Miehen väkivaltaisuus, en lähde?
Hei kaikille. Minulla ei ole ketään kenelle puhua, joten tulin tänne, jos joku pystyisi antamaan ulkopuolista näkökulmaa ongelmaani. Tilanteeni on tämä: olen ollut neljä vuotta naimisissa miehen kanssa, jonka persoona on muuttunut kiltistä kamalaksi, meillä on 2v lapsi. Olen tarkkaillut ja tutkinut miestäni niin kauan, että pystyn sanomaan miltei varmasti, että hän ei oikeasti ole paha ihminen, vaan jollakin tapaa sairas. Epävakaa persoonallisuushäiriö, ilmpulsiivis-aggressiivinen alatyyppi vastaa täysin hänen käytöstään. Hän on yliherkkä, ei näe itsessään mitään vikaa ja purkaa suuttumustaan loputtomiin läheisiinsä. Ainoastaan poikamme on säästynyt, mutta on joutunut katsomaan sivusta, kun isä hyökkää äidin kimppuun ja lyö ja karjuu. Olen siis kokenut kiihtyvään tahtiin fyysistä väkivaltaa kahden vuoden ajan, mies pitää huolen etten joudu sairaalaan, mutta huutaa tappavansa minut raivokohtauksen vallassa.
Tämä kaikki nyt varmasti kuulostaa niin kauhealta että pidätte minua hulluna, kun en ole miestä jättänyt, mutta minulla on tähän kaksi syytä: jos mies on sairas, hän voi ehkä parantua? Silloin lapsi saisi pitää ehyen perheen ja minäkin edelleen rakastan miestäni, kaikesta huolimatta. Toinen syy on pelko: jos mies ei tiedosta sekopäisyyttään, hän syyttäisi erosta minua ja kanavoisi kaiken vihansa minuun, todennäköisesti minulta lähtisi henki, tai vähintään hän vainoaisi minua ja käyttäisi lasta aseena minua vastaan loputtomiin.
Minä siis olen tullut tulokseen että miehen psyykkinen kehitys on mennyt pieleen jo nuorena, hän on saanut kritiikkiä, jota ei ole pystynyt käsittelemään ja kehittänyt itselleen sitten läpäisemättömän kuoren: vika on kaikissa muissa, paitsi hänessä itsessään. Hän on katkaissut välinsä vanhempiinsa, minua hän haukkuu päivittäin ja pieksää jos annan hänelle pienenkään tunteen siitä, että kuvittelen olevani häntä viisaampi, parempi tms, mikä saattaisi käydä hänen itsetunnolleen. Hänen tilansa on vuosi vuodelta pahentunut, herkkyys on mennyt niin äärimmilleen, että lähes kaikki mitä sanon ärsyttää häntä, ja minun on arvattava mitä hän milloinkin tarkoittaa, koska kysyminenkin tuntuu hänestä kritiikiltä (eli hän ei osaa selittää asiaa niin että ymmärtäisin.)
Kyllä, kyllä, vaikuttaa aivan sietämättömältä elämältä, valitettavasti olen huomannut että minulla on kyky kestää tällaista, saan mielenrauhaa kun näen miehen sairaana, haluan hoivata hänet kuntoon. En usko mitään hirveyksiä mitä hän minulle sanoo, pidän häntä lapsen tasolle jääneenä kiukuttelijana, joka yrittää sanoilla viedä itsetunnon ja satuttaa, koska häneen itseensä sattuu niin paljon, hänen itsetuntonsa on oikeasti pyöreä NOLLA. Minua myös kantaa ajatus, että suhteemme alussa hän piti kaiken tuon sisällään, hän kohteli minua kunnioittavasti. Hänellä oli kyky hillitä itsensä koska hän halusi minut itselleen, mutta sitten kun olin hänen omansa, kaikki itsehillinnän portit aukenivat.
Pahojen riitojen jälkeen sovimme, hän kertoo rakastavansa minua eikä halua menettää minua, itse hän selittää asian niin että hän on yliherkkä ja minun tulee olla mahdollisimman taustalla, nöyränä ja harmaana, ettei hän kokisi minua uhaksi. Hänelle tulee halu taistella pienestäkin uhmasta. Tämä näkyy myös kadulla, liikenteessä, kaupan kassalla: hän sanoo ilkeästi kaikille, jotka hänen mielestään hankaloittavat hänen elämäänsä.
Narsisti hän ei ole: hän ei etsi ystäviä, ylistystä eikä menestystä, päin vastoin hänen epäonnistumisen- ja kritiikinpelkonsa tekee hänestä vetäytyvän alisuoriutujan.
Voisitko sinä, joka olet kokenut väkivaltaisen suhteen, elämän persoonallisuushäiriöisen kanssa, tai muuten tiedät miksi lähteminen ei aina ole se ainoa vaihtoehto, kirjoittaa minulle muutaman sanan, voiko näin elää? Onko meillä toivoa? 😯🗯️
tallullahilla ei ole suhteessa lapsi kärsimässä ja lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että aikuinen ihminen tehkööt elämällään mitä haluaa, vaikka satuttaisi itseään, mutta jos on lapsi, tällaista oikeutta ei enää ole. Aikuisen ensisijainen velvollisuus on suojella lasta ja on aivan hälynpölyä ja itselleen valehtelua väittää, ettei lapsi kärsisi ja saisi traimoja, vaikkei väkivalta kohdistuisikaan suoraan häneen. Ja melkein uskallan väittää, että vielä tulee kohdistumaan.
Itse olen elänyt väkivltaisessa suhteessa aikanani ja minulla ei ole mitään syytä selitellä paremmaksi miehen tekoja. Väkivalta on väärin aina ja väkivalla tekijä on vastuussa aina. Kenelläkään, vaikka olisi mikä rajatiladiagnoosi, ei ole oikeutta kohdistaa väkivaltaa toista ihmistä (eikä eläintä) kohtaan. Rajatilaihminen ei ole syyntakeeton, hän vallan hyvin tietää ja erottaa oikean ja väärän ja hänellä on velvollisuus toimia sen mukaan, ilman selityksiä. Mikään selitys tai syy ei oikeuta väkivaltaan toista kohtaan ja tämä kannattaisi sisäistää myös jokaisen väkivallan uhrin, ei selityksiä.
Rispaantunut. Tarjoapa miehellesi tätä. Katsokaa vaikka yhdessä ja vaadi häntä tekemään harjotteita. Ei se ota, jos ei annakaan. Aina kannattaa edes yrittää ja se on vähintä, mitä miehesi voi vuoksesi tehdä.
Kuulostipas tutulta. Miesystäväni on hyvin samanlainen. Olen saanut useasti selkääni, joskus pahastikin, on erottu ja on palattu yhteen. Nyt erottiin tiistaisen pahoinpitelyn takia kun sai päähänsä että olin tullut ulos pihalla vieraasta autosdta. Ne oli aamupostin jäljet ja lumesta muka näkyi jäljistä, että olin jäänyt pois auton kyydistä pihalla.
Nyt ollaan erossa ja huomaan, että rakastan vieläkin häntä. Kaikki pahoinpitelyt liittyvät hänen alkon käyttöön. Meidän ei ole "pakko" olla yhdessä, kun ei ole yhteisiä lapsia eikä edes asuta samassa osoitteessa.
Nyt koitan selviytyä viimesestä pahoinpitelystä. Aina se on henkisesti raskas kokemus. Pelkäsin oikesti että hän tappaa minut tiistaina, niin raivona hän oli. Ensin heitti kännykkäni ja kamerani seinään ja sitten oli mun vuoro. Löi päätäni keittiön työtasoon niin että nenän varteen tuli iso haava, naama turposi ja silmät mustui.
Olisi erittäin viisasta pysyä hänestä kaukana, kuten olen mielessäni päättänyt. Silti koko ajan ajattelen häntä ja ikävöinkin. Mikähän muakin vaivaa. Välillä on ollut superkivaa yhdessä, kun ei tule riitaa. Hänen kanssa voi hullutella ja nauraa ja hetkessä hän onkin hirviö. kaikenlisäksi syy on aina toisessa, ei hänessä koskaan.
Marru2 kirjoitti 19.12.2015 21:4
Kuulostipas tutulta. Miesystäväni on hyvin samanlainen. Olen saanut useasti selkääni, joskus pahastikin, on erottu ja on palattu yhteen. Nyt erottiin tiistaisen pahoinpitelyn takia kun sai päähänsä että olin tullut ulos pihalla vieraasta autosdta. Ne oli aamupostin jäljet ja lumesta muka näkyi jäljistä, että olin jäänyt pois auton kyydistä pihalla.
Nyt ollaan erossa ja huomaan, että rakastan vieläkin häntä. Kaikki pahoinpitelyt liittyvät hänen alkon käyttöön. Meidän ei ole "pakko" olla yhdessä, kun ei ole yhteisiä lapsia eikä edes asuta samassa osoitteessa.
Nyt koitan selviytyä viimesestä pahoinpitelystä. Aina se on henkisesti raskas kokemus. Pelkäsin oikesti että hän tappaa minut tiistaina, niin raivona hän oli. Ensin heitti kännykkäni ja kamerani seinään ja sitten oli mun vuoro. Löi päätäni keittiön työtasoon niin että nenän varteen tuli iso haava, naama turposi ja silmät mustui.
Olisi erittäin viisasta pysyä hänestä kaukana, kuten olen mielessäni päättänyt. Silti koko ajan ajattelen häntä ja ikävöinkin. Mikähän muakin vaivaa. Välillä on ollut superkivaa yhdessä, kun ei tule riitaa. Hänen kanssa voi hullutella ja nauraa ja hetkessä hän onkin hirviö. kaikenlisäksi syy on aina toisessa, ei hänessä koskaan.
Mielestäni tuo ei ole mitenkään epätavallista alistavassa suhteessa olevalle. Kyllähän noilla väkivaltaisilla on hurmaava puolensakin, siksi kai heidän kanssa parisuhteeseen ruvetaan. Itsekin luulin rakastavani ja palasin aina takaisin. Mutta, kun lopulta otin etäisyyttä, lähdin pois,enkä palannut vaikka kuinka olisi tuntunut ikäävä tajusin, ettei kyse ollut rakkaudesta vaan jonkinlaisesta riippuvuudesta, ehkä typerästä usosta, että toinen on jotenkin rikki ja se olisi rakkaudella korjattavissa.
Ei ole korjattavissa. On tajuttava, että väkivalta on aina väärin, ei ole olemassa oikeutusta, jolla toista voi lyösä. Toiseksi, ihminen ei kohtele kaltoin toista jos rakastaa. Väkivaltaiset voivat puha rakkaudesta ja väittää rakastavasa, mutta jos rakastaa toiste, ei halua tätä satuttaa. Nämä yksilöt haluavat, miksi jos muka rakastavat?
Minua on jälkeenpäin vituttanut, etten tehnyt ex-kumppanista rikosilmoitusta. Se pitää tehdä, ihmisen tulee vastata rikollisesta toiminnastaan, sillä kyseessä on rikos, jos toista lyö. Joskus ulkopuolelta tuleva tuomio myös pysäyttää pahoinpitelijän ajattelemaan toimintaansa.
Itse sanoisin. Anna ikävän olla, älä palaa takaisin. Jätä suhde taaksesi. Lupaan, että ajan kanssa havahdut ja ihmettelet itsekin toimintaasi, niin minäkin olen tehnyt. Olen mielestäni vahva ihminen, mutta kyllä ex sai minun itsetuntoni nujerrettua ja alistetttua ja luulemaan, että väkivalta oli jopa jollain tavalla oikeutettua. Mutta etäisuuden ottaminen avasi silmäni. Etäisyys auttoi minua eheytymään tavalla, johon en olisi pystynyt tuon ihmisen lähellä. Kukaan ei enää koskaa nosta sormeanikaan minua vastaan. Minulla on oikeus fyysiseen koskemattomuuteen.
Tuossa on linkkiä paikkaan, johon väkivaltaiset miehet voivat tutustua ja hakea apua.
http://www.miessakit.fi/fi/toimintamuodot/lyomaton_linja
Kysyn tyhmän kysymyksen...montako kertaa olette itse lyönyt puolisoanne?
Jos olette, niin oletteko tehnyt sen suuresta, kaikki nielevästä rakkaudesta vai punahehkuisesta vihasta.
Hei en lähde,
Olen ollut lähes 35 vuotta tuossa samanlaisessa tilanteessa. Voin vakuuttaa että se ei tule koskaan parantumaan vaan ainoastaan pahenemaan. Se että en ole lähtenyt on tuhonnut monta elämää, myös molempien lastemme elämäet. Kun olen jäänyt "ottamaan mittaa" tai parantamaan toista, onkin käynyt päinvastoin. Hän on syönyt meidät elävältä, tehnyt tuhoa niin, että koko elämämme kaikki saavutukset ovat menneet hukkaan. JAtkuva "sotatila" köyhdyttää koko ajan ja kaikkia. Kaikki kärsivät fyysisesti, psyykkkisesti, sosiaalisesti hengellisesti ja henkisesti. Kaikki menee...
Nyt on juui tulossa JOulu. Olen joutunut pysyvälle työkyvyttömyyseläkkellee puhtaasti väkivaltaliiton takia. Olenkoulutettu ja vaativissa ammatyllisissa toimissa menestynyt vaimo, jotaon kotona hakattu, nujerrettu ja alistettu - kaikessa hiljaisuudessa, tai sitten ei. Meille on soitettu poliisit usein, mies palaa aina heti takaisin kun poliisit lähtevät. Hän on aina kieltänyt kaikki tekonsa, myös sen että on hakannut vaimonsa, lapsiaan, hieronut vauvan ulostetta päähäni kun vauva oli sylissäni vasta n.kk.ikäinen. Hän on pahoinpidellyt kotieläimiämme jne. Nykyisin hän tyytyy henkiseen vainoon ja kiusaan - se onkin sitä tehokkainta.
Mies on saanut koko taloutemme tuhoon. Hänellä pyyhkii hyvin, hän on suorastaan varastanut kaiken mitä olen omistanut. Olen perinyt isäni veneen, auton ja asunnon varoja, nyt vene on y ksin miehen nimissä, asunto hänen hallinnassaan ja minä velkaantunut, koska olen yksin saanut vastata kaikesta mitä eläminen vaatii.
Lapsien sairaudet ja saaminen turvaan tästä helvetistä on ollut minun vastuullani, olen maksanut siitä kovan hinnan. Olen saanut asunnot, jotka olen molemmat antanut lapsillemme, että edes he pääsivät tästä piiansta hengissä pois. Nyt miehellä on otteessaan enää minut.
Hoidanyhä lasten asioita heidän tarpeisaaan. Nyt olen tosin itse jo viime voimillani. Käyn työssä hoitotyössä vielä. Mies pilkkaa kaikkea mitä teen, vääristelee asiat ihmisille ja kaikille ympärillämme ja häntä uskotaan. Ne jotka eivät usko katoavat vain. Nyt meillä ei ole enää mitään ihmissuhteita. Kukaan ei voi käydä kylässä tms, mies hoitaa tilanteet niin, ettei toista kertaa tule.
En saa enää asuntoa itselleni. Olen tehnyt kaikkeni. Mies kieltäytyy osallistumasta mihinkään, Joluksi en pysty ostamaan ruokaa eikä Joulua saa laittaakaan. Mies tietää,e ttä nautin kodista, sen laittamisesta juhlapyhistä ja rauhasta - siksi se pitääkin tuhota.
Olen todella kokenut mitä on kun suostuu eikä lhde. Lähtisin vaikka heti nyt jos saan kodin. Toivon että se vielä onnsituu.Tai sittenonnistuu hirviö, jota joskus puolisoksi olen kutsunut. Olemme eronneet virallisesti ja olen silti tässä kiikissä, ilman kotia, ilman rauhaa, kidutettu vuosikymmeniä.
Hoidan ihmisisä, j otka tulevat kidutuskokemuskineen apua hakemaan. Heidän kokemuskensa tuntuvat lastenleikiltä omieni rinnalla. Olen syvästi rikottu, haavoitettu ja tuhottu...
En ole löytänyt apua mistään. Istun yöt autossa tai pihalla, koska sisällä ei voi olla. Mies sammuttelee valot, katkoo sähköt, sulkee radiot....käyttää kaiken mitäirti saa, syörahoillani, katsoo maksamaani televisiota ostamallani sohvalla,mutta väittää että on
itse ainoa joka on jotainhankkinut ja saanutaikaan.
Olen nykin mustelmilla, konkreettisesti. Lapsetkin ovat kääntyneet minua vastaan. Mies on taitava, suorastaan uskomaton. Psykopaatti,jota hänen pitkäkestoisessa esimiehen työtä sisältävässä työpaikassaan pidetään ainutkertaisen hianona ja upeana miehenä. Tietäisivätpävain
KAikille jotka eivät lähde sanon vain lyhyesti : Lähde kun vielä voit. Vie lapsesi hja itsesi turvaan, heti e ikä huomenna....itse aion lähteä jos vielä hengissä pääsen....asunnot on tarjottu, jos en niihin pääse muutan vaikka maasta...en jää tähän tapettavaksi enää vapaaehtoisessti.
Ei päivääkään kannata!!!
kidutettu.
Tämä neuvo on hyvä ilmainen, kaiken lisäksi. Mene lähimpään turvakotiin, lepää ensin ja kerro siellä kaikki ja he auttavat sinua järjestämään elämäsi uusiin puihin.
Mies voi todella, saada käännettyä lapsesi puolelleen, on siihen pystynyt joku muukin...
Tuollainen elämä ei ole ihmisen elämää, kapista koiraakin pidetään paremmin, tiedän mistä sinä puhut ja sitä ei voi uskoa ihminen joka ei ole sitä kokenut, mutta minä olen.
Niin kauan kuin minussa henki pihisee ja vähäkään näen kirjoittaa, niin toistan samaa, kuin v-lintu...lähtekää, ennenkuin teidät viedään, jalat edellä, niinkin voi käydä.
Kukaan meistä pieksetyistä ei ole tehnyt, sitä taivaan ihmettä, että olisi sen pieksäjän saanut "parannettua", se vain jatkuu, jatkuu ja raaistuu...yirttämisen puutteesta ei voi ainakaan syyttää, yli kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon...ihan liikaa.
Hei! Omen juuri liittynyt tänne. Kahdeksan yhteistä vuotta joista kaksi aviossa. Juomarytmi miehellä noussut jopa parin viikon pitkiin putkiin. Hänellä on epävakaa persoonallisuushäiriö todettu. Aluksi omi vain sanallista väkivaltaa ja tavaroiden särkemistä, mutta nyt lentelen myös minä ja saan nyrkeistä ja kiduttaa vääntelemällä ranteita ja peukaloa. Jouluaattoyö alkoi sillä että hyäkkäsi kimppuuni kun omin nukkumassa. Takoi päätäni nyrkein joka puolelta ja iso kuhmuinen ruhje otsassa. Ranteita väännettiin ja peukaloa kierrettiin kuin olisin ruu ipe kissä ollut.. Kipu oli jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa. Lukitsi minut myös istahtamalla päälleni
Nyt tulee itku..
😭
KyynelSilmä
Olkoon todettu vaikka mikä personnaliisuushäiriö, mutta se ei parane juomalla, eikä oikeuta tai ole selitys väkivaltaiselle käytökselle toista ihmistä kohtaan. Hän on ja on kykenevä olemaan vastuussa omaista valinnoistaan ja teoistaan.
Viikon parin ryyppyputket ovat omiaan sekoittamaan kenen tahansa pään. Juomisen on loputtava, samoin väkivallan. Toista ihmistä ei kohdella noin 😠. Miehesi on aika herätä todellisuuteen. Hän on vastuussa juomisestaan ja väkivaltaisuudestaan, ei mikään diagnoosinumero tai muukaan. En tiedä millä herää, jos herää koskaan, mutta väkivalta sinua kohtaan on jo niin rakaa, että kannattaa lähteä, vaikka turvakotiin. Sinun on nyt pelastettava itsesi. Tuosta ei enää ole pitkä matka siihen, että toinen on laudoissa ja toinen raudoissa.
Sinuna myös menisin poliisilaitokselle ja tekisin rikosilmoituksen pahoinpitelystä. Se on asia, jota itse kadun eli en koskaan vaatinut ex:ää tilille teoistaan. Väkivalta on laitonta, se on rikos ja sitä harjoittavan kuuluu kantaa teoistaan vastuu ja kärsiä siitä seuraava rangaistus. Kenenkään ei kuulu päästä, kuin koira veräjästä. Vastuusta vapauttaminen/pakoilu ei opeta, kuin käyttämään väkivalta jatkossakin.
Samaa mieltä joku toisen kanssa. mikään diagnoosi ei anna oikeutta, pahoinpidellä toista.
Humalassa oleminenkaan ei ole puolustus, ihminen vastaa humalassa tehdyistä teoista, kuin selvänä tehdyistä. Enää ei päde sekään "laki", että mies saa akkaansa kouluttaa, puolison pahoinpitely on rangaistava rikos, siinä missä muutkin rikokset....mutta jos siitä ei tee ilmoitusta, se jää rankaisematta, se taas on uhrin, suoranaista tyhmyyttä...johon olen itsekkin sortunut.
Joskus on minulta kysytty, miksi en ole soittanut poliisille, paennut naapuriin tms...no, miten sen tekee, kun puhelimet on pirstana ja ovella huojuu, nyrkit pystyssä, toistasataa kiloa, viinalla terästettyä lihaa ja ulkona on, vaikka kova pakkanen ja vaatteet on revitty päältä ...nyt voin jo viisastella, ..eikä olisi ollut kovin kaunista katseltavaa, kun tälläinen, keski-ikäinen pulskan sorttinen naisihminen, säntäilee ilkosillaan.
Jos teistä joku, pahoinpitelisi sen miehen, v-uilisi suut silmät täyteen, niin uskotteko, että selviäisitte ilman rangaistusta?...epäilen.
helemi kirjoitti 21.12.2015 8:21
Kysyn tyhmän kysymyksen...montako kertaa olette itse lyönyt puolisoanne?
Jos olette, niin oletteko tehnyt sen suuresta, kaikki nielevästä rakkaudesta vai punahehkuisesta vihasta.
Olen lyönyt pari kertaa ex-miestäni. Kummallakin kerralla olen soittanut myös poliisit paikalle. Väkivaltaa oli siis muutenkin, mutta eka kerralla uhkasi heittää nukkuvan 3kk vauvan talvella lumihankeen. Sain totaalisen raivokohtauksen. Sanoin että tulet kärsimään vielä sanojasi. Löin ja soitin poliisit. Tosin hän löi myös, ja hajotti puhelimeni niin menin naapuriin soittamaan.
Toinen kerta oli isänpäivä. Lapsi alle 2v. Mies oli juonut salaa, ja alkoi riehumaan puukon kanssa. Uhkaili itsarilla jne. Sotin polisit, ja ennenkun tulivat löin sen pettymyksen täysillä. Kun poliisit tulivat niin sanoin että haluan heti tunnustaa että löin miestä. Poliisi vaan nyökkäsi. Koska lapsi oli kuvissa tuli näistä isompi asia. Viranomaisia tuli enemmänkin kuvioihin.
Kävin itse myös puhumassa omasta väkivallasta, ja miehen väkivallasta. Omasta mielestään hän ei tarvinut apua. Mutta viimeinen niitti oli kun mies pahoinpiteli useamman kerran ja lisäksi kun ruvettiin illalla nukkumaan ja hän ärsyyntyi jostakin..Löi yhtäkkiä naamaan lapsen vieressä. Aamulla en kyennyt kunnolla vaihtamaan lapselle vaippaa enkä pukemaan. Mutta molemmat ranteet ja kaula turvonneina läksin pakkaseen työntämään lastani ja sille tielle jäätiin. Mutta tämä näin tiivistetettynä.
Sinuna myös menisin poliisilaitokselle ja tekisin rikosilmoituksen pahoinpitelystä. Se on asia, jota itse kadun eli en koskaan vaatinut ex:ää tilille teoistaan. Väkivalta on laitonta, se on rikos ja sitä harjoittavan kuuluu kantaa teoistaan vastuu ja kärsiä siitä seuraava rangaistus. Kenenkään ei kuulu päästä, kuin koira veräjästä. Vastuusta vapauttaminen/pakoilu ei opeta, kuin käyttämään väkivalta jatkossakin.
Meillä ei auttanut ulkopuolisten puuttuminen asiaan, koska ex-mies ei katunut tekojaan. Vika oli ainoastaan mussa, koska olin soittanut poliisit ja lstensuojelu tuli kuvioihin. Ja virkavallassa. Kun kysyin useamman kerran että etkö näe omassa käytöksessä mitään vikaa miksi soitin apua, niin ei. Väkivalta paheni sen jälkeen. Mutta kehoitan ehdottomasti hälyyttämään poliisit, hankkimaan muuta apua jne varsinkin jos lapsia.
Minut heitettiin perjantaiaamuna ulos. Alasti rappukäytävään. Vaatteet mukaan. Puin päälleni ja lähdin töihin. En enää jaksa muistaa monesko kerta tuo oli rappukäytävässä, mutta rappukäytävä ja naapurit ovat hänen. Minun kotonani on rauha.
Onnekseni asumme erillämme, seurustelua takana erittäin epämääräiset kolme vuotta. Mies on blokannut puhelinnumeroni, jotta en pääsisi soittamaan. Hyvä niin. Soittaisin nimittäin muuten. Sain eilen varoituksen esimieheltäni ylipitkistä tauoista. Siinä varoituksessa oli paljon räikeitä valheita, joilla esimies perusteli varoitusta henkilöstöhallinnolle... Tuntui pahalle ajatella, että joku ehkä tahtoo pelata minut pois keinoja kaihtamatta, ja olisin niin kaivannut tukea juuri miesystävältäni... Eli mieheltä joka kohtelee minua väärin. Onneksi puhelinnumeroni on estetty, ja soitinkin äidilleni. Äiti neuvoi olemaan yhteydessä ammattiliittoon tuosta työasiasta, ja nyt ihan ekaksi soittamaan jonnekin väkivaltaa kokeneiden naisten palveluun, löytääkseni jonkun viisaan ihmisen, jolle puhua tuosta kokemastani ja joka auttaisi minua eteenpäin. Kello oli liian paljon soittamiseen, mutta muutaman mutkan kautta löysin tänne.
Ymmärrän tahtosi jäädä. Tai siis - enhän ymmärrä omaa tahtoanikaan. Olen ihmetellyt sitä jo kaksi ja puoli vuotta. Miksi ihmeessä kerta toisensa jälkeen palaan? Mutta tunteesi on tuttu ja tarinasi voisi ehkä olla tulevaisuuteni. Varmasti moni muu asia on meillä toisin: ehkäpä miehesi kohtelee sinua hyvin niissä asioissa, joissa minun mieheni minua huonosti ja toisinpäin. Yhtä kaikki luopuminen tuntuu pahalta, ja jokin sisäänrakennettu sinnikkyys ajaa minua jatkamaan ja tekemään parhaani. Osasin jo niin paljon: olla hiljaa, rauhoittaa oma mieleni, rauhoittaa miestä, hyväksyä... Pienensin jatkuvasti onneni tavoitteita, mutta tahdoin saavuttaa edes jonkin niistä hänen kanssaan.
Jospa nyt onnistuisin malttamaan mieleni, vaikka en itseeni uskokaan. Pystyisin olemaan etäällä, ottamatta yhteyttä. Mieleen putkahtelevat loukkaukset ja mitätöinnit, joita olen joutunut hyväksymään. Salaa äänitin riitojamme, koska miehellä oli tapana vetää sanansa takaisin ja väittää, että muistan väärin ja kieltää tapahtuneet. Nauhat ovat vain minua varten - tukevat minua, sillä ne eivät valehtele eivätkä väitä mustaa valkoiseksi. Ne ovat siis puolellani. Nyt ikävän hetkeen olen kuunnellut niitä, ja pahalle tuntuu.
Hän jatkuvasti työntää minua pois ja vetää sitten lähelleen. Mutta entä jos myöhemmin hän ei enää päästäkään pois? Ehkä olen onnekas, jos hän nyt tahtoo minusta eroon myös.
Mielessä risteilee kysymys, miksi joku tahtoo kohdella minua noin. Yritän hyväksyä, että vastausta en saa siihen, ainakaan heti.
Jos selviän tästä nyt, olen ehkä onnekas. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan - mutta nyt on pieni mahdollisuus, että jotain hyvääkin. Vaikka samalla mietin, miten monesta hyvästä asiasta joudun hänessä luopumaan: sivistynyt, tekniikasta kiinnostunut, komea, seksikäs, hyväkäytöksinen (siis silloin kun ei käyttäydy huonosti minua kohtaan;)), ei haise alkoholille vaan hyvälle... Ärsyttää tietää, että joku toinen nainen tulee tilalleni. Ja vaikka jokin osa minua ei usko tähän, niin: se kiusallinen mahdollisuus, että hän kohtelisikin jotain toista paremmin? Vaikka mitäpä siitä. Se miten minua kohdeltiin, oli väärin. Ja se kasvatti minuakin vinoon: en pitänyt siitä marttyyrinroolista, johon turvauduin ja jolla opin saamaan toiveitani joskus läpi. En minä sellaiseen tahdo elämääni käyttää, en minä sellaiseksi ihmiseksi tahdo kasvaa.
Pahoittelen, että vuodatan ketjuusi omaa pahaa oloani, enkä edes yritä neuvoa sinua. En ainakaan tarkoita lisätä taakkaasi, tunnistin vaan tuon ajatuksen siitä, että tahtoo saada onnistumaan, vaikka toisaalta tietää, ettei elämän tarvitsisi olla näin vaikeaa ja että enemmän saisin, jos puhaltaisimme kumppanin kanssa yhteen hiileen sen sijaan, että keskityn pitämään hänet tyytyväisenä siinä usein onnistumatta, ja unohdan omat tarpeeni. Toivon sinulle ja lapsellesi hyvää elämää. Onnellinen lapsuus ei muuten vaadi ydinperhettä. Omat vanhempani ovat eronneet, ja olen aina ajatellut että hyvä niin. En ymmärrä miksi he ovat edes joskus olleet yhdessä... Ehkäpä rakastuin tähän mieheen ymmärtääkseni heitä?
helemi kirjoitti 26.12.2015 8:8
Jos teistä joku, pahoinpitelisi sen miehen, v-uilisi suut silmät täyteen, niin uskotteko, että selviäisitte ilman rangaistusta?...epäilen.
Tämä on niin totta. Oi että, en pysty edes ajattelemaan sitä epätasa-arvoisuuden määrää tässä suhteessa. Miksi kuitenkin tahtoisin ummistaa silmäni ja kaipaisin *hänen* anteeksiantoaan ja sitä, että ottaisi lähelleen ja sanoisi, että tehdään parhaamme. Vaikka tiedän, etteivät nämä ongelmat mihinkään katoa.
Tarvitsisin nyt ystävän olkapäätä.
Se juurikysymys mitä pitäisi kysyä ei ole se, että miksi se mies tekee mitä tekee, vaan miksi itse sietää sitä kohtelua. Vastaus löytyy itsestä ja siinä on avain tulevaisuuteen.