksenä.
Älä syyllistä itseäsi äläkä ihan kaikkeen alistu ???!!!!
Kyllä elämä järjestyy vaikka ero tulisikin ??? ei elämä eroon kaadu vaan hiljakseen
elämässä mennään eteenpäin.
Nyt on tärkeätä että huolehdit omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta !!!
Onko sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja ????
Se helpottaa elämää ja nyt et saa heikkona hetkenä yksin jäädä
Oletko sinä töissä / työtön ???
Onko sinun asunto asiat kunnossa ???
Kaunista loppu kesää sinulle

Tässä tilanteessa en voi kyllin kiittää ystäviä ympärilläni!
Saan kaataa kaikki heidän niskaansa ja saan tukea tilanteeseeni. Muutama "kotispykologi" on antanut minulle ajateltavaa, kysynyt oikeita kysymyksiä, joihin joudun oikeasti miettimään rehellistä vastausta.
Joudun miettimään, että onko minulla oikeasti todellisia tunteita miestäni kohtaan vai onko vain helpompi rypeä tässä "jätetyn" roolissa? Oman selviytymisen takia on oleellista miettiä, mikä minua tässä oikeasti pidättelee, pelottaa?

Surullista on, että perhe on rikkoontunut, jään yksin ( jota pelkään ihan hirveästi ), kaikki näyttää pelottavalta. Minun pelastus on varmaan se, että aloitin opiskelut tälle syksyä, joudun pakostikin keskittymään muihin asioihin.
Tiedän, että elämä jatkuu, mutta suuri on sydämen suru😭
Joudun keräämään palaset kasaan ja siihen ei vielä ole voimia, itsetunto, naiseus on rikottu ja turmeltu. Kaikista pahin tunne on se, että kaiken pettämisen jälkeen olen yksin yrittänyt päästä asioiden yli, tehdä töitä jotta me selviämme ja mitä toinen on tehnyt? Katsonut sivusta!!

Kaikki mitä hän on tehnyt, kertoo hänestä, ei minusta!!

Vielä joskus koen vielä varmasti jotain hyvää, siihen on pakko uskoa!

-G-

Nyt on pakko purkaa sisintä, ennen kuin pakahdun täysin.
Kaksi viikkoa on kulunut mieheni kylmästä ilmoituksesta, että tämä oli nyt sitten tässä.
Olen edelleen kuin puulla päähän lyöty, tajuan kyllä mitä minulle sanotaan, mutta aivan kuin se ei tavoittaisi ymmärrystä.
Olen niin pirun katkera siitä, että mies on niin sinut tilanteen kanssa. Yritin viestittää hänelle, että meidän on annettava tilaa toisillemme tässä tuskassa, surussa. Hän vastaa, että hänen tilanne on erilainen, hän ei tarvitse tilaa sillä hänellä ei ole mitään surettavaa, menetettävää tässä tilanteessa. Miten toinen voi kylmettää itsensä noin, onko se selviytymiskonsti jonkin sorttinen?

Itken päivät pitkät sitä kaikkea, minkä tulen tässä menettämään, kaikki unelmat ja haaveet. Toisesta luopuminen on ihan kamalaa, vaikka toinen olisi ollut millainen paska tahansa, mutta kun menettää sellaista, mihin on tottunut, voinut turvautua ajoittain.
Pelkään niin paljon yksin jäämistä, pelkään jo sitä tunnettä kun toinen esittelee uuden puolison.

Yritän toitottaa itselleni, että tunne on tila, joka kestää vain hetken ja minun ei ole pakko olla sen vietävissä. Hyvä olen neuvoja kyllä jakamaan, mutta kun vielä osaisi ottaa omaan käyttöön.
Asumme vielä saman katon alla, mikä ei todellakaan helpota minun tuskaa. Jostain on revittävä voimia oman asunnon löytymiseen.

-glitter-

Hei,

Voimia sinulle selvitä tämän vaikean ajan ylitse. Päivä kerrallaan!

Keskitä mietteesi siihen millaista elämäsi on vuoden kuluttua, ajattele kuinka et enää ole ilmaa, et ole kotitalouskone. Ajattele sitä, että nyt sinulla on toivuttuasi mahdollisuus etsiä muunkinlaisia ihmissuhteita. Löytä vahvuus itsessäsi- sinä selviät ja pystyt asioihin!!!

Millaista elämäsi olisi parhaimmillaan - miehesi kanssa se ei kertomastasi päätellen sitä ole koskaan ollut... Pohdi sitä.🌻🙂🌻

Heippa
Hupsista kun en ole huomannut sinulle vastata.
Hyvä kun sinulla alkaa syksyllä opiskelu niin siitä saat varmasti uutta iloa jainspistä
elämääsi näet uusia ihmisiä jne
Joo hyvä kun sinulla on ollut ystäviä tukena se on hyvä voimavara.
Mutta tuossa 18.8 kirjoittamassa artikkelissa lopussa kirjoitit olet yksin yrittänyt
päästä asioiden yli.
Niin ehdottomasti yksin et saa jäädä ja kun ihmisellä on vaikea elämän tilanne niin
sillon ihmistä pitää auttaa vaikean tilanteen yli ja niin se elämä ja asiat järjestyy
ja elämä järjestyy.
Puolisosi on eroasian jo ajatellut ja työstänyt itselleen ja sinulle se tulee
yllätyksenä niin kuin se yleensä toiselle tulee.
Nyt sinun pitää jaksaa ajatella elämää pidemmälle ajalle niin elämä järjestyy
kyllä varmasti.
Nyt huolehdit omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista ja muista että
yksin et jää asioita murehtimaan.
Kaunista loppu kesää sinulle

Hei!

Täällä kohtalotoverisi.Mies ilmoitti 2viikkoa sitten aivan puun takaa että on hommannut itselleen asunnon ja muuttaa viikonloppuna (ilm.minulle torstaina..).Olemme olleet
naimisissa 11 vuotta ja lapsia on kaksi.Elämä on ollut myös melkoista myllerystä,
miehen lähtöjä on ollut viimeisen kuuden vuoden aikaan 4 ja minä tyhmä olen
ottanut hänet aina takaisin.Nyt tarvitaan voimia viedä tämä loppuun asti,jo lastenkin takia.Toivotan sinulle voimia.

Huomasin itse eronpaatoksen tullessa etta en niinkaan kaipaisi sita yhteista elamaa jota todellissuudessa oli vaan pikemminkin haavekuvaa siita miten asiat voisivat olla jos... ja jos... ja jos.... valilla minua helpotti ja helpottaa ajatella nain.

Lusiina kirjoitti 4.9.2011 11:28

Hei!

Täällä kohtalotoverisi.Mies ilmoitti 2viikkoa sitten aivan puun takaa että on hommannut itselleen asunnon ja muuttaa viikonloppuna (ilm.minulle torstaina..).Olemme olleet
naimisissa 11 vuotta ja lapsia on kaksi.Elämä on ollut myös melkoista myllerystä,
miehen lähtöjä on ollut viimeisen kuuden vuoden aikaan 4 ja minä tyhmä olen
ottanut hänet aina takaisin.Nyt tarvitaan voimia viedä tämä loppuun asti,jo lastenkin takia.Toivotan sinulle voimia.

Hei Lusiina!
Minua on haavoittanut paljon se, että toinen on tehnyt sitä valmistelua taustalla jo pidempään kuitenkaan siitä mitään kertomatta. Vielä keväällä hän ponnekkaasti ilmaisi, että uskoo yhteiseen tulevaisuuteen. Itse en varmasti kestäisi lähtöjä ja takaisin tulemisia.
Koska tässä olisi vielä rutkasti elämää elettävänä niin oma elämä on saatava kuntoon ja siinä kuntoutuu lapsetkin.
Tavoitteet ovat siis meillä selkeät, eteenpäin ja kohti parempaa...

rll3 kirjoitti 4.9.2011 19:31

Huomasin itse eronpaatoksen tullessa etta en niinkaan kaipaisi sita yhteista elamaa jota todellissuudessa oli vaan pikemminkin haavekuvaa siita miten asiat voisivat olla jos... ja jos... ja jos.... valilla minua helpotti ja helpottaa ajatella nain.

Omalla kohdallani nämä yhdessä mietityt haaveet tulevaisuudesta, vanhuudesta, kodista ovat niitä joista minun on älyttömän vaikea luopua. Tuntuu kuin kaikki vietäisiin minulta pois. Kaikki tulee rakentaa uudelleen, pala palalta.
Luopumisen tuska repii paidan helmaa ja pelkään sitä päivää kun muutan omaan asuntoon, silloin kaikki konkretisoituu lopullisesti.
On raskasta yrittää opiskella ja pitää itku sisällä päivästä toiseen. Kotona saa sitten romahtaa ja surra. Odotan päivää kun näen asioiden yli ja näen asiat valoisampana.

-glitter-

Kuusi viikkoa on kulunut siitä kun mies ilmoitti avioliiton tulleen päätesatamaan. Kyllä tässä on käyty kaikki tunnekirjon värit läpi. Paniikki on onneksi helpottanut hieman ja uskoisin tilanteen helpottavan kunhan pääsen omaan asuntoon parin viikon sisällä.
Kirjoitin muutama viikko sitten, että pelkään sitä kun saan tiedon, että miehellä on uusi kumppani. No, tämän kauempaa ei tarvinnut odotella☹️ Olen tiennyt jossakin sieluni sopukoissa, että hänellä on uusi nainen, mutta kun asia nyt sitten varmistui tuntui kuin maailma ympärilläni kaatuisi päälleni. Ja kyllä se kolahti melkoisesti kun nainen on 20 vuotta miestä nuorempi, tässä tosiaan vaihdettiin vanha eukko nuoreen...

Jotenkin kaikki tuntuu niin uskomattomalle, reilu kuukausi sitten olimme vielä naimisissa, meillä oli yhteinen koti, nyt tuo kaikki on mennyttä...
Toisella on uusi elämä alkanut ja itse tässä vasta alkaa tajuamaan koko tilanteen. Yritän järkeistää asioita, yhteinen tulevaisuus ei olisi ollut mahdollinen ilman muutoksia, joihin toinen ei kuitenkaan olisi ollut valmis.
Tämä luopumisentuska on todella raastavaa. Yhden asian jos saa jotenkin jonkinlaiseen järjestykseen mielessään odottaa jo seuraava pommi nurkan takana.
Luen Fisherin kirjaa, yritän pala palalta saada elämääni takaisin. Kaikki tuntuu niin pelottavalle ja voimia vievälle.

Tuleva muutto saa vatsan solmuun, pelkään kun jään yksin, että miten elämä lähtee sujumaan. Pakkaan ja itken, itken ja pakkaan😭

-glitter-

Toisinaan, kun itsekin ajattelen, etten ole onnellinen , vaikka rakastankin miesystävääni syvästi...yksinjääminen tuntuu kuitenkin niin suurelle peikolle, ettei sitä pysty edes ajattelemaan.

En ihmettele, jos on ahdistavaa. Vaikkakin, hyvä, kun näkyy sitä helpotustakin siinä arjessasi.

Eron kokeneena ja tuonkin, että toisella on aika nopeaan uusi...ahdistavia aikoja. Ystäväni teki äkkikäännöksen elämässään, kun ilmoitti miehelleen, että se on nyt tässä, olen löytänyt uuden ja muutti hyvin nopeaan pois miehensä ja lastensa luota. Hän vielä sanoi, että hyvin se entinen mies on näköjään asian ottanut. Epäilin kyllä itse, että hän ei vain koe tuota entistä naistaan enää sen luottamuksen arvoiseksi, että näyttäisi tälle surun, joka on sydämessä.

Vaikea se varmasti on ottaa takapakkia, jos toiseen rakastuu ja toiset ovat vielä niin nopeita tekemään päätöksiä. Itse olen sitä mieltä, että edestään ne surut ja tuskat siinäkin tapauksessa joskus löytää, tai sitten en tiedä aivan kaikkea.

Voimia ja jaksamista arkeesi!

Hei Glitter ja kohtalotoverit!

Luin kirjoittamanne tekstit ja ihan kuin olisin lukenut tekstiä omasta elämästäni. Olin koko ajan varpaillani puolison vuosien pettämisten jälkeen. Odotin vaan päivää, että hän ilmoittaa muuttavansa jonkun naisystävänsä luokse. Kuuntelin vihjailuja hänen työkavereiltaan ja veljeltään. Hän esimerkiksi ilmoitti minulle pitävänsä mustista alusvaatteista naisellaan, minä kun käytin vaan valkoisia. Olin motissa, koska opiskelin ja lastenvalvoja ilmoitti lapsen jäävän isänsä luokse. Minulla ei ollut tuloja ja lapsen koti tuli säilyä ennallaan. Sain kylmää vettä niskaan, kun yritin ensimmäisen kerran lähteä pahaa oloa tuovasta suhteesta. Nyt kun muutin itse elokuun alussa erilleen, ahdistus tulee hyökyaallon lailla välillä. Entinen koti on vain parin sadan metrin päässä ja tyttömme reissaa kahden kodin väliä. Kaikesta huolimatta tunnen surua siitä, etten voinut suoda lapsellemme kahden vanhemman kotia ja vanheta puolison kanssa yhdessä 😭 Johtunee rikkinäisestä lapsuuskodista. Ei ollut tietoa paremmasta.

Mutta kun ajattelen viimeisiä aikoja yhdessä. Sain kuulla, että minä olen muuttunut - hän ei ole. Minä en omista mitään. Minun ostamat huonekalut ovat romuja. Olen iältäni liian vanha hänelle. Kun en pese hänen pyykkejä enää, hän ei tarvitse minua muuhunkaan. Eli mitä muuta olin ollut kuin kodinhoitaja viime vuodet. Puoliso ei ilmoittanut työvuoroja eikä lomia. En ikinä tiennyt missä hän on. Entä, jos jotain olisi tapahtunut? Minä, rinnalla 20 vuotta seissyt avopuoliso taisin olla ainut, jolle ei kerrottu missä milloinkin oltiin. Yritin kysellä tyttäreltä välillä, mutta en halunnut rasittaa häntäkään aina asialla. Puoliso sai nauttia elämästään täysin rinnoin. Hän tuli valmiiseen pöytään ja siistiin kotiin, milloin ei ollut rakkaan äitinsä hoivattavana maalla. Puolison sairaaloisen läheinen suhde äitiinsä oli myös erikoista. Mies 45 vuotta tarvitsee äitiänsä lähes päivittäin? Raamatun mukaan miehen tulee erota vanhemmistaan ja liittyä puolisoonsa, meillä kävin toisinpäin.

Mutta kun mietin elämääni, niin olen arvostetussa ammatissa ja minulla on ystäviä. Käyn harvoin ulkona. Silloin kun lähden esimerkiksi tanssimaan saan kehuja ulkonäöstäni ja seuraakin, jos sitä hakisin. Entisen kotini ulkopuolella tunsin eläväni, nauroin, säteilin ja hengitin vapaasti. Työmatkoilta tullessa seisoin usein talomme ulkopuolella ja ajattelin, kun ei tarvitsisi mennä sisälle. Hakisi vaan tyttären ja jatkaisi matkaa..Nyt ymmärrän olleeni henkisen väkivallan uhri. Tämä syksy tulee olemaan vaikea. Mutta kerron peilin edessä itselleni harva se päivä, että selviän tästäkin 🙂 On luotettava tulevaan ja siihen, että jotain parempaa on meille lkaikille luvassa.

Kiitos Revontuli!
Luen päivittäin foorumin kirjoituksia, pyrin löytämään selviytymistarinoita koska tartun niihin kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
Samanlaisia kohtaloita löytyy uskomattoman paljon kun kirjoituksia selaa, se miten kukin on selviytynyt eroaa melkoisesti.
Tämä viikonloppu edustaa minulle vanhan elämän päättymistä ja uuden alkua. Henkisesti käyn pienen kuoleman läpi ja odotan, että näen valoa tunnelin päässä. Olen ystävälleni viimeksi tänään kertonut, että kaikki tuntuu niin uskomattomalle, vain reilu kuukausi sitten olin naimisissa, yhteinen koti ja yhteiset suunnitelmat.
Nyt on asunto, jossa asun yksin, ei suunnitelmia, ei puolisoa. Vaikka avioliitto oli paska silti vierellä oli toinen, ainakin ajoittain.
Käyn tällä hetkellä suruntunnetta läpi erittäin voimakkaasti, on lakattava rakastamasta toista lopullisesti, annettava vain toisen mennä.
Luopuminen on tuskaa, jota en ole aikaisemmin joutunut kokemaan.
Olen vielä niin kiinni toisessa. Hetkittäin ajatus siitä, että olisimme vielä perhe harhautuu ajatuksiini vaikka tunnistan sen harhaksi😞
Yritän myös vakuuttaa itselleni päivittäin, että selviän tästä vielä ja elämä jatkuu hyvänä. Tämä vain toistaiseksi tuntuu erittäin kaukaiselta...

Se on varma, että tästä on selvittävä, muuta vaihtoehtoa ei ole.

Glitter

Parahin Glitter.
Luin uudestaan ensimmäisen viestisi. Ihan oikeasti sinun on parempi olla ilman tuollaista miestä. Sinulla on nyt kaikki mahdollisuudet tutustua uudelleen itseesi, vaikka se pelottaakin! Lähde liikkeelle ihan pienin askelin, päivä, tunti ja minuutti kerrallaan. Petetyksi tuleminen on hirvittävän suuri loukkaus toista kohtaan. Olet kokenut sen avioliitossasi useasti ja mies ei edes ole kokenut tarvetta keskustella asioista, mikä on pöyristyttävää. Nyt hänellä on uusi nainen - jolle hän tulee tekemään vielä ihan samoin, surullista. Se että tämä uusi on nuorempi, älä koe siitä mitään ahdistusta. Ei ole sinun vikasi että hän "vaihtoi nuorempaan". Miehelläsi tässä on kasa ongelmia. Hän ei pysty edes olemaan yksin, hän tarvitsee koko ajan jonkun tai mielellään useampia todistelemaan ilmeisesti, että hän vielä naisia saa.

Alku on rankkaa ja olen hurjan pahoillani että noin kävi. Mutta sinä kyllä selviät Glitter. Yksi asia vielä.. Älä ota sitten mitään turhia puheluja mieheltä, älä vastaile viesteihin, elleivät ne liity jotenkin asuntoon/käytännön asioihin. Pistät itse nyt täysin välit poikki, etkä ala vellomaan, koska silloin et pääse surustasi yli. Miehesi saattaa olla tyyppiä, jonka täytyy jälkikäteen todistella voittajuuttaan ja "uutta palkintoaan", että tuntisit olosi vielä paskemmaksi. Sitähän ei vielä tiedetä. Mutta jos niin käy, älä anna hänelle siihen mitään eväitä. Sivuutat kaiken, et vastaa ja jos vastaat, ole lyhytsanainen ja ilmoita, että jollei asia liity käytännön asioiden hoitamiseen, hänellä ei pitäisi olla enää mitään asiaa.
Henkinen vallankäyttö kun jatkuu usein myös eron jälkeen..

Voimia Glitter. Kun pahin myllerrys aina hetkeksi helpottaa, koita nauttia ihan pienistä asioista. Sitten se suru taas iskee, mutta sitten se taas ihan pieneksi hetkeksi helpottaa.. Iskee uudestaan ja kun aikaa kuluu, ilon hetkiä onkin enemmän kuin surun hetkiä. Kaikkea hyvää.

Hei Glitter!

Tiedän tunteen, mitä on mennä tyhjään kotiin. Tai onko se edes koti vielä? En saanut mukaani mitään, ostin kaiken uutena tai sain ystäviltä. Ensimmäiset yöt olivat kamalia tyhjien seinien kaatuessa päälle. En löydä tavaroita tutuilta paikoilta, pesukone ei toimi...kukaan ei auta. Pitkitin työpäiviä, ettei tarvitse mennä aikaisin kotiin, kun tyttäreni oli isällään. Töissä kaikki puhuvat, mitä he tekevät miehen kanssa viikonloppuna tms. Sydämmeni vuotaa verta ja tuntuu kuin jotain revittäisiin irti sisuskaluistani. Ikävä arkea on kova, vaikka olinkin siellä 'huonekalu' muiden joukossa. Nyt tuntuu välillä, etten ole edes ihminen...Vasta nyt, parin kuukauden jälkeen olen alkanut huolehtimaan itsestäni.

Miten olen selvinnyt? Aloitin harrastamaan vesijumppaa, joogaa ja vien tyttöä talleille. Näin saan kolme iltaa viikossa menemään sujuvasti. Lisäksi kutsun vapaille illoille ystäviä iltateelle tai menen käymään heidän luonaan. Olen saanut eroni myötä ystäviä, joita en parisuhteessani voinut kutsua kotiini. Mikä sen esti? En vaan kokenut olevani vapaa seurustelemaan ystävieni kanssa, jos puoliso tarkkaili tilannetta sivussa. Hän täytti koko tilan omalla, kaiken imevällä energiallaan. Meillä ei loppuaikoina käynyt edes sukulaiset kylässä, koska puolisoni kysyi 'mitä ne tänne tulevat?' Nyt olen saanut kaksi siskoani ja veljeni takaisin elämääni. Olen siitä tosi iloinen!

Mutta jokaisella on omat menonsa ja arkensa. Olen paljon yksin ja synkän syksyn keskellä mietin elämääni. Itken edelleen paljon. Pahinta on tulla pimeään kotiin. Teen suunnitelman aina viikko kerrallaan, miten selviän. Ilolla odotan iltoja, kun tyttäreni jää luokseni yöksi. Entiseen puolisooni en pidä mitään yhteyttä. Odotan vaan, että saisimme talomme myytyä ja aloitettua kumpikin elämän tahollamme. Tiedän, että puolisoni vielä kävelee vastaan sen 'nuoren, rikkaan ja kauniin' ihannenaisensa kanssa yksi päivä. Toivottavasti olen tarpeeksi vahva silloin. Toivon kuitenkin, että tyttäreni saa hyvän äitipuolen ja tasapainoiset ihmiset ympärilleen. Pahaa en toivo kenellekkään.

Uskon, että alan itsekkin elämään taas jossain vaiheessa enkä täyttämään elämäni tyhjyyttä erilaisilla asioilla. Nyt tuntuu, että kaikki vika on minussa enkä kelpaa kenellekkään. Tyhjyyden tunne on pohjaton kaivo. En edes uskalla ajatella joulunaikaa, se tuntuu tällä hetkellä tosi vaikealta. Mieleni heittelehtii sahalaitaa. Mutta koetan muistaa olleeni henkisen väkivallan uhri - kaikki vika ei ollut minussa. Kiltteyttäni siedin kaiken ja ajattelin sen olevan normaalia. Nyt on löydettävä elämänilo takaisin - ihan pakko!