Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä pari vuotta, ei ole lapsia. Toisen vuoden aikana mieheni käytös on kuitekin muuttunut suuresti.HUOM! Tiedostan ja ymmärrän että parisuhteessakin se arki astuu kuvioihin ja alkuhuuma laantuu.
Kuten sanottu, mieheni käytös on muuttunut paljon. Hän lyttää tunteeni. Kun joskus kerron hänelle esimerkiksi että minua sattuu fyysisesti jonnekin tai vaikka että minusta tuntuu henkisesti pahalta, mieheni vain toteaa: ”ei toi oo mitään…” . Olen sanonut hänelle että ehkä ko. asia ei ole hänen mittapuussaan mitään mutta minulle se on jotain. Hän vain lyttää siis noin minun tuntemukseni ja sanomiseni.

Mieheni sanoin, ”ei toi oo vielä mitään” , juttu jatkuu. Olen pannut merkille että hän salailee minulta asioita. Ja valehtelee niistä kun kysyn. Noin vuosi sitten sain tietää hänen polttavan hasista. Kysyin häneltä asiasta mutta hän kielsi sen. Vielä silloinkin kun löysin kotoa hänen piippunsa hän kielsi sen. Loppujen lopuksi hän kuitenkin myönsi asian. Vannoi lopettavansa.

Kuitenkin nyt hän on taas alkanut polttaa. Siivotessani hänen taskustaan tipahti sytkäri ja hasista .En järjestänyt asiasta hirveää haloota vaan kysyin häneltä polttaako. Ei kuulemma. Tutut merkit kuitenkin puhuivat puolestaan. Kerroin miehelleni että hänen ei tarvitse valehdella, että haluan vain ymmärtää miksi. Hän suuttui ja kieltää polttamisensa edelleenkin. Hänen kroppansahan se on enkä vaadi häntä lopettamaan, mutta minua satuttaa hänen valehtelunsa.Kerran sain hänet ”kiinni rysänpäältä” polttelemasta. Tuli ukolle kiire heittää sätkä pois.. Hän suuttui taas ja sanoi tuttuun tapaansa ”älä höpötä”. Ymmärrän, että häntä ehkä hävettää tapansa ja haluaa siksi salailla sitä tai ettei halua loukata minua tai vastaavaa mutta silti… Ei ole oikein valehdella.

Olen yrittänyt elää asian kanssa että mieheni polttaa. Ehkä viihdekäyttönä tajuaisin asian mutta että se polttaa useammin. Tämä on kuitenkin vain yksi ongelmista. Mieheni on paljon poissa kotoa. Ei töiden tai opiskelujen takia eikä minkään harrastuksenkaan, vaan ihan muuten vain huitelee jossain. Hän nukkuu myöhään ja herättyään syö ja lähtee kavereilleen. Aina kun puhelin soi hän lähtee. En epäile pettämistä, sillä tiedän keiden kavereiden kanssa on. Mutta minua risoo se että joka kerta kun puhelin soi ja näkee että kaveri soittaa, hänen on ihan pakko vastata ja mennä sen jälkeen kaverille. Mutta kun minä yritän soittaa hänelle, hän hyvin harvoin vastaa.

Hänellä ei ole aikaa minulle. Tuntuu että kaverit on ykkösenä ja minä vasta kaiken muun jälkeen. Asummehan yhdessä eikä se ole koskaan yötä pois kotoa vaikka myöhään tulee kotiin, mutta olisi kiva tehdä joskus muutakin miehen kans kuin vain nukkua. Enkä tarkoita tässä vain seksiä, vaikkei meillä sitäkään juuri ole. Tämä kuitenkin johtuu miehen fyysisestä sairautta johon on tulossa jossain vaiheessa helpotusta. Tarkoitan kuitenkin siis muutenkin yhdessäoloa ja läheisyyttä. Arjen jakamista. En esimerkiks edes muista milloin viimeks oltais miehen kanssa käyty kaupassa yhdessä jne. Miehelläni on vain tapana nukkua iltapäivään klo 14-15 saakka, sitten herätä ja lähteä kavereilleen. Kuka nyt sattuu soittamaankaan mutta se on varmaa että joku soittaa aina. Kun hän sitten tulee yöllä kahdentoista-yhden aikaan kotiin, hän syö ja istuu koneelle pelaamaan. Pelaaminen loppuu noin klo 2 ja sitten alkaa nukkumaan. Tässä mun miehen päivärutiinit.

En odotakaan että miehestäni tulisi unelmien prinssi, ei kukaan ole täydellinen. En odota mitään romanttisia kynttiläillallisia tai kalliita lahjoja. Haluaisin vain että hän eläisi arkea kanssani. Toki voi ja pitää olla omaakin aikaa ja kavereita, mutta ei kai niidenkään kanssa joka päivä tarvitsisi kukkua. Kaipaan sitä että mies itse ottaisi mut lähelleen eikä mun tarvitsisi aina olla se joka alkaa suutelemaan.

Olen yksin suhteessamme. Minä olen tukipilari miehelleni ja hän tietää sen. Hän ei kuitenkaan kestä kuunnella ongelmiani tai avautumistani koskaan. Hän vähättelee tuttuun tapaansa minun sanomisiani. Koen ettei hän tue minua. Tuntuu että minä annan itsestäni kaiken mutta en saa miehestäni mitään takaisin.Paljon ollaan näistä kaikista asioista puhuttu mutta joka kerta menee tappeluksi. Mies ärsyyntyy eikä osoita yhtään yhteistyökykyä. Olen kokeillut monia eri lähestymistapoja; itkupotkuraivareita, lempeää lähestymistä ja ”minusta olisi mukavaa jos voisit…”-tapaa.

Olen mieheni kanssa muuttanut toiselle puolen Suomea. Minulla ei olisi vaikea palata takaisin kotiseudulleni, mutta haluan olla varma teenkö oikean päätöksen jos eroan. En ala sellaiseen että lähden takaisin toiselle puolen Suomea ja pian taas palaan. Haluan asettua ja elää arkea rauhassa. Tiedän että itsehän tiedän parhaiten mikä on minulle parasta, mutta kaipaisin hiukan ulkopuolisen näkemystä tilanteesta.