Tervehdys.
Niinkuin otsikossa lukee, asumuerossa mennään. Parisuhdekurssien ja kaikkien keskustelujen jälkeen vaimoni ilmoitti, jotta voisitko lähteä kodista vuokra-asuntoon. Hän on katsonut jo asunnon. Kolmen lapsen isänä ja suhteellisen tervejärkisenä miehenä tuli tunne, että nyt lyötiin ja kovaa puun takaa.
Historiaa on 17 vuoden yhteistä matkaa ja kolmen lapsen verran. Kuulemma en näytä onnelliselta. Juu, en varmaan. Käskytystä, mikään ei kelpaa jne.. Kuulostaa katkeran miehen tilitykseltä. Niin olenkin. Urheilun jätin, kun lapsien kanssa ei jaksanut. Muuttanut taloon, joka on hänen lapsuuden unelmansa. Historiaa paljon talossa, jolloin minä jäin paitsioon, kun mitään ei oikein voitu muuttaa. Eli tehdä siitä meidän koti, ei museo. Vaihtanut työpaikkaa, jossa viihdyin, lähemmäksi kotia, jotta olisin enemmän kotona. Fine. Pystyn nämä nielemään, jos saisi niistä edes jotain positiivista palautetta.
Niin, se postiivinen palaute. Jos asiaa ei tehty hänen tavallaan, sanomista tuli. Mielipiteiden jyräämistä. Oma sana viimeiseksi. Jne.. Jos paha mieli, joka olisi voinut mennä pelkällä halauksella ohi, halaus piti pyytää. Kosketus, no olihan sitä. Jos vaadin. Kuulemma ei voinut koskea, ei pysty. Seksiä oli, esileikin minä hoidin. Itse jäin ilman. Yhdyntä hoidettiin. Miksi ei se riitä? Kuitenkin 15v sitten oli ihan erilainen meininki. Kuulemma aikuistui. Ja muuttui.
Niin se muutos. Nyt ei kuulemma pysty muuttumaan. Ei pysty. Kuulemma pitäisi hyväksyä se. Hyväksyä oleminen hyödykkeenä ja roskasankona. Itselläni on filosofia, että ihminen muutuu joka päivä. Kokemukset ja oma motivaatio on se pääasia. Kaikki muuttuu, jos on sisäinen halu.
Itsessäni on myös paljon vikoja. Myönnän sen. En osaa kunnolla antaa itsekkään antaa positiivista palautetta. Hieman äkkipikainen, mutta myös nopeasti rauhoittuva. Helposti menen puolustuskannalle ja hyökkään sieltä. Mies joka on opetellut puhumaan omista tunteistaan. Ei vielä mitään priimaa, mutta suun saa auki. Tietysti omassa harrastuksessa menee aikaa, mutta pystynkö lopettamaan asian, joka on ollut itselleni tärkeä 5-vuotiaasta lähtien, eli noin 30 vuotta? Asia joka on osa minua.
Rakastan vaimoani, mutta tässäkin sain hieman potkun palleaan. Hänellä ei ole kuulemma koskaan ollut ”rakkauden huumaa”. Kuitenkin naimisiin halusi ja kolme lasta? Olinko se ”ääliö”, jonka hänelle ne pystyi antamaan? Toista miestä ei kuulemma ole. Niin uskoako vai ei. Haluaisin uskoa, mutta…
Haluaisinkin palautetta siitä miten teillä on mennyt nämä asumusero-asiat?
Minä haluaisin keskutella, mutta hän ei. Tekstiviestejä ei tule, muuta kuin lasten asioihin liittyviä. Toista viikkoa omassa asunnossa tässä lymyilen. Joka toisen viikon menen hoitamaan lapsia ”kotiini”. Itse tekstini lukiessa huomasin tekstin olevan katkera ja vihaa täynnä. Huoh. Menisi se tunne jo ohi. Onneksi psykologin kanssa keskustellessa vähän sai lisää purettua ja hoidettua sisuskaluja. Kiitos ja anteeksi. Aviolittoa takana 10vuotta ja kolme lasta 3v, 7v, 9v.
Nyt olen pitänyt taukoa hieman tässä kirjoittamisessa. Puhunut muille, nauhoittanut omia ajatuksia, lukenut ja eritoten vanhoja kavereita nähnyt. Uusia tuttavuuksia myös tullut, naisiakin. 😳
En ole ollut haku päällä, mutta itsetunnolle on ollut hyväksi. Kun itse on tiennyt olevani hyvä mies, tekee hyvää saada sitä palautetta muualtakin kuin vanhemmilta, siskoilta ja ystäviltä.
Ajelin tuossa pidempää matkaa vanhalla autolla yksin. Huusin, itkin, kirosin ja nauroin koko matkan. Perille päästyäni perässä tulleet ihmetteli miksi mulla oli ääni mennyt. Huuda nyt 2.5h itse.... 😉
Nyt ei suurempia aallonpohjia. Huomaa, että jos on nälkä niin silloin on huono mieli. Eli suklaapatukka mukana, niin ei rupea vit...aa.
Exän (näin jo mielessäni) vanhempien kanssa paljon juteltu, sekä hänen siskonsa. Eivät saa hänestä mitään irti. Huuli pyöreänä katsovat touhua.
Olen lukenut fisherin kirjat myös. Tästä kapinasta sanoin hänelle ja luin myös sen ääneen. Ei ole kuulemma. Periaatteessa ihan sama. Sattuu tottakai kun laitetaan elämä alas viemäristä, kun ei voi nöyrtyä ja huomata omaa heikkoutta. Nyt ositusta laitan eteenpäin. En jaksa olla ovimattona ja kaiken paskan vastaanottajana.
Sanoin ettei lasten eteen tuoda ketään nyt, ennen kuin lapset ymmärtävät asian ja tilanne on rauhoitettu. No, eihän se ihan niin mennyt. Kaikenlaista kaveria on siinä käynyt. Ja lapsilta on sen kuullut. Pistää niin perkeleen vihaiseksi, kun ei edes ajattele lapsia. Omaa itseään vaan. Sama jeppe on käynyt pojan pelejä katselemassa, jonka kanssa vaimo "petti" (hänen sanoin). Myös toisia ollut myös. Onko se niin perkeleen vaikea ymmärtää. Jakakoon sitä persettä silloin kun lapset eivät ole siinä. Anteeksi kiroiluni. Lapset siinä on ihan ulalla. Aina joutuu olemaan psykologina ja halailemaan seuraavan viikon lapsia. Onneksi on iso syli. Onneksi lapsista saa aina sitä jotain.
Kaikki paremmin, mutta vielä matkaa jäljellä. Ködet ylös, jotka ovat valmiit? 😉
Ei olla valmiita 😀 😀 😀
ei varmaan koskaan tullakaan, semmonen olo itellä on mutta jos keskeneräisyytensä tiedostaa, niin sen kanssa tulee paremmin toimeen.
Hienoa kuulla että olet päässyt ilmaisemaan tunteitasi yksin, autossa. Huippujuttu. Vihan ja surun purkaminen on tärkeää, ettei ne "tulpita", estä elämää. Kun päästää tunteet virtaamaan, niin ei ole sumassa eikä seisovassa vedessä vaan elämän virrassa kiinni.
Ja perkeleiden luetteleminen ja päräyttely on mielestäni myös sallittua - niin täällä kuin oikeassa elämässä. Sillä sitä päästää pahimpia höyryjä ulos niin mies kuin nainennkin.
"Kapinapettäjä" ei useinkaan kait tunnista omaa kuviotaan, koska se on tiedostamaton kapina. Se on asia johon ei ole hanskoja, ei otteita ei sanoja ei nimiä ei hahmoja muuta kuin se oma hieman sokea käyttäytyminen pois jostakin epämiellyttävästä kohti jotain mutta pois vaan jostain, joka vaivaa. En ole kateellinen eksälleni hänen omasta tilanteestaa, vaikken tykännyt siitä miten minua kohteli, enkä siloittele mutta alan ymmärtää, että oli suurempia asioita kuin mitä kykenimme paloittelemaan ja pilkkomaan, ja hän ei edes halunnut. Ehkä juuri ei halunnut eikä kyennyt kanssani. Jos kykenee jonkun toisen kanssa, niin hyvä hänelle.
Edellisellä sekasotkuisella mongerruksella halusin sanoa, että turhaan yrität ehkä häntä opettaa tai hänelle selittää hänen käytöstään. Se on kuin vettä yrittäsi hanhen selkään suihkuttaa, saat vaan turhautuneen ihmisen torjunnan vastaasi.
Pääasia on että autat itseäsi - nimenomaan itseäsi etkä edes lapsiasi, sillä sinun on jaksettava omassa elämässäsi itsesi kanssa, että voit sitten lapsiasi auttaa. Ja varmaan oletkin kertonut heille moneen kertaan että syy erossa ei ole heidän ja että heitä rakastetaan. Se syli on maailman ihanin asia, jos isänä sitä voit antaa... itelläni on siitä hyvä kokemus, sillä isäni halasi ja paijasi, vielä joskus murrosikäisenäkin kun olin kipeä ja se tuntui turvalliselta. Äitini ei koskaan oikein osannut tai kyennyt halaamaan lämpimästi. Se on osa hänen vammaansa, mistä en tiedä mitään enkä enää ala kaivella, kun on sen ikäinen vaan hyväksyn sen, että hänellä on oma hämärän peitossa oleva lapsuutensa ja jokin läheisyysvamma siellä.
No, taas pomppasin ihan toiseen asiaan, mut se kai näillä palstoilla sallitaan, että voi tulla näkyväksi hauraana itsenään ihan sellaisena kun on.
On hienoa kuulla että olet hakenut ja saanut apua ja voimaantunut, maadottunut ystäviesi seurassa. Se on yksi upeimmista asioista, että ystävien kanssa voi alottaa siitä, mihin jäätiin viimeksi, vaikka välissä olisi vuosia...
Edelleen toivottelen voimaantumista omasta elämästäsi. Käännä katse kohti sitä, pois eksäsi ongelmista ja sopasta, jossa hän itse on ja jota hän on omalta osaltaan keittänyt. Minulle oli tosi vaikeaa Fisherin ohjeen mukaan "nojata taaksepäin ja seurata näytelmää" kapinoitsijan toimissa ja tosi vaikeaa säilyttää oma itsellisyys, vaan menin aivan liikaa siihen mukaan yrittäen "auttaa"... yrittäen tosissani välittää ja olla läsnä, kun olisi pitänyt luottaa omaan itsellisyyteen ja omaan arvoon ihmisenä ja nojautua vaan taaksepäin oman elämänsä kantavien voimien varaan ja antaa toisen sohlata ihan rauhassa omaa soppaansa. Koska olin se ylivastuullinen, liian vastuullinen osapuoli suhteessa.... ja itse myös liian kiinni hänessä, en ollut tarpeeksi itsellinen vaan olin vyöryttänyt omalta osaltani vastuun omasta onnellisuudestani suhteen toisen osapuolen ja suhteen niskaan.
Olemme itse vastuussa oman elämämme ratkaisemattomista ongelmista. Ja suhteen toinen osapuoli on itse vastuussa oman elämänsä ratkaisemattomista ongelmista. Se on mulle Fisherin tärkein oppi... 😀
🙂👍
No niin. Aikaa on taas mennyt. Pientä uppdatea tilanteeseen.
Kelkka on todella kääntynyt tilanteessa. Exällä tuli TOSI paha romahdus. Kodinhoito, lasten hoitaminen ja työssäkäynti loppui kuin seinään. Eli arki tuli "kivan" kesän jälkeen päin naamaa ja pysäytti oikein kunnolla. Nyt sitten itketään, anellaan ja ollaan aivan tolaltaan. Keväällä ja kesällä olin turha ja täysin huono aviomies ja isä. Nyt sitten huomataan miten paljon olenkin tehnyt kaikkien eteen töitä ja antanut itsestään kaikille. Kodille ja parisuhteelle. Nyt huomaa että hänessäkin on paljon vikoja, jotka vaikuttivat parisuhteeseen. Huoh.
Eli kotona ollaan taas hoitamassa lapsia ja exää, jotta hän saa elämän takaisin haltuun. Mutta kysymys onkin sitten siinä, että kuinka paljon voi antaa anteeksi ja hyväksyä hänen tekemät asiat kesällä? Ne miehet ja seksi. Niin työpaikkamiesten kanssa, ne kotona käyneet miehet? Suojaamattomat seksikerrat, jotka eivät onneksi kääntyneet taudeiksi. Ne viestit, jotka pimahtelee puhelimeen muilta miehiltä. Jotka olen sanonut että poistetaan elämästä, jos haluaa mun apua ja meidän välistä korjausta.
Kyllä. Mietin anteeksiantamista ja välien korjausta. Perheen yhteen saattamista, mutta... Asiassa on pikkainen tai isompi mutta. Kesän jälkeen, kun päätäni korjasin, tuli uusi tuttavuus elämään. Tiedän, liian nopeasti. Myös eronnut nainen ja lapsia, niinkuin minullakin. Nainen joka haluaa minut, niin miehenä kuin isänä. Haluaa minut sellaisena kuin olen. Sellaiseen suhteeseen jossa annetaan ja saadaan.
Dilemmassa ollaan. Kokeillakko vielä kerran vai mennä uuteen elämään? Toisessa vaakakupissa historia ja lapset, toisessa uusi tulevaisuus. Rakastanko enää exääni vai onko kesän aikana hän tuhonnut tunteeni? Miten vahvana pidän itseäni? Jaksanko auttaa (jälleen) ilman mitään takuita siitä mitä tuleman pitää? Onko tässä mitään jäljellä? Kun exältä ei tule vastausta, siihen tärkeään kysymykseen: Rakastatko minua? Vastaus on yleensä "en tiedä, mutta tarvitsen sinua". "Haluan yrittää, tunnen sinua kohtaan jotain, mutta en tiedä mitä."
Huoh. Että sellaista draamaa ja juonteenkäänteitä täällä. Pitäisköhän tehdä leffa tästä? 🙄
Terve vaan! Ensinnäkin hienoa, että Suomesta löytyy yhä kaltaisiasi vastuunkantavia kunnon miehiä. Tulet antamaan upean miehen mallin lapsillesi ja sitä kautta heille pohjaa toimivan parisuhteen rakentamiseen sitten joskus. Mutta omaan tilanteeseesi totean vain yhden faktan; parisuhde ei voi olla hoitosuhde. Pohdit sitä oletko vielä valmis kokeilemaan, uskomaan ja ottamaan pettymisen riskin. Onko vastapuoli vastaavaan kykenevä, vai odottaako hän (jälleen kerran) saavansa kaiken itselleen, tekemättä itse osaansa? Mitä hän olisi valmis tekemään Sinun hyväksesi, jos tilanne olisi päinvastainen kuin se nyt on?
Tekisi kyllä mieleni sanoa sinulle, että jos et nyt sittenkään.... Kun on ensin hummattu menemään ja kivaa on ollut, tulee yleensä väsymys. Sitten huomaa, että ei tästä nyt tullutkaan niin kivaa ja olihan siinä entisessäkin ne puolensa. Mutta kunhan on taas vähän henkeä vedetty, niin johan taas jaksaa. Ei se tyytymättömyys entiseen mihinkään ole hävinnyt.
Sinun puoleltasi tulee kuvioon yli pääseminen kesän suhteista. Ne tulevat elämään välillänne ikuisesti. Voithan tosin ajatella, että olihan sinullakin jotain. Mutta alkaako sinua sitten mietityttämään, mitä menetit, kun et katsonutkaan tätä uutta suhdetta? Ja miten melkein ex-vaimosi tulee suhtautumaan sinun suhteisiisi? On nimittäin paljon helpompi hyväksyä ne omat suhteet kuin toisen suhteet.
Tosin taisit kyllä jo menettää sen uuden suhteesi, kun palasit exää hoivaamaan. Tai ainakin se on jo rikottu sekin.
Jos toinen sekoilee, olisiko parasta antaa hänen nyt vain nousta jaloilleen ihan omin voimin ja katsoa sitten, kun hän on taas tolpilaan, haluaako hän sittenkään takaisin entisen elämänsä?
Voimia sinulle. Tee viisaita päätöksiä.
Hei
Kalju kostaja: aivan, kuin meidän tarinaa kertoisit. Ainoa ero siinä, että miehellä oli yksi nainen kierroksessa ja mies ei muuttanut pois kotoa.
Mutta tuo totaali romahdus...Minä luulen, että nämä on jollain tapaa mielenterveysjuttuja. Itse epäilin kaksisuuntaista ( mania/ masennus ), enkä vieläkään ole sitä ajatusta heittänyt romukoppaan.
Näillä on sitte kyllä uhka toistua. Meillä miehen lääkäri oli korostanut säännöllistä rytmiä elämässä, riittävästi unta ja vähän stressiä.
Sitä ajattelin, että mitkä ovat sinun tunteesi ex-vaimoa kohtaan??? Onko välillänne nyt enemmälti hoiva/ tukisuhde, kuin pari suhde??? Kuitenkin ehdit jo itsenäistä elämääkin välillä elämään. Hassua tuo, ettei vaimosi tiedä, mitä tuntee sinua kohtaan...
Sitä toivon ainakin, että sinulle ei nyt tulis enemmän sieluun mustelmia tämän myötä.
Niin, ja vaimollesi suosittelen lämpimästi terapiaa, jotta hän pääsisi käsitykseen tunteistaan.
Jaksamista sinulle 🙂🌻