KaljuKostaja kirjoitti 9.6.2014 14:5

Tervehdys.

Niinkuin otsikossa lukee, asumuerossa mennään. Parisuhdekurssien ja kaikkien keskustelujen jälkeen vaimoni ilmoitti, jotta voisitko lähteä kodista vuokra-asuntoon. Hän on katsonut jo asunnon. Kolmen lapsen isänä ja suhteellisen tervejärkisenä miehenä tuli tunne, että nyt lyötiin ja kovaa puun takaa.

Historiaa on 17 vuoden yhteistä matkaa ja kolmen lapsen verran. Kuulemma en näytä onnelliselta. Juu, en varmaan. Käskytystä, mikään ei kelpaa jne.. Kuulostaa katkeran miehen tilitykseltä. Niin olenkin. Urheilun jätin, kun lapsien kanssa ei jaksanut. Muuttanut taloon, joka on hänen lapsuuden unelmansa. Historiaa paljon talossa, jolloin minä jäin paitsioon, kun mitään ei oikein voitu muuttaa. Eli tehdä siitä meidän koti, ei museo. Vaihtanut työpaikkaa, jossa viihdyin, lähemmäksi kotia, jotta olisin enemmän kotona. Fine. Pystyn nämä nielemään, jos saisi niistä edes jotain positiivista palautetta.

Niin, se postiivinen palaute. Jos asiaa ei tehty hänen tavallaan, sanomista tuli. Mielipiteiden jyräämistä. Oma sana viimeiseksi. Jne.. Jos paha mieli, joka olisi voinut mennä pelkällä halauksella ohi, halaus piti pyytää. Kosketus, no olihan sitä. Jos vaadin. Kuulemma ei voinut koskea, ei pysty. Seksiä oli, esileikin minä hoidin. Itse jäin ilman. Yhdyntä hoidettiin. Miksi ei se riitä? Kuitenkin 15v sitten oli ihan erilainen meininki. Kuulemma aikuistui. Ja muuttui.

Niin se muutos. Nyt ei kuulemma pysty muuttumaan. Ei pysty. Kuulemma pitäisi hyväksyä se. Hyväksyä oleminen hyödykkeenä ja roskasankona. Itselläni on filosofia, että ihminen muutuu joka päivä. Kokemukset ja oma motivaatio on se pääasia. Kaikki muuttuu, jos on sisäinen halu.

Itsessäni on myös paljon vikoja. Myönnän sen. En osaa kunnolla antaa itsekkään antaa positiivista palautetta. Hieman äkkipikainen, mutta myös nopeasti rauhoittuva. Helposti menen puolustuskannalle ja hyökkään sieltä. Mies joka on opetellut puhumaan omista tunteistaan. Ei vielä mitään priimaa, mutta suun saa auki. Tietysti omassa harrastuksessa menee aikaa, mutta pystynkö lopettamaan asian, joka on ollut itselleni tärkeä 5-vuotiaasta lähtien, eli noin 30 vuotta? Asia joka on osa minua.

Rakastan vaimoani, mutta tässäkin sain hieman potkun palleaan. Hänellä ei ole kuulemma koskaan ollut "rakkauden huumaa". Kuitenkin naimisiin halusi ja kolme lasta? Olinko se "ääliö", jonka hänelle ne pystyi antamaan? Toista miestä ei kuulemma ole. Niin uskoako vai ei. Haluaisin uskoa, mutta...

Haluaisinkin palautetta siitä miten teillä on mennyt nämä asumusero-asiat?

Minä haluaisin keskutella, mutta hän ei. Tekstiviestejä ei tule, muuta kuin lasten asioihin liittyviä. Toista viikkoa omassa asunnossa tässä lymyilen. Joka toisen viikon menen hoitamaan lapsia "kotiini". Itse tekstini lukiessa huomasin tekstin olevan katkera ja vihaa täynnä. Huoh. Menisi se tunne jo ohi. Onneksi psykologin kanssa keskustellessa vähän sai lisää purettua ja hoidettua sisuskaluja. Kiitos ja anteeksi. Aviolittoa takana 10vuotta ja kolme lasta 3v, 7v, 9v.

Niin siihen otsikosta on pyyhkiytynyt se osa mihin viittasin. Eli
Miehen "pakotettu" asumusero.

Tsemppiä sinulle. Itse olen naimisissa mutta ei aina ole helppoa. Älä jää murehtimaan tuota vaimoasi, jos käytös on noin kamalaa. Toista pitää kunnioittaa ja rakkautta ja hellyyttä pitää osata näyttää, ainakin joskus.

Hei 🌻🙂🌻
Olen todella pahoillani tilanteestasi ja paljolti voin samaistua sinuun, kun kerrot elämästänne. Meillähän oli uskottomuuskriisi; mies petti tuttavamme kanssa usean avioliittovuoden jälkeen ja meillä lapsia puolet enemmän, kuin teillä. Lapsemme tosin suurin osa jo täysikäisiä.
Syytä pettämiselle mies ei osannut kertoa...
Ehkä sekin, jos yrittää liikaa miellyttää toista suhteessa, vaikuttaa siihen, miten toinen alkaa käyttäytymään. Meillä se oli myönnytyksiä puoleltani jatkuvasti.
Ehkä koskaan en ole osannut arvostaa itseäni kunnolla ja toisen on siten ollut helppo pitää minua kynnysmattona.
Mies ei tosin halunnut erota, eikä vieläkään halua mutta asetelma on muuttunut siten, että minun on vaikea luottaa enää häneen ja arvostaa häntä sen jälkeen, mitä hän teki.
Jos haluat luka tarinaamme, se on ketjussa "Minua on petetty".
Teidän kohdalla mietin sitä vaihtoehtoa myös...onko kumppanillasi kenties toinen?
Tämä on vain arvailua, mutta meillä esitettiin ensin toive erosta ja sen kautta alkoi purkautumaan tämä pettämisvyyhti.
Jälkikäteen mies on sanonut, ettei hän oikeasti halunnut erota, vaan syyllisyys pettämisestä painoi niin paljon, ettei voinut muuta sanoa,koska oli tuohon mennessä kieltänyt pettämisen siitä kysyessäni.
Toivon sinulle voimia yllättävään elämäntilanteeseen, joka varmasti on stressaava. Mutta vaikka teillä ero tulisi, niin vanhemmuutta sinulta ei voi viedä pois. 🙂🌻

Nämä on näitä hankalia. Ollaan ikäänkuin " erilleen kasvaneita", kaukana toisistaan, vaikka joskus ehkä oltiin lähellä.

On tunteita tai tunteettomuutta, suuntaan jos toiseen. Tiettyjä tosia juttuja on olemassa, kuten se, että toista ei oikein voi, eikä kannata mihinkään yrittää pakottaa. Jos toinen sanoo, ettei pysty enää olemaan kanssasi, niin onhan se uskottava, ettei pysty. Yhtä tosi on sekin, jos sinä tunnet rakastavasi vaimoasi ja haluaisit jatkaa hänen kanssaan.

Itse eronneena ja muutoinkin on tullut vuosien varrella miettineeksi paljon parisuhdeongelmia. Vaikuttaa sille, että usein emme osaa hyväksyä toista sellaisena, kuin hän on, vaan haluaisimme hänet muuttaa mieleiseksemme.

Kun lähdemme parisuhteeseen, muodostamme alussa jonkin käsityksen toisesta. Mitä emme oikeasti nää tai halua nähdä, siihen keksimme jonkin piirteen tai kuvitelman. Ja sitten jossain kohtaa tulee arki ja sitä rataa. Ja miten se arki sitten vuosien varrella. Tuomme suhteeseen oman taustamme ja sen, miten olemme oppineet elämään ja millaiset asenteet olemme elämään ja läheistä ihmistä kohtaan oppineet.

Jos läheisen ihmisen kanssa on ollut hyvät ja läheiset välit, ollut kenties luonnollista koskettaakin vanhempiaan tai kasvattajiaan, on yleensä parisuhteessakin luonnollista koskettaminen ja toisen lähellä oleminen. Ylipäätään kumppanin valinta osuu ehkä hyvinkin kohdilleen, jos olemme lapsina saaneet itseämme arvostavaa kohtelua. Nämä kaikki meillä sitten aikuisena kulminoituvat parisuhteessa. Tosin jos meillä on halua, ymmärrystä ja motivaatiota, voimme oppia tekemään vaikka täyskäännöksen lapsena opitusta. Paljon on kuitenkin kiinni siitä, miten itse olemme aikoinaan tulleet hyväksytyiksi. Sen mukaan myös kohtelemme toisia ihmisiä ja itseämme.

Ja kuitenkin, vaikka nuo kaikki asiat olisivat menneet aikanaan kohtuu mukavasti, on parisuhde ihan haasteellinen asia. Meiltä vaaditaan ja odotetaan. On velvollisuuksia, mutta on myös etuuksia. Ja sitten vuodet vierivät, tilanteet muuttuvat.

Voimia sinulle, joka nyt koet tuota, mistä kerrot. Itsellä ohjenuora erotessa oli, että lasten parasta ajatellaan aina ja joka tilanteessa ja itsestä pidetään mahdollisimman hyvää huolta. Nuohan ne ovat ne, mitä pitäisi tietysti ihan muulloinkin elämässä toteuttaa. Kun itsestä pitää huolta tarpeeksi hyvin, se heijastuu parisuhteessakin ja koko perheen hyvinvointiin. Tärkeä asia siis.

On tullut vastaan juuri tuota, että toinen suhteessa olijoista motkottaa ja valittaa jatkuvasti toiselle. Tai ehkä molemmat, mutta toisen tekemänä se vain näkyy ja sen muistaa paremmin. Taisitten toisella saattaa olla tapa mököttää, joka taas ärsyttää sitä toista. Motkotus ja valitus: Toinen on ihan kamala, huono, ääretön sika, mitäänsanomaton vätys ja kaikki on nurinkurin, mitä hän tekee. Missään ei nähdä mitään positiivista. ja kun tietysti sitä haluaisi aina tukea toiselta. Jokaisessahan meissä on jotakin sellaista, mikä ei toista miellytä jne. Noh, nämä ajatukset tällä kertaa tässä.

Kiitos viesteistä. Ymmärrettävästi on hieman "pallo" hukassa. Vaimo sanoo, että olen ollut tyytymätön suhteessamme. Kyllä olen ollut. Asioista on keskusteltu, mutta mitään ei ole tapahtunut. Kuulemma olen ihan hyvä mies, mutta.... Kun hän ei pysty. Juttelin hänen siskonsa kanssa ja kuulemma sanoin ihan samoja asioita, joita hän on itse kuullut omissa suhteissaan, jotka ovat menneet perseelleen. Mutta vaimoni ei juttele kenenkään kanssa. Anoppini ei ota kantaa mihinkään, kuulemma 35 vuotias saa tehdä mitä haluaa. Kuulemma hänen mielestään "sutina" toisten ihmisten kanssa on ihan ok tässä "tauolla". Voi v...u! Kyllä minä olen sellainen mies, ja kasvatettu sellaiseksi, että parisuhde on se missä ollaan. Ei siihen muita tuoda, jollei molemmat halua. (kaikilla on omat juttunsa, en syyllistä sellaistakaan)

Tänään vaan tuli taas sellainen lyönti palleaan, jotta.. Automme hajosi, joka oli molempien nimissä. Soitti minua hoitamaan lapsia siksi aikaa. Ok. Minä menen. Tekstiviesti 30min päästä oli, että hänpä on ostanut uuden auton. Siis vaihtanut yhteisen (omistus molemmilla) auton uuteen autoon. Ilman mitään juttelua tai keskustelua. Sanoi syyksi, että halusi ostaa OMAN auton. Syytti, että minä autonvaihdoissa olisin aina päättänyt auton vaihdon itse. No, ei ihan. Jokainen autonvaihto on tehty yhteisessä päätöksessä. Hän on sanonut oman mielipiteensä ja jopa olen lopettanut autonvaihdon siihen. Syy tähän oman auton ostoon on, että hän on maksanut siitä suurimman osan. Asia jossa hän on oikeassa. Hänellä tulot n.7000-8000e välissä, minulla 1800-2300e välissä. Sovittiin jo alkutaipaleella, että hänellä on isommat tulot, että hän maksaa lyhennyksiä ja minä maksan laskuja sen verran kun pystyn. Itselleni en ole ostanut vaatteita, enkä juurikaan mitään moneen vuoteen, sen takia koska rahaa ei itselleni jää juurikaan ruuan ja muiden laskujen takia. Kyllä hän on se tulonlähde perheessämme. Joka on ihan ok minulle. Minua se ei haittaa. Kunhan YHDESSÄ teemme päätöksiä.

Tässä muutaman kuukauden aikana on muutenkin hoitanut itseään huomattavasti enemmän kuin aikoihin. Hieman vaan ihmetyttää. Kuitenkin sanoo, että minä riitän hänelle. Just. Tiedätte mihin tämä ajattelu johtaa. Kieltää kaiken.

Tuntuu, että olen yksinäni tuulimyllyä vastaan tappelemassa. Vaimoni vanhemmat eivät saa mitään kontaktia. Minä en saa mitään kontaktia. Jippiaijee! Voihan venäjä. Just. Menen nukkumaan pahan olon pois. Jos pystyisi.

Yöllä se sitten pamahti. Avioeroviesti puhelimeen. Siis tekstiviestillä!!! Yhteistä matkaa kuitenkin 17 vuotta ja ei uskalla sanoa sitä suoraan kasvotusten!!
Raha tuntuu olevan sille nyt se juttu. Kaikki halutaan, minkä voi saada. Kaikki on mulle ja niin paljon. Sitten syyttää minua asioiden vireille panosta. Niin sanoin, että yhteistä omaisuutta ei voi niin vain myydä. Sanoin että jos et usko niin raastuvassa kyllä kertovat! Olin niin vihainen.

Yhden hyvän puolen olen yön yli valvoneena löytänyt. Ei ainakaan tarvitse olla "löysässä" hirressä, odotaen toisen tuomiota. Nyt ainakin huomaa, ettei hänellä tunteita minua kohtaan ole yhtään. Jos on, ei voisi olla noin julma ja välinpitämätön.

Nämä on näitä, minkäs näille. Naisellasi taitaa olla vauhti päällä. Voimia.

Heipsan.
Valoa ainakin omassa päässä. Fisherin kirjaa lukenut. Monta asiaa jotka kolahtivat itseeni ja vaimooni. Eli ulkoista kapinaa vaimollani. Minä olen myös kapinavaiheessa, joka monikertaistaa asioiden vaikeudet. Eli työtä itseni kanssa ja aikaa, sekä halua toimia parisuhteen eteen. En ole mikään puhtoinen pulmunen siis ollut itsekkään. Kaikkia virheitä löytyy itsessänikin, joten syyttäminen oli ehkä yksi asia, joka aiheutti asioita parisuhteessa. Oman itsensä löytäminen ja ongelmakohtien läpikäyminen ja muuttaminen nyt minulla edessä. Toivottavasti vaimoni haluaa ja kykenee ymmärtämään oman käytöksensä ja syyt ja seuraukset. Eli aurinko paistaa, jonkin verran. 🙂

Ei pitäisi näköjään liikoja positiivisuutta laittaa päähänsä. Juuri näin valokuvan vaimosta toisen miehen kanssa suutelemassa. Kiitos. 17 vuotta ja 3 yhteistä lasta kankkulan kaivoon. En kyllä tiedä miten enää yhteen päästään. Ei mitenkään. Ei tällä hetkellä.

No niin. Pitkästä aikaa. Lasten kanssa puuhaillessa ja asioita järjestellessä menee päivät. Fisherin kirjat tulee tutuksi. Alunperin kun lähettiin siitä asumuserosta, jonka kautta ex-vaimoni halusikin avioeron. Nyt kuulemma onnellinen ja tosi "kivaa".
Joka toinen viikko hoidetaan lapsia molemmat. En pysty hoitamaan vielä lapsia kotona, kun toinen käy töissä. Eli olla "lastenvahtina" ja häipyä kun toinen tulee kotiin. Sattuu vielä liikaa. Onneksi hänen vanhemmat ovat vastuussa lapsista silloin kun hän on töissä. Tuntuu vaan että niinä viikkoina lapset ovat enemmän kavereilla ja yökylässä ja tv:n ääressä kuin itse äitin kanssa. Ehkä vaan puhetta lapsilta.
Vaatimuksia ja pyyntöjä tulee exältä, mutta olen sanonut että hoitaa ne itse kun haluaa minut pois elämästä. En voi olla koko ajan auttamassa, jos tarvitsee apua. Avioero tulee näillä näkymin voimaan juuri sopivasti ennen joulua. Tooosi kiva joulu. Prkle.
Mutta.... tunteet kuolee ja asiat saavat perspektiiviä. Rakkaani, jota olen rakastanut 17 vuotiaasta lähtien ei enää rakasta minua. Ja tuo totuus sattuu. Ja paljon. Repii sitä rintaa auki. Kääntää vatsan ylösalaisin. Eli tunteita on. Aikaa siihen tarvitsee. Pitää vaan jaksaa. Kun tuota empatiakykyä on enemmän kuin vaimollani, on paha katsoa omien vanhempien, exän vanhempien ja lasten tuskaa asiasta. Tuo itselleen vielä enemmän tuskaa rintaan.
ON SE VAAN NIIN PERSEESTÄ!
Anteeksi. Mutta on asiassa valoisiakin puolia. En ainakaan voi olla täysin paska jätkä, kun ihmiset soittelevat ja kyselevät sekä antavat tukea.
Mutta aika, voisko sitä tuoda lastillinen tähän ja käyttää se tässä hetkessä kokonaan, niin että tuska menee pois ja maailma on pysynyt paikoillaan?

KaljuKostaja kirjoitti 9.6.2014 14:5

Tervehdys.

Niinkuin otsikossa lukee, asumuerossa mennään. Parisuhdekurssien ja kaikkien keskustelujen jälkeen vaimoni ilmoitti, jotta voisitko lähteä kodista vuokra-asuntoon. Hän on katsonut jo asunnon. Kolmen lapsen isänä ja suhteellisen tervejärkisenä miehenä tuli tunne, että nyt lyötiin ja kovaa puun takaa.

Historiaa on 17 vuoden yhteistä matkaa ja kolmen lapsen verran. Kuulemma en näytä onnelliselta. Juu, en varmaan. Käskytystä, mikään ei kelpaa jne.. Kuulostaa katkeran miehen tilitykseltä. Niin olenkin. Urheilun jätin, kun lapsien kanssa ei jaksanut. Muuttanut taloon, joka on hänen lapsuuden unelmansa. Historiaa paljon talossa, jolloin minä jäin paitsioon, kun mitään ei oikein voitu muuttaa. Eli tehdä siitä meidän koti, ei museo. Vaihtanut työpaikkaa, jossa viihdyin, lähemmäksi kotia, jotta olisin enemmän kotona. Fine. Pystyn nämä nielemään, jos saisi niistä edes jotain positiivista palautetta.

Niin, se postiivinen palaute. Jos asiaa ei tehty hänen tavallaan, sanomista tuli. Mielipiteiden jyräämistä. Oma sana viimeiseksi. Jne.. Jos paha mieli, joka olisi voinut mennä pelkällä halauksella ohi, halaus piti pyytää. Kosketus, no olihan sitä. Jos vaadin. Kuulemma ei voinut koskea, ei pysty. Seksiä oli, esileikin minä hoidin. Itse jäin ilman. Yhdyntä hoidettiin. Miksi ei se riitä? Kuitenkin 15v sitten oli ihan erilainen meininki. Kuulemma aikuistui. Ja muuttui.

Niin se muutos. Nyt ei kuulemma pysty muuttumaan. Ei pysty. Kuulemma pitäisi hyväksyä se. Hyväksyä oleminen hyödykkeenä ja roskasankona. Itselläni on filosofia, että ihminen muutuu joka päivä. Kokemukset ja oma motivaatio on se pääasia. Kaikki muuttuu, jos on sisäinen halu.

Itsessäni on myös paljon vikoja. Myönnän sen. En osaa kunnolla antaa itsekkään antaa positiivista palautetta. Hieman äkkipikainen, mutta myös nopeasti rauhoittuva. Helposti menen puolustuskannalle ja hyökkään sieltä. Mies joka on opetellut puhumaan omista tunteistaan. Ei vielä mitään priimaa, mutta suun saa auki. Tietysti omassa harrastuksessa menee aikaa, mutta pystynkö lopettamaan asian, joka on ollut itselleni tärkeä 5-vuotiaasta lähtien, eli noin 30 vuotta? Asia joka on osa minua.

Rakastan vaimoani, mutta tässäkin sain hieman potkun palleaan. Hänellä ei ole kuulemma koskaan ollut "rakkauden huumaa". Kuitenkin naimisiin halusi ja kolme lasta? Olinko se "ääliö", jonka hänelle ne pystyi antamaan? Toista miestä ei kuulemma ole. Niin uskoako vai ei. Haluaisin uskoa, mutta...

Haluaisinkin palautetta siitä miten teillä on mennyt nämä asumusero-asiat?

Minä haluaisin keskutella, mutta hän ei. Tekstiviestejä ei tule, muuta kuin lasten asioihin liittyviä. Toista viikkoa omassa asunnossa tässä lymyilen. Joka toisen viikon menen hoitamaan lapsia "kotiini". Itse tekstini lukiessa huomasin tekstin olevan katkera ja vihaa täynnä. Huoh. Menisi se tunne jo ohi. Onneksi psykologin kanssa keskustellessa vähän sai lisää purettua ja hoidettua sisuskaluja. Kiitos ja anteeksi. Aviolittoa takana 10vuotta ja kolme lasta 3v, 7v, 9v.

Moro kaljukostaja!

No huh, huh! Tässähän on ihan niinkuin copy-pastella vedetty mun stoorista. Eli jätetty mies otsikolla. Samoja hommia:
-muksuja kaksi 6 ja 8v
-meistäkin minä olen aina ollut se "tunteet" näyttävä.
-äkkipikainen, mutta nopeasti leppyvä. Osaan pyytää anteeksi.
-asunnot on ostettu siipan halun mukaan (ei vastentahtoisesti kuitenkaan)
-avaan suuni. Olen aina avannut.
-mykkäkoulua helposti tuli, jos ei mennyt siipan mukaan.
-defenssejä aloin loppuvaiheessa nosteleen aika paljon, koska aina tuntui, että mä vaan sotken (kaikkea muutakin sanoilla nakkelua alkoi tulla niskaan)
-kosketusta/halausta itselle homman ehtoopuolella piti jo "kerjätä"
- niin ja v..ddu joo. kyllä meidän 14 vuoden suhteessa aika paljon rakkaudenilmaisut ovat tulleet minun puoleltani (halit/pusut/kädestäpidot)
-vaikka toinen on kunnolla takonut mua "pesismailalla" niin edelleen tunnen häntä kohtaan lämpimästi(mutta joka hetki se vähenee)
-toista miestä ei ole ja mullahan on tässä tää ONGELMA, että mä tarvitsisin sen konkretian MIKSI toinen ei sitten halunnut jatkaa? (kaikki puheet ja keskustelut ovat yksipuolisesti mun ansiota) Toisen suuta olen saanut avata pihtien kanssa, että sieltä tulee jotain vastauksia ja tähän mennessä on vaan se "ei ole enää sitä tunnetta"..😠
-sivulauseessa kanssa sanonut "että ihmiset muuttuu"
-kommunikointi on paljon strikly business liittyen lapsiin...
-ja terapeutilla juoksen ja eroryhmään menossa..

Lapset asuu viikot tällä hetkellä exän kämpässä ja mulla 2-3 kertaa kk vkonlopussa. Tässä tää homma on vielä vaiheessa, koska asun eri kaupunginosassa ja haluan muuttaa takaisin samaan kaupunginosaan, jossa lapseni asuu (koulut/kaverit), jotta saataisi viikko-viikko homma pyöriin. Ex on puheidensa mukaan tähän valmis, mutta katsotaan sitten, kun siihen tilanteeseen päästään..mä olen kuitenkin vielä ihan palasina tän homman suhteen ja yritän saada itseäni ehjäksi.

terv. copypaste jätetty mies.

Hei 🌻🙂🌻
Kalju kostaja : mielenkiintoni herätti vaimosi maininta siitä, ettei hän ole koskaan kokenut rakkauden huumaa sinua kohtaan. No, jotakin kohtaan hänen on täytynyt tämä tunne kuitenkin kokea, jos hän pystyy näin sanomaan. Tai sitten hän kuvittelee naisten kirjallisuuden pohjalta, että tämmöinen, jalat alta vievä tunne kuuluu avioliittoon alkuvaiheessa. On hänen jotakin täytynyt tuntea sinua kohtaan, koska teillä on lapsiaa ja perheenä olette olleet suht' pitkään yhdessä.
Sitten mietin sitä Jätetty mies73, miten tunteet voivat noin vaan loppua toista kohtaan.
En oikein ymmärrä vaimosi tunnemaailmaa.
Minulle ainakin tulisi voimakas suru ajatellessani eroa kumppanistani, vaikka hän on pettänytkin minua.
Tuntuu siltä, että jonkinlainen tunteiden jäädyttäminen on vaimollasi päällä, nyt, kun eroprosessi on aluillaan.
Myös se, mitä kerroit yhteiselämästänne, liikuttaa minua.
Mieheni on nyt, vasta uskottomuuden jälkeen, lähestynyt minua fyysisesti halauksin ja suudelmin. Ehkä taustalla on pelko menettämisestä mutta kuitenkin tunnepuoli on mennyt oikeaan, parempaan suuntaan.
Toivon teille molemmille voimia ja on hyvä asia, että olette löytäneet toisenne täältä keskustelufoorumilta, sillä vertaistuki on parasta tukea elämän kriisitilanteissa 🙂🌻

"Kuulemma olen ihan hyvä mies, mutta.... Kun hän ei pysty."

Kaljukostaja, tämä on ihan sama lause kuin meillä. Oli iso pettymys ja on edelleen, kun "ei pystynyt". Muutenkin hyvin paljon samaa kokemusta täällä. Sama kylmyys ja kovuus välittyi tänne vaimostasi/exästäsi, minkä koin vuosi sitten. Kyllähän se oikeasti on niin, että ihminen tekee sitä mitä tahtoo. Rakkautta usein sanotaan tahtomiseksi. Vihaan suorastaan sitä tahdottomuutta, koska meillä ainakin perustelut oli tosi huonoja ja ristiriitaisia. Onko sitä mahdoton myöntää rehellisesti, että haluan olla itsekäs haluan vain OMAA parasta, enkä jakaa kanssasi. Siitähän siinä kuitenkin on kyse osittain.

Huvittavinta, on, että kun vaimo tahtoi asumuseron ja sitten ilmoitin, että harjoitellaan nyt sitten eroa, että en tee enää asioita kotona ja lasten kanssa, niin kuin hän haluaa niin siitä repesi silloin pelihousut. Pitää yhteiset linjat olla. Mutta kun ilmoitin, että oma tahtoni menee tästä lähtien hänen tahtonsa edelle, jos olemme jossakin asiassa eri mieltä. Tai että teen siitä lähtien paljon itsenäisiä päätöksiä kyselemättä häneltä mitään. En haluaisi leimata kontrollifriikiksi, koska nimitys on mielestäni vähän harhaanjohtava, mutta vakavaa kyvyttömyyttä tuolla alueella tasapainoiseen parisuhteeseen oli. Vikaa ei ollut pelkästään minussa, kuten monta vuotta oli. Siitä se heilahti yhdessä yössä tuohon, hän ei pysty. Eron todellinen syy? Omien ongelmien pakoilu, koska olisi joutunut ne kohtamaan pian kanssani. Vaimon puolustukseksi, sanon, että oli tehnyt hirveästi töitä kyllä itsensä kanssa. Ei ole läpeensä paha otus, vaikka välillä on siltäkin tuntunut.

Se loukkasi vaimoa(ihan aiheellisesti), kun lapsille olin sanonut asumuseron alkuvaiheessa, ettei vaimo enää kuulu perheeseen. Olin sanonut sen tilanteessa, jossa kolmistaan selvitettiin vaikeaa tilannetta kotona. Tyttäreni halusi soittaa äitille. Ajatus oli, että meidän on nyt selvittävä ilman lasten äitiä näistä tilanteista. En tiedä onko tuo ajatus koskaan mennyt toiseen päähän perille. En estä yhteyttä äitiin, mutta meidän keskenämme aiheuttamat ongelmat tulee selvittää omin voimin. Ikävöinti tai muu kaipuu taas on eri asia ja silloin ehdottomasti tuen yhteydenpitoa. Harmi vaan, että tämä on tukenut sitä tunnetta, että olen "ominut" lapset itselleni.

Onko muidenkin ex-vaimoilla vaikeuksia ymmärtää, mitä eroaminen tarkoittaa? En halua ottaa enää vastaan hänen pahaa oloaan, kun en saa jakaa onneakaan? Tätä asiaa pitää rajoittaa jatkuvasti. Myötätunnon ja oman sietämisen rajan vetäminen on vaikeaa. Varsinkin kun siitä saa helposti sontaa niskaan kun pitää puoliaan. Ollaan ystäviä...voisin jopa olla, mutta vaimon toiminta ei täytä mitään edellytyksiä todelliselle ystävyydelle.

KaljuKostaja kirjoitti 6.7.2014 14:2

…Mutta aika, voisko sitä tuoda lastillinen tähän ja käyttää se tässä hetkessä kokonaan, niin että tuska menee pois ja maailma on pysynyt paikoillaan?

Kyllä saa tuoda, terfvetuloa rikkonaisten kerhoon, meitä on täällä monta ja me pärjätään jollain tavalla etteenpäin puksuttaen ja yllättäen uusia asioita oppien itsestä ja "toisesta".

Kiva kun kirjoitat. Puhku vaan ulos, vaikka tänne, ettei jää sisälle möhnehtymmään! 🙂👍

Jotenkin kuulostaa siltä, että nelikymppisen naisen itsenäistymis- ja tiedostamattomia kapinaprosesseja käydään aika usein juuri näin: eroten paukuten. En puolustele ketään, tulee vaan mieleen kommenteistanne ja omasta menneestä elämästäni, että jokaisella kapinalla ja tunteella ja tahdolla ja tahdonsuunnalla on syynsä - usein tiedostamattomalla alueella, mutta syyt, jotka puhkeavat ja tunkevat tekemään eroa ja etsimään itseä ja jotain uutta itsellisyyttäkin kenties.

Itse en kriisissä eksäni kanssa osannut kuulla itseäni enkä häntä, ei ihme, jos toinen on ristiriitainen ja heiluu teoissaan ja puheissaan miten sattuu, mutta jokin syy siellä taustalla aina on. Ittelleni toi avun ja ymmärryksen fisherin puhe tiedostamattomasta sisäisestä kapinasta, mutta kannaltani liian myöhään ja alan vähitellen uskoa ja ajatella että eksäni oli jollain tavoin narsistisuuden vaikutuspiirissä ja sitten paljon lapsuutensa ja menneen edellisen liittonsa puristuksista tuskansa kerännyt selviytymiseen kurkottava ihminen, joka vain kurkotti kohti parempaa, ja siinä samassa dumppasi minut ja otti toisen 😀

Nyt tälle jo voi nauraa mutta ei puoli vuotta sitten voinut.

Hyvät herrat ja veljet, se mitä voitte tehdä, on työstää omia tunteitanne alta pois. Kirkastaa sitä kautta omaa tahtoanne ja omaa persoonallisuuttanne yhä itsellisemmiksi hyvässä mielessä ja antaa toisen velloa missä velloo, jollei halua yhteistä prosessia ja yhteistä asioiden selvittelyä. Teillä on vielä paljon hyvää käsillä ja elämää edessä, turhaa (tiedän ettei ole helppoa!) on jäädä märehtimään toisen tekemisiä, joihin ei voi vaikuttaa - käsitellä ne pitää ja jatkaa omaa elämää vahvasti eteenpäin vaan.

Tsemppiä ja oivalluksia teille! 🙂👍 ja Meille!