Pariterapia on tosi hyvä juttu. Meidän tapauksessa olen paljon miettinyt pariterapiaa, ja en tiedä auttaisiko, kun mies ei ole vielä tunnustanut? Olen kuulllut tunnekeskeisestä pariterapiasta, olisiko se sopivampi tuollaiseen pitkään jatkuneen uskottomuuden aiheuttamiin tuhoihin? Ainakin se kuulostaa hyvälle 🙂👍

Olen jotenkin sitä mieltä, että ihminen joka valitsee aviopuolison tietoisen "vedättämisen" ja pettämisen on jotenkin lapsuudessa traumatisoitunut, ehkä tuntee suoranaista vihaa vastakkaista sukupuolta kohtaan? Ehkä saanut mallin lapsuudesta miten puolisoa kohdellaan? Olen kuullut, että usein on kyse sukupolvien uskottomuuskierteestä. Terapia, joka ei kiinnitä lainkaan huomiota lapsuuteen on valmiiksi epäonnistunut. Olen ymmärtänyt, että ratkaisukeskeinen terapia on hyvä, johonkin nopeasti ratkaisevissa olevaan dilemmaan. Kuulostaa kuitenkin huonolta idealta mennä ratkaisukeskeiseen terapiaan pitkään jatkuneessa uskottomuusongelmissa - En ole terapeutti; Tämä neuvo siis ihan vaan oman elämänkokemuksen perusteella. Kannattaa varmaan kysellä terapeuteilta itseltään suoraan mitä mieltä ovat. Onnea asioiden selvittämiseen! 🙂👍

MrsHope kirjoitti 7.1.2015 19:35

Olen jotenkin sitä mieltä, että ihminen joka valitsee aviopuolison tietoisen "vedättämisen" ja pettämisen on jotenkin lapsuudessa traumatisoitunut, ehkä tuntee suoranaista vihaa vastakkaista sukupuolta kohtaan? Ehkä saanut mallin lapsuudesta miten puolisoa kohdellaan? Olen kuullut, että usein on kyse sukupolvien uskottomuuskierteestä. Terapia, joka ei kiinnitä lainkaan huomiota lapsuuteen on valmiiksi epäonnistunut. Olen ymmärtänyt, että ratkaisukeskeinen terapia on hyvä, johonkin nopeasti ratkaisevissa olevaan dilemmaan. Kuulostaa kuitenkin huonolta idealta mennä ratkaisukeskeiseen terapiaan pitkään jatkuneessa uskottomuusongelmissa - En ole terapeutti; Tämä neuvo siis ihan vaan oman elämänkokemuksen perusteella. Kannattaa varmaan kysellä terapeuteilta itseltään suoraan mitä mieltä ovat. Onnea asioiden selvittämiseen! 🙂👍

Mrs Hope
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Me olimme terapiassa, mieheni meni ensin ja sitten minut kutsuttiin mukaan. Mieheni lapsuudesta löytyi valtavat traumat, se kaikki on ollut minun tiedossani mutta mieheni ymmärsi sen vasta kun hänen psykologinsa sen hänelle sanoi. Olimme keskustelleet usein mieheni lapsuudesta ja minäkin ymmärsin että sieltä tulee valtavat ongelmat. Tuo ratkaisukeskeinen terapia olisi meidän kohdalla ollut katastrofi, en olisi itse ainakaan suostunut sellaiseen.
Minulle on ainakin ollut erittäin vaikea katsoa tulevaisuuteen ennen kuin menneisyys on selvitetty.

Kiitos noista viesteistä Mrs Hope ja Lämminverinen. Luulen, että mieheni kohdalla kyse tosiaan on sukupolvien uskottomuuskierteestä, hänen isänsä on tietääkseni toiminut myös samoin ja edelleen, melko vanhana, on kova flirttailemaan. Kiitos myös vinkistä pariterapian suhteen.

Viime päivinä minut on vallannut jonkinlainen kyllästymisen fiilis, jonkinlainen tunteiden viileneminen. Edelleen itkeskelen silloin tällöin, viimeksi äsken kun tulin autolla kotiin töistä. En oikein tiedä mitä itsekään itken, ehkä menetettyä elämää, ihmisten petollisuutta yleensä, omaa nynnyilyä tässä tilanteessa. En oikein tiedä, mitä tahdon. Luulen, että ensimmäiset pari kuukautta olin ikään kuin shokissa ja nyt - todella hitaasti - minulle alkaa valjeta koko totuus. Kun katson miestäni, hän näyttäytyy minulle jotenkin toisenlaisena, vieraana.

Pahnta on se, että arvostus on melkein nollassa. Luottamusta ei ole. Mieheni katsoi minua viime parin vuoden aikana niin usein silmiin ja vakuutteli, että kaikki on hyvin, meillä on parisuhde kunnossa eikä mitään toista naista ole. Uskomattomin selityksin ja verukkein hän sai minut uskomaan itseensä. Kun nyt ajattelen tuota kaikkea, voisin uskoa myös sen, että hän edelleen pitää yhteyttä tähän viimeisimpään naiseen ja käy kanssani terapiassa vain, koska haluaa "pölyn laskeutuvan". Edellisen vaimonsa kanssa hän toimi niin - kävi pariterapiassa ikään kuin korjaamassa suhdetta mutta piti samalla yllä suhdetta ulkopuoliseen. 😯🗯️:😞😞

Hei,

Tessie 2, pettämiset aiheuttavat kyllä kauheita tilanteita, on siinä kestämistä. Mistä tietää kuinka paljon kykenee, pitää, haluaa tai kannattaa kestää?

Mies jonka kanssa vamoni petti kävi oman vaimonsa kanssa pariterapiassa mikä laittoi vaimoni miettimään, että minkälaisesta miehestä oikein on kyse. Tämä mies sitten erosi vaimostaan myöhemmin. Onneksi vaimo miettii asiaa tarkemmin, koska tämä mies oli ns hyvä saalis, ilmeisen tavoiteltu. Toisaalta, ehkä vaimoni oli vain hetken hupia eikä mies halunnutkaan syvempää suhdetta. Vaikka tiedän varsin tarkasti tapahtumat, on silti vaikea arvioida täysin objektiivisesti tapahtumia. Vaimoanikin johdettiin osin harhaan, eikä hänkään tiedä tarkasti kaikkea. Kaikkiaan tilanne hämmensi vaimoa sen verran, että senkin takia hänen on vaikea puhua siitä. Ja tietysti häpeä vaikuttaa paljon.

Vaimoni isä on avioliiton ulkopuolinen lapsi. Vaimoni ei sitä lapsena ja nuorena tiennyt mutta vaikuttaako perimä alttiuteen pettää? Vaimon äiti oli ainakin jossain määrin mustasukkainen miehestään eli vaimon isästä mutta en tiedä oliko syystä, eikä taida vaimokaan oikein tietää.

Kaikke sitä tulee mieleen. Yrittäkää jaksaa ja pitää itsestänne huolta!

Hei,
Sain selville mieheni pettäneen minua lähes vuoden ajan, ja hän tunnustikin heti asian kun kysyin.
Seuraavana päivänä mies halusi antaa minulle tilaa ja meni tämän toisen naisen luo. Parin päivän päästä pyysin että keskustellaan asiasta. Sain anteeksipyynnöt ja tulimme tulokseen että kumpikin tahtoo jatkaa yhdessä.

Pari viikkoa tämän jälkeen sain miehen taas kiinni samaisen naisen kanssa. Luuli että se on ohi kun on pakko mutta .... (ovat yrittäneet kakkosen kanssa katkoa molemmin puolin aina välillä)
Nyt pohdimme vaihtoehtoja; terapia, asumusero tai ero. Mies ei suostu terapiaan, nyt jahkataan tulevaisuutta. Meillä on yhteistä historiaa jo 20vuotta ja teini-ikäiset lapset .

Olen ihan rikki, kuinka kauan jaksan tätä pattitilannetta. ☹️ Onko tässä mitään järkeä enää edes ajatella korjata parisuhdetta. Itselläni olisi kyllä tahtoa, mutta tuntuu että miehellä ei.😞

Hei 🙂🌻
Jotenkin tuntuu siltä, että monella miehellä on korkea kynnys lähteä pariterapiaan. Meilläkään mies ei siihen halunnut, kun asiaa uskottomuuden paljastumisen jälkeen ehdotin. Ennemmin hän olisi ottanut vaikka eron vastaan, kuin lähtenyt puhumaan asioistamme vieraalle ihmiselle.
No, nyt tuossa vähän aikaa sitten otin tuon asian puheeksi ja hän ei edes muistanut kyseistä sanomaansa; eli tuolloin jyrkkä ei on lientynyt...
Luulen, että uskottomuudesta toipuminen on nopeampaa, mikäli tuo pariterapia on mukana. Nyt minä olen harvakseltaan käynyt psykiatrilla, joka myös ehdotteli alussa pariterapiaa.
On todella raskasta, jos toinen ei vielä osaa päättää kunnolla, mitä haluaa. Meillä miehellä ei onneksi tätä vaihetta ollut, sillä omien sanojensa mukaan hän ei edes rakastunut tuohon tuttavaamme, vaan enemmälti piti sitä ystävyytenä. Nainen teki aloitteet suhteen syventämiseksi ja oli kai rakastunutkin. Tästä kertoo ehkä sekin, että vielä senkin jälkeen, kun mieheni ilmoitti, ettei halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan, nainen yritti viestitellä. Niin, vaikka nainen pyysi minultakin anteeksi tekemisiään, hän toimi näin.
Toivon, että te saatte välinne kuntoon ja ihan hetkessä se ei tapahdu. Luottamuksen palautuminen on pitkäaikainen prosessi 😞

Jotenkin mietin kokoajan auttaisiko terapia meillä lainkaan, kun mieheni ei ole lainkaan tunnustanut uskottomuutta? tarkoittaako se, ettei kannata puhua mistään muustakaan ongelmasta, jos ja kun ei todellakaan toinen puhu suoraan? Musta tärkeintä olisi oppia puhumaan kaikesta mikä painaa. Jos terapiassa ei opita puhumaan ihan kaikesta, niin mitä hyötyä on koko terapiasta? Mulla vielä usko, joka kannattelee. musta olisi hyvä, että terapeutti olisi tunnustava kristitty. Onko sellaisia olemassakaan? 🙂🌻

Hei 🙂🌻
GretaGarbo: mikä on herättänyt epäilysi miehesi uskottomuudesta? Minä huomasin oman mieheni poikkeavan puhelinkäytöksen: puhelin aina mukana, jopa suihkussa ja nukkuikin myös puhelin taskussaan. Tämän lisäksi puhelut/tekstarit tiettyyn liittymätyyppiin olivat määrältään isot. Minä en saanut koskea puhelimeen: yhden kerran mm.hänellä oli hankaluuksia tekstiviestin kirjoituksessa työntekijälle; tarjosin auttavaa kättä ja hän raivostui sanoen, että sinä et hänen puhelimeensa koske.
Mies myös osti uusia vaatteita ja alkoi osallistumaan tietyn yhdistyksen toimintaan enemmän.
Mutta: muuten ei menot lisääntyneet, vaan hän petti töissäollessaan autossa. Vieläkin inhottaa ajatus siitä, mitä yhdessä työautossa on tehty, enkä suostu vieläkään tuon auton kyytiin menemään.
Kiinni jäätyään mies vielä valehteli asioista. Suhteen alkamisajankohtaa ei kuulemma tarkasti muista. Loppukesästä pari vuotta sitten kertoi sen alkaneen, kuitenkin sanoen, että suhde olisi ollut jo ohi tuossa kännykän suojelemisvaiheessa (syksyllä). Joten ajallinen kesto olisi ollut juuri se, jolloin uskottomuutta epäilin ja tästä hänelle myös useasti mainitsin tuolloin. Piilottelun syyksi kertoi pelon, että nainen vielä ottaisi yhteyttä. Yhteydenpito jatkui kuitenkin siihen asti, kun mies jäi kiinni, vaikka varsinaisia tapaamisia oli vain kolme.
Sinuna pitäisin mielen valppaana. Meillä mies ei tunnustanut edes siinä vaiheessa, kun oma lääkärini kehoitti minua asian pikaisesti selvittämään. Tästä mies vain raivostui, että aina miehiä heti epäillään ja syytellään, kuulemma 😞
Aika pitkälle hän meni valheissaan, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, että luottamus on hakusalla välillä vieläkin. Esim. heti epäilykseni heräävät, jos hän vaikkapa pitää kännykkää taskussaan pitkiä aikoja.
Pettämisestä toipuminen on pitkä ja kivulias prosessi, joten toivon sydämestäni, ettei teillä ole kyse siitä...

Oma tilanteeni tällä hetkellä:

Olen niin väsynyt ja sirpaleina, etten edes nyt jaksa kauheasti kirjoittaa. Kerron vain pääkohdat. Mieheni on valehdellut minulle viime viikkoihin asti edelleen. Kahden naisen sijaan (vrt. ensimmäinen viestini eli tämän ketjun aloitusviesti) hänellä olikin vakava suhde yhteen naiseen, jolle mieheni oli vannottanut rakkauttaan, suunnitellut yhteistä tulevaisuutta, jne... Tämä kaikki paljastui muutama viikko sitten, kun sain naiselta kirjeen. Nainen kertoi kaiken, yksityiskohtia myöten, eikä kyse todellakaan ole ollut kepeästä huvittelusta. Lisäksi mieheni oli käynyt tämän naisen luona vielä tammikuun lopullakin, eli muutamia viikkoja sitten (meidän pariterapiamme aikana). Tosin näissä käynneissä oli kai kyse siitä, että tuo toinen nainen oli uhannut miestäni itsemurhalla (käynnit päättyivät kuitenkin aina seksiin) Hän oli jo kerran aiemmin yrittänyt itsemurhaa, kun mieheni oli yrittänyt irtautua naisesta noin vuosi sitten. Jostain syystä mieheni kuitenkin aina palasi irtaantumisyritysten jälkeen naisen luo ja antoi ymmärtää, että kenties he voisivat joskus olla "oikea" pari. Suhde kesti kaksi vuotta.

Muutin nyt omaan asuntoon, erilleen miehestäni. Hain myös avioeroa.Juuri kun aloimme hieman nähdä valoa putken päässä, paljastui tämä uusi käänne, koko valheiden verkosto. Olen nyt myös jutellut tuon naisen kanssa ja tiedän oikeasti kaiken. En tiedä tulevaisuudesta enää mitään, vaikka mieheni on nyt lopullisesti jättänyt tuon naisen ja asia on ikään kuin selvitetty. Kaksi viikkoa olin sairaslomalla ja nyt taas töissä, mutta olen jaksamisen rajoilla....

Mieheni toivoo, että harkinta-ajan jälkeen palaisimme vielä yhteen. Hän myöntää, että hänen käytöksensä on ollut sairaalloista (tuosta sairaalloisuudesta voin kertoa myöhemmin) ja hän on aloittanut yksilöterapian. 😯🗯️