Mielenterveysongelmat ja perhe
Hei,
Olen uusi tulokas. Olen vuositolkulla paininut mieheni mielenterveysongelmien kanssa. Luulen hänen kärsivän jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä, ehkä rajatila (borderline). En voi tietää sen tarkemmin, koska toistaiseksi hän on aina kieltäytynyt kuulemasta moisesta. Mutta minulla on suuret epäilyt.
Hän on:
– äkkipikainen (suuttuu ihan pienistä asioista ja tekee niistä maailmanlopun)
– yliherkkä (tunteet aina pinnassa)
– agressiivinen, jos häntä kritisoidaan
– oli yhdessä vaiheessa väkivaltainen (tai uhkasi sillä)
– riippuvainen minusta ja muista, ei halua olla yksin
– eron uhatessa on useaan otteeseen vuosien aikana uhkaillut itsemurhalla (teki sitä jo edellisen kumppaninsa kanssa)
– koki lapsuudessaan suhteensa isään traumatisoivana (isä etäinen ja agressiivisen auktoriteettinen, kärsi ehkä jonkinasteisesta rajatilasta itsekin)
– helposti stressaantuva (eli ei kestä stressiä ja vaikeita elämäntilanteita ollenkaan vaan räjähtää tavalla tai toisella)
– polttaa kannabista
– kerskailee helposti omilla saavutuksillaan ja hakee muiden hyväksyntää
– perfektionisti ja odottaa sitä muiltakin
– kontrollifriikki ja haluaa sanoa sanansa kaikesta (valitsee mm. minun silmälasini 😎)
– epäonnistunut kaikissa ihmissuhteissaan (ei ystäviä eikä muita läheisiä sukulaisia kuin omat vanhempansa)
– eronnut jo kerran ja kärsi vakavan masennuksen sen takia (ei kestä tulla hyljätyksi)
Tiedän, että osa näistä edellisistä asioista kuuluu ihan vain tavalliseen persoonaan, eikä niillä ole mitään tekemistä mielisairauden kanssa. Mutta kun ne kaikki lasketaan yhteen, on tulos seuraavanlainen:
– Mieheni elää jatkuvaa kriisiä eikä tunne olevansa elämäänsä tyytyväinen ja vain harvoin onnellinen.
– Lapsemme on joutunut käymään koulupsykologilla ja lasten psykiatrilla ja lapsemme opettajat (jotka vaihtuvat melkein joka vuosi) ovat vähän väliä huolissaan lapsemme käytöksestä koulussa.
– Sairastan kroonista ripulia ja kroonisia kipuja…luultavammin psykosomaattisia oireita jatkuvasta stressistä, joka johtuu mieheni kriiseistä ja siitä kananmunan kuorilla kävelystä, jota harjoitan hänen ollessaan läsnä, koska koskaan ei tiedä millä jalalla tanssia…
Viimeisin kriisi johti melkein eroon. Se alkoi siitä, että mieheni ei halunnut odottaa viittä minuuttia, että järjestän ruokaostokset jääkaappiin. Hän halusi kaiken huomioni heti, ja räjähti, kun ei sitä saanut (kuin lapsi). Yksi asia johti toiseen ja suutuin itsekin aika pahasti. Viikon mykkökoulun jälkeen aloimme puhua erosta (ei ekaa kertaa) ja itse asiassa tunsin oloni huojentuneeksi, koska vuosien venkslaamisen jälkeen olen alkanut ajatella, että ei tästä tämmöisestä elämästä mitään tule. Että yksin eläisin onnellisemmin ja terveemmin. Ja tietenkin lapsemmekin voisi paremmin.
Mutta loppujen lopuksi mies ilmoitti, ettei kestä ajatusta erosta, että hän rakastaa minua yhä (vaikken ole täydellinen). Hän sanoi tappavansa itsensä mieluummin kuin elävänsä erossa minusta. Ei kai tämmöinen ole terveen ihmisen tapa ajatella? Vaikka ero kuinka tekisi pahaa, niin ei terve ihminen voi ajatella, että kuolema olisi parempi vaihtoehto.
Harkinnan ja pitkien keskustelujemme jälkeen lupasimme toisillemme yrittää vielä. En tiedä onko se hyvä vai huono juttu. Mieheni lupasi aloittaa jonkinlaisen terapian tai nyt alkuun varata ajan psykologilta/terapeutilta. Hän myöntää kärsivänsä mm. äkkipikaisuudesta.
Kolikon vastapuolena on se, että hän vaatii myös minua menemään psykologille. En tiedä mitä asiasta ajatella. Eihän siitä varmaan haittaakaan olisi, mutta en koe itseäni muuta kuin uupuneeksi (+ne psykosomaattiset oireet, joita ei kyllä saa parannettua kuin poistamalla alkuperäinen ongelma).
Tulipas pitkä sepustus. En tässä kukaan varmaan voi neuvomaan ryhtyä, koska nämä on itse elettävä ja päätettävä. Mutta jos jollakulla olisi vähän samanlaisia kokemuksia/vaiheita , jakaisin mielelläni ajatuksia.
t. Pommeli
Mielenterveysongelmat vaikuttavat jokaiseen perheen jäseneen jollakin tapaa ihan varmasti.Ympäristön ja läheisten lisäksi sairastunut kärsii itsekin hyvin paljon. Hän ei pysty itse vaikuttamaan käytökseensä,koska ei erota sitä poikkeavaksi tai haittaavaksi.Silloin on eri asia,jos ihmisellä on sairaudentunto ja hän tiedostaa ongelmansa ja hakee niihin apua.
Persoonallisuushäiriöihin on testejä olemassa,joilla voidaan kartoittaa viittaako puolisosi käytös juuri siihen sairauteen.Myös muut mielenterveyden häiriöt voidaan testeillä löytää,joka taas antaa ongelmalle nimen ja sitä voidaan alkaa hoitaa.
Terapiassa käyminen olisi sekä miehellesi,että sinulle eduksi.Terapiassa käymisen syynä ei tarvitse olla mielisairaus,vaan terapeutti on puolueeton kuuntelija,joka ymmärtää sinua,neuvoo,ohjaa ja opastaa. Siellä pystyisit kaunistelematta ja rehellisesti kertoa tuntemuksistasi.Kyseinen elämä on sinulle erittäin raskasta,ymmärrän sen.
Tsemppiä sinulle tuhannesti!🙂
🙂 Kiitos pienisydän viisaista sanoistasi. Tänne kirjoittaminen keventää jo hieman raskasta sydäntä.
Mieheni tarvitsee apua, jota minä yksin en voi hänelle antaa. Hän on luvannut mennä psykologin puheille. Pitää vielä löytää se hyvä ja oikea henkilö, jonka kanssa mieheni voisi pulmistaan puhua. Ehkä vyyhti voi lähteä purkautumaan sitä kautta. Tosin tiedossa on rankat ajat silti. Jos miehellä lopulta todetaan jonkinlainen häiriö, niin en osaa ollenkaan ennustaa, miten hän siihen tulee lopulta suhtautumaan. Ja miten sen kanssa sitten aletaan elämään.
Itselleni ei tosiaan olisi pahitteeksi purkaa näitä asioita myös. Pelkään vain, että saan siinä itsekin (anteeksi ilmaisu) hullun paperit, kun en näinä päivinä osaa enää paljoa muuta tehdä kuin itkeä ja voida pahoin.
Lapsen takia on vain jaksettava ja uskottava parempiin aikoihin. Ja nyt heti kotona on rauhallista ja mieskin vaikuttaa seesteisemmältä. Kokemuksesta vain tiedän, ettei se tule kestämään. Että pian hän alkaa taas voimaan pahoin ja purkamaan sitä minun niskaani.
Mutta nyt kun tiedän (luulen), että mistä mieheni kärsii (kaksisuuntainen/rajatila), niin yritän jatkossa suhtautua hänen sanomisiinsa ja tekemisiinsä sairauden tuotoksena, eikä silkkana ilkeytenä, ja yritän olla ottamatta kaikkia niin herkästi ja vastaan väittämällä. Ehkä tälläkin menetelmällä asiat pysyvät rauhallisempina kotona, ehkä.😟
Ole hyvä vaan.Hullun papereita et kyllä saa,vaikka mikä olisi🙂. Terapiassa käyvät eivät ole hulluja.Skitsofrenia on melko vahva sairaus ja sitä voisi melkein kutsua sanalla hullu,jos nyt rumasti kirjoita ja sitäkin on erilaista.Sinulla ei kuitenkaan mielensairautta ole,jote ei hätää.Ja vaikka olisikin,esim.masennusta, se pystytään hoitaa.🙂🙂
Toivon teille todellakin selkeyttä ja hyvää vointia,tukea tulevaisuuteen.Kykyä jaksaa ja hyväksyä toisen sairaus ja sen tuomat erilaiset tunnetilat,sekin on sallitua,jopa suotavaa.Sydämesi raskas tila kevenee puhumalla,puhumalla ja puhumalla,ihan mistä vaan.🙂
hei!
olen skitsofeenikon vaimo ja meillä on suht pieniä lapsia. mies on eläkkeellä ja ajoittain kohtuullisessa kunnossa. ongelma on vain että en tahdo jaksaa kun mies on niin poissaoleva ja passiivinen. jos haluaisin jostain keskuatella niin ihan haloo täytyy huutaa monta kertaa että toinen reagoi. ja sitten pelkään että tulee lisää psykoottisia oireita, kokoajan tarkkailen ja seuraan mitä touhuaa. sitten väsyneenä ja kyllästyneenä valitan ja nalkutan ja pelkään että mies siitäkin menee huonompaan kuntoon. kun kokoajan pitäisi muistaa ja ymmärtää että toinen on sairas.
olen hakenut apua omaisyhdistyksestä ja saanutkin, nyt vaan haluaisin tukea vähän laajemmalta alueelta ja täällä verkossa johon on helpompi päästä. niin että kaikki skitsofreenikkojen vaimot ja perheenäidit kommentoikaa tai jos joku tietää paremman foorumin niin vinkatkaa.
välillä olen ihan loppu mutta lasten takia yritän jaksaa ja eroa en hallua ottaa.
t. satua2
Kiitos taas pienisydän fiksusta kommentistasi.
Hei Satua2. Ei kuulosta helpolta tuo teidänkään arki. Minulla lapsi (onneksi vain yksi) on jo sen verran iso, että hän osaa itsenäisesti touhuta. Mutta kyllä tuo isän käytös on alkanut vaikuttamaan lapsenkin käytökseen. Koulusta tuli taas pyyntö tulla opettajan kanssa juttusille ja tiedän jo että mistä on kyse. Lapsella on vaikeuksia hallita käytöstään ja lapsi "vetää pultit" ihan pienistä. Ihan kuin isänsä. Siihen sitten lisätään vielä lapsen huoli omista vanhemmistaan, mahdollisesta erosta ja isän terveydestä. Alle 10-v lapsi siis kantaa huolta aikuisen isänsä hyvinvoinnista.
Mistä apua? Lapsi kävi juttelemassa kaksi kertaa lastenpsykiatrilla pari vuotta sitten ja silloiset ongelmat saatiin sillä selvitettyä. Lapsi kaipasi huomiota, tunsi olonsa turvattomaksi ja puhuminen ammattilaisen kanssa auttoi purkamaan blokkeja. Psykiatrille siis päädyttiin silloin sen takia, kun lapsi pienimmästäkin ongelmasta meni sekaisin koulussa (vain koulussa! ei koskaan kotona) ja saattoi lyödä päätään seinään tai pulpettiin esim, jos opettaja halusi laittaa vihkoon sanan vanhemmille, että poika oli kiroillut välitunnilla.
Olen tässä nyt ristitulessa. Lapsi on tietenkin tärkeämpi, hänen tulevaisuutensa ja terveytensä menee aikuisen miehen tarpeiden edelle, eikö? Mies itse ei oikein halua mieltää tuota lapsen oireilua muuksi kuin huonoksi käytökseksi ja mieluummin pahentaa asioita lasta rankaisemalla kuin yrittämällä häntä ymmärtää. Miehen vanhemmat eivät minua auta asiassa, koska he ovat kaikessa kasvatukseen liittyvässä mieheni kanssa aina samaa mieltä. Minun mielipidettäni ei sitten oikein edes kysytä. Äitinä haluaisin jättää mieheni ja kasvattaa lapsestani tasapainoisen ja terveen aikuisen. Vaimona....vitsi että voi olla vaikeeta.
Toivon vain että mieheni pitää lupauksensa ja menee jonkinlaiseen terapiaan ja saa sieltä oikeasti apua.