mies ei tiedä kumman valitsisi
Elämäni helvetti alkoin maaliskuun lopussa ja tuntuu jatkuvan vieläkin. Mieheni tuli kotiin ja ilmoitti haluavansa eron, koska oli rakastunut toiseen naiseen, minua 9 vuotta nuorempaan puolalaiseen lastenhoitajaan. Suhde oli alkanut jo tammikuussa, mieheni on matkatöissä ja oli tavannut tämän naisen sattumalta kadulla. Olivat kuulemma kirjaimellisesti törmänneet kadulla. Ja sitten myöhemmin illalla työporukan kanssa baarissa sama tyttönen oli tullut juttelemaan ja se oli tuntunut miehestäni hyvältä.
Olemme olleet naimisissa 4 vuotta, yhdessä 6 vuotta. Parisuhteessamme on ollut ongelmia, mutta en ajatellut niiden olevan niin vakavia, että niiden takia minut pitäisi laittaa vaihtoon. Suurin ongelma mielestäni on ollut – nyt kun sitä ajattelee – kommunikaation vähyys ja avoimuus. Mieheni on paljon kotoa pois, normaalisti kuukausi töissä, kuukausi kotona. Viime vuoden aikana noista kotonaolojaksoista on arki puuttunut, on käyty ulkona syömässä jne. Viimeisen vuoden aikana minä olen myös ajautunut jonkin sortin masennukseen tai ainakin työuupumukseen.
No, mieheni pudotti pommin maaliskuun lopussa ja sen jälkeen elämäni on ollut vuoristorataa. Olen ollut kahteen otteeseen psykiatrisella osastolla, ihan ensi alkuun kun sain shokkiuutisen ja toiseen kertaan kun alkoi olla konkreettista itsemurhasuunnitelmaa valmiina. Kun pääsin osastolta n. viikon jälkeen pommista, kävimme myös kolme kertaa yksityisessä pariterapiassa mutta minusta se oli aika lailla liian aikaista asioiden käsittelyyn. Olin itse vain ihan loputtoman vihainen miehelleni, eikä terapiassa oikein saatu puheyhteyttäkään. Terapeutit kyselivät mieheltäni, että miksi hän halusi tulla terapiaan (hän varasi ajan), hän sanoi että hän haluaa keskustella meidän suhteesta, mutta terapeuttienkin mielestä meidän suhteeseen keskittyminen on jokseenkin mahdotonta kun hän jatkaa suhdettaan tähän toiseen naiseen.
Kevään aikana on ehditty pitää myös kuukauden tuumaustauko, mieheni halusi miettiä asioita. No, missä hän asioita mietti – missäs muualla kuin tämän toisen naisensa luona. Minulle tuo kuukausi teki hyvää, koska sain vähän tasotettua mieltäni ja pystyin jo keskittymään omaan hyvinvointiinikin.
Nyt tuntuu siltä, että olen taas palaamassa alkuun. Mietin itsemurhaa päivittäin. Mieheni on tällä hetkellä töissä. Minä olen varannut aikoja perheasioiden neuvottelukeskukseen ym. koska mieheni sanoo silti haluavansa ”keskustella”. Puhelimessa kysyin, että mistä hän haluaa keskustella. Meidän suhteesta. Myös siitä, miten minä voisin tehdä hänet onnelliseksi 😝 minä sanoin siihen, että minä en voi tehdä häntä onnelliseksi, se ei ole minun tehtäväni ollenkaan, minun tehtäväni on tehdä itseni onnelliseksi. Avioeropaperit on laitettu liikkeelle, mies ne laittoi ja hän sanoi haluavansa harkita. Kun kysyin mitä sinä tässä harkitset, hän sanoi, että kumman hän valitsee. 😝 Miten hän kehtaa edes ajatella tuollaista? Onko tämä joku unelmien poikamies tosielämässä?
Minä en enää tiedä mitä teen. Minä näen, että hän on ihan pihalla. Olen kevään aikana lukenut muutamia parisuhdekirjoja (uskottomuudesta Revitty sydän on todella hyvä, suosittelen🙂👍) ja olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että miehelläni täytyy olla nyt todella kova identiteettikriisi. Minulle avioliittolupaus on iso asia. Siihen sisältyy ajatus pysyä toisen vierellä vaikeinakin aikoina. Välillä ajattelen, että nyt minun tahdonvoimaani mitataan, että nyt minun täytyisi pysyä mieheni vierellä. Mutta kun en kestä tätä epätietoisuutta, jota tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. perheasioiden neuvottelukeskukseen aika on varattu elokuulle. mieheni on ainakin kuukauden töissä. minä olen kesälomalla ja pyörin asunnossamme. välillä tuntuu, että olen tulossa hulluksi. vihaan miestäni niin pohjattomasti, vihaan enkä tiedä minne sen vihan laitan. Mies ei ole koskaan voinut ”vastaanottaa” tai olla normaalisti läsnä silloin kun olen vihainen, vaan hän nauraa minulle kun olen vihainen. Se saa minut entistä vihaisemmaksi. Ikään kuin minulta vietäisiin se tunne pois. Olenkin tässä tänä keväänä tehnyt jotain todella teinimäistä ja alkanut viillellä itseäni. Järjen tasolla tiedän, että se on todella tyhmää mutta outoa on, että siitä tulee hetkeksi helpompi olo.
Välillä ajattelen, että minun täytyy lähteä tästä suhteesta pois, olen yrittänytkin sitä, olen sanonut miehelle että erotaan. Mutta aina jollain tavalla ”koukutun” ajatukseeen, että voisimme selvittää tämän, tutustua toisiimme uudestaan, paljon syvemmällä tasolla ja voisimme kokeilla jatkaa. En tiedä. Olisi helpompaa, ehkä, jos mies olisi selvästi valinnut sen toisen naisen. Tai ehkä hän jo onkin valinnut sen. Ainakin tänä keväänä hän on viettänyt useita viikkoja naisen luona Euroopassa kun taas me olemme nähneet pariterapiat mukaan lukien n. 10 h. Ehkäpä se kertoo asiasta jotain.
Mieheni on käynyt myös terapiassa yksin, yrittänyt selvittää ”mikä antoi luvan hänelle tehdä näin”. Hän sanoi saaneensa ”joitain johtolankoja”. Kun kysyin mitä ne ovat, hän ei pystynyt kertomaan minulle. Sekin loukkasi minua. Ulvoin puhelimessa, että ne olisivat minulle tärkeitä tietoja, mitä ikinä ne sitten olisivatkin. Mutta mies sanoi, että hän ei pysty sanomaan niitä minulle. Minulla on sellainen tunne, että minut jätetään asian selvittämisestä koko ajan ulkopuolelle.
Olen todella väsynyt, en tiedä mitä teen. Olen pettynyt elämään, pettynyt mieheeni. ja myös pettynyt itseeni koska en aikaisemmin ottanut parisuhteemme ongelmia esiin. nyt pystyn sanomaan, että minun osaltani on kyse ollut pelosta. Kun mies on vain välillä kotona, olen jotenkin halunnut että se aika menisi ”hyvin”. En ole kohdannut miestäni. Mutta nyt minusta on todella surullista että asiaa ei voida selvittää vaan mies rakastaa toista naista. Kun kysyin mihin meidän rakkautemme loppui, hän sanoi, että se loppui siihen kun hän näki tämän toisen naisensa. Hän sanoi myös että hän ei kaipaa minua – se oli asia, jonka kuuleminen sattui todella paljon. Kun kysyin, mitä hän tuntee minua kohtaan niin vastaus oli että hän kantaa huolta minusta, ”putoanko jaloilleni”. Sekin sattui.
Miten kauan minun pitää jaksaa odottaa?
eipä tarvitse enää odottaa...
kirjoitin miehelleni meilin, jossa kysyin että haluaako hän että minä annan mahdollisuuden selvittää asioita. halusin kyllä tai ei -vastauksen. hän vastasi ei. Kertoi olevansa kolmen kympin kriisissä ja että kysymys on siitä että hän haluaa vapauden valita. ja että oma elämä on aukeamassa avarampana kuin koskaan.
minä kyllä ymmärrän häntä mutta minuunmyös sattuu tosi kovasti. ajattelen itsemurhaa. haluaisin jollain tavalla tehdä jotain yhtä itsekästä kuin mieheni, joka pettää avioliittolupauksensa koska "haluaa vaihtaa työpaikkaa, haluaa vaihtaa maisemaa, haluaa aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä". miksi me emme voisi aloittaa puhtaalta pöydältä?
minun tragediani on, että minut AINA jätetään. tiedän, että olen itse siihen jollain tavalla aina myös syyllinen, mutta kun minä haluaisin selvittää asiat, en erota kun vaikeuksia tulee. olen todella vihainen ja pettynyt. ajattelen itsemurhaa paljon.
Moikka!
Sanot että mietit itsemurhaa paljon. Joudunkin nyt tarkistamaan millä pohjalla elämäsi
on muuten. Normaalin käsityksen mukaan ei ole lienee viisasta elää kokonaan toisen
ihmisen varassa ja rakentaa kaikkea toisen olemassaolon harteille.
Olet kuitenkin selkeästi hyvin itsetietoinen omasta ja parisuhteen tilastasi, joten
pystytkö järkeilemään asian, siten että jatkat omaa elämääsi ja tiedostat ex-miehesi
tarpeet, virheet ja ominaisuudet? Ymmärrän toki, että tunteet ovat voimakkaampia
kuin mikään järjen sana, mutta yleensäkkin positiivinen ajattelu asiasta kuin asiasta
auttaa selviämään asioista eteenpäin.
Lähtökohtaisesti ajatellen kuulut maailmassa aika etuoikeutettuun ihmisjoukkoon (noin
8%), jolla on joka päivä ruokaa, lämpöä torpassa, vettä hanassa ja saatana
kuumaakin vielä löytyy, puhumattakaan muusta elektronisesta roinasta. Näin ollen
tuhlattuani 5 vuotta elämästäni itseni tappamiseen liittyviin ajatuksiin olen tajunnut,
että varmaan itse pitäisi jotain tehdä elämälle. Vaihtoehtona tosin on tuo luovuttajien
valinta, mutta eikö sinua vaivaisi, kuinka asiat olisivat menneet, jos olisit vain
kasvanut asioiden yli ja järjestänyt itsellesi hyvän elämän. Kuullostat masentuneelta,
muttet luovuttajalta!
Toivon sinulle henkistä voimaa ja uskoa parempaan.
-Harri
Elossa ollaan,
hain apua ja olin osastohoidossa. Nyt yritän keskittyä omaan elämääni. Itsetuhoisia ajatuksia ei enää ole niin kovasti, mutta tiukkoina hetkinä sellaiset helpottavat oloa. Kärsimykselle näkyy sitä kautta loppu.
Eihän tämä helppoa ole. Mieleen juolahtaa niin helposti kaikki kysymykset: miksi se mies vaan hävisi minun elämästäni? miksei se halunnut selvittää asioita vaikka aiemmin sovimme, että jos jotain ongelmia ikinä tulisi, niistä puhuttaisiin ja niitä yritettäisiin selvittää vaikka sitten parisuhdeterapiassa. Miksi se kohtelee minua näin kylmästi? Mitä ihmettä miehelle on tapahtunut kun hän yhtäkkiä muuttuu? 😐
Mutta alan pikkuhiljaa tajuamaan että en välttämättä saa ikinä vastauksia mieheltäni. Hän on fyysisesti poissa ja vaikka hän kuinka sanoisi, että hän haluaa selvittää asiat, en ehkä enää jaksa uskoa hänen sanoihinsa. Hän kuitenkin koko ajan toimii toisin kuin sanoo. Ei yritä selvittää yhtään mitään vaan on paennut paikalta, on lähtenyt elämästäni.
Minuun sattuu se, että tämän kriisin myötä kaveripiirini on harventunut. Joku kavereista sanoi, ettei ole uskaltanut ottaa yhteyttä. Olen ollut todella yksinäinen. No, otin sitten itse yhteyttä kavereihin, joihinkin ja tapasin heitä. Se oli ok. Onko muilla kokemuksia siitä, että eron myötä kaverit lähtevät? 😑❓
meille oli varattu perheasiain neuvottelukeskuksesta aika mutta mies ei tullut sinne, ei edes ilmoittanut että ei tule vaikka normaalisti on kyllä korrekti jätkä. sain kuulla sitten muuta kautta että on sen narttunsa luona puolassa.
Minusta tämä tuntuu vain niin kuvottavalta ja epäoikeudenmukaiselta - mies jättää yks kaks, vie kaikki tavaransa pois yhteisestä kodista eikä suostu keskustelemaan. en minäkään enää haluaisi jatkaa yhdessä epäluotettavan miehen kanssa mutta se, että mies ei käyttäydy aikuismaisesti ja tapaa minua kolmannen osapuolen, ammatti-ihmisen luona, sattuu todella paljon. minusta tuntuu kuin olisin märkä rättä joka heitetään pellolle.
on taisteltava todella paljon etten taas lipsahtaisi itsetuhoisuuteen. tämä asia sattuu vaan niin paljon, tuntuu että olen hänelle täysin arvoton. kaikki lupaukset olivatkin vain turhaa puhetta.