Miehen väkivaltaisuus, en lähde?
Hei kaikille. Minulla ei ole ketään kenelle puhua, joten tulin tänne, jos joku pystyisi antamaan ulkopuolista näkökulmaa ongelmaani. Tilanteeni on tämä: olen ollut neljä vuotta naimisissa miehen kanssa, jonka persoona on muuttunut kiltistä kamalaksi, meillä on 2v lapsi. Olen tarkkaillut ja tutkinut miestäni niin kauan, että pystyn sanomaan miltei varmasti, että hän ei oikeasti ole paha ihminen, vaan jollakin tapaa sairas. Epävakaa persoonallisuushäiriö, ilmpulsiivis-aggressiivinen alatyyppi vastaa täysin hänen käytöstään. Hän on yliherkkä, ei näe itsessään mitään vikaa ja purkaa suuttumustaan loputtomiin läheisiinsä. Ainoastaan poikamme on säästynyt, mutta on joutunut katsomaan sivusta, kun isä hyökkää äidin kimppuun ja lyö ja karjuu. Olen siis kokenut kiihtyvään tahtiin fyysistä väkivaltaa kahden vuoden ajan, mies pitää huolen etten joudu sairaalaan, mutta huutaa tappavansa minut raivokohtauksen vallassa.
Tämä kaikki nyt varmasti kuulostaa niin kauhealta että pidätte minua hulluna, kun en ole miestä jättänyt, mutta minulla on tähän kaksi syytä: jos mies on sairas, hän voi ehkä parantua? Silloin lapsi saisi pitää ehyen perheen ja minäkin edelleen rakastan miestäni, kaikesta huolimatta. Toinen syy on pelko: jos mies ei tiedosta sekopäisyyttään, hän syyttäisi erosta minua ja kanavoisi kaiken vihansa minuun, todennäköisesti minulta lähtisi henki, tai vähintään hän vainoaisi minua ja käyttäisi lasta aseena minua vastaan loputtomiin.
Minä siis olen tullut tulokseen että miehen psyykkinen kehitys on mennyt pieleen jo nuorena, hän on saanut kritiikkiä, jota ei ole pystynyt käsittelemään ja kehittänyt itselleen sitten läpäisemättömän kuoren: vika on kaikissa muissa, paitsi hänessä itsessään. Hän on katkaissut välinsä vanhempiinsa, minua hän haukkuu päivittäin ja pieksää jos annan hänelle pienenkään tunteen siitä, että kuvittelen olevani häntä viisaampi, parempi tms, mikä saattaisi käydä hänen itsetunnolleen. Hänen tilansa on vuosi vuodelta pahentunut, herkkyys on mennyt niin äärimmilleen, että lähes kaikki mitä sanon ärsyttää häntä, ja minun on arvattava mitä hän milloinkin tarkoittaa, koska kysyminenkin tuntuu hänestä kritiikiltä (eli hän ei osaa selittää asiaa niin että ymmärtäisin.)
Kyllä, kyllä, vaikuttaa aivan sietämättömältä elämältä, valitettavasti olen huomannut että minulla on kyky kestää tällaista, saan mielenrauhaa kun näen miehen sairaana, haluan hoivata hänet kuntoon. En usko mitään hirveyksiä mitä hän minulle sanoo, pidän häntä lapsen tasolle jääneenä kiukuttelijana, joka yrittää sanoilla viedä itsetunnon ja satuttaa, koska häneen itseensä sattuu niin paljon, hänen itsetuntonsa on oikeasti pyöreä NOLLA. Minua myös kantaa ajatus, että suhteemme alussa hän piti kaiken tuon sisällään, hän kohteli minua kunnioittavasti. Hänellä oli kyky hillitä itsensä koska hän halusi minut itselleen, mutta sitten kun olin hänen omansa, kaikki itsehillinnän portit aukenivat.
Pahojen riitojen jälkeen sovimme, hän kertoo rakastavansa minua eikä halua menettää minua, itse hän selittää asian niin että hän on yliherkkä ja minun tulee olla mahdollisimman taustalla, nöyränä ja harmaana, ettei hän kokisi minua uhaksi. Hänelle tulee halu taistella pienestäkin uhmasta. Tämä näkyy myös kadulla, liikenteessä, kaupan kassalla: hän sanoo ilkeästi kaikille, jotka hänen mielestään hankaloittavat hänen elämäänsä.
Narsisti hän ei ole: hän ei etsi ystäviä, ylistystä eikä menestystä, päin vastoin hänen epäonnistumisen- ja kritiikinpelkonsa tekee hänestä vetäytyvän alisuoriutujan.
Voisitko sinä, joka olet kokenut väkivaltaisen suhteen, elämän persoonallisuushäiriöisen kanssa, tai muuten tiedät miksi lähteminen ei aina ole se ainoa vaihtoehto, kirjoittaa minulle muutaman sanan, voiko näin elää? Onko meillä toivoa? 😯🗯️
No minä vastaisin, vaikkei nyt oma ketjuni olekaan...
Olen joskus miettinyt, että ehkä eroaminen olisi helpompaa, jos minulla olisi tiiviit suhteet ystäviini. Ystävät tuskin edes antaisivat kenenkään kohdella minua huonosti.
Mutta pidän aika paljon etäisyyttä ystäviini. Tihein tahti on nähdä kuukauden parin välein paria ystävää, muita näen vieläkin harvemmin. Toki jossain facebookissa tulee juteltua. Erossa pitäisi olla joku, joka ottaa vastaan. Se on vaikeampaa tehdä, kun kokee putoavansa vähän kuin tyhjän päälle - vaikka kyllähän ne ystävät tukea antavatkin. Kenelläkään ei vaan ole aikaa antaa sitä niin paljon kuin tarbitsisi, ja siksi tulee helposti taas haettua lohdutusta mieheltä.
En olisi voinut pari kolme vuotta sitten kuvitellakaan tällaista. Huono kohtelu on sujahtanut elämääni vaivihkaa. Kun sen jälkeen on palannut takaisin, seuraava kerta on tuntunut helpommalta. Tavallaan niihin tulee rutiini alun järkytyksen jälkeen. Kuin kasvi, joka alkaa kasvaa vinoon.
Ja suhteessa täytyy olla myös jotain hyvää, koska siinä on tullut pysyttyä. Meillä se on ollut seksuaalisuutta. Edelleen pidän miestä erittäin puoleensavetävänä. On toki muitakin hyviä asioita.
^
Itseasiassa, et vastannut ollenkaan kysymykseen. Nuo ovat käytännön vastauksia ja tekosyitä, eivät vastaa siihen, mikä itsensä sisällä on se juttu, miksi sietää sitä kohtelua. Ehkä et vielä tiedä sitä.
Ja en halunnut vastausta. Se on kysymys mikä pitää esittää itselleen. Minäkin olen sietänyt ja siedän huonoa kohtelua. Ja tiedän miksi.
Enkö? Paljon mahdollista, koska niinkuin sanoit: en itsekään sitä tiedä. Mutta tiedän, että ne asiat, jotka ovat pitäneet tuossa suhteessa, ovat niitä jotka eivät liity väkivaltaan vaan ovat hyviä asioita. Ja että yksin minulla ei ole voimaa irrottautua - mutta syksystä asti olen vahvistanut suhteitani muihin ihmisiin ja yrittänyt löytää uusia yhteisöjä esim.facebookin kautta. Tiedän, että pahemmaksi äityessään tuollainen ei olisi ollut mahdollista - mies olisi estänyt - mutta meillä nyt oli. Minulle mies on ollut huume. Tai se olo, mikä miehen läheisyydestä on tullut. Tämän ketjun aloittajalla syyt on varmaan jotain muuta, heillähän suhde on ollut paljon pidemmällä. Puhun siis vaan omasta puolestani.
Ehkäpä voisin kokeilla kysymyksen muotoilua erilaisiin osiin:
- Missä menevät ne omat rajat huonolle kohtelulle? Mikä olisi riittävän pahaa, jolloin paluuta ei olisi?
- Onko mahdollista, että ongelma saataisiin korjattua? Mitä olisivat ne merkit, joista tietäisin, että ollaan menossa oikeaan suuntaan ja edellytyksiä jatkolle olisi?
- Jos kuviossa lapsia, miten voida varmistaa, että he ovat turvassa? Millaisen lapsuuden haluan antaa heille? Miten voin turvata oman jaksamiseni, jotta jaksan antaa heille parhaani?
- Mitä itse elämältäni toivon? Miten voisin rakentaa elämääni niiden suuntaan? Onko se ylipäätään mahdollista tässä suhteessa?
En tiedä, onko tuollaisille kysymyksille tilaa pahimman kriisin ollessa päällä. Kun mietin tätä omaa suhdettani, josta olen nyt yli viikon ollut ulkona, niin minusta tuntuu, että tässä erossa tuo pahoinpitely ei jotenkin riittäisi syyksi... Jotenkin mieleni estää minua muistamasta noita hetkiä tarkkaan, ne ovat kuin epämääräistä, rakeista mustavalkoista filmiä, ja mieleni tarjoilee muita mielikuvia - ajatusta mieheni sylistä, tuoksusta... Voisi hyvin olla, että kun mieheni taas ojentaisi kätensä ja sanoisi rakastavansa, ja ettei koskaan enää - niin pikkuhiljaa päätyisimme takaisin yhteen.
Mutta sen sijaan muistan mieheni sanoneen tässä viimeisten kuukausien aikana, ettei halua lukea lähettämiäni linkkejä, ettei hän kaipaa kyökkipsykologiaani... Ja juuri tuollahan olemme aina palanneet takaisin yhteen: olen kaivannut sitä, että saan jakaa hänelle ajatuksiani ja päivänpolttavia aiheita... Nyt tiedän ettei hän niitä kaipaa - miksi siis kaipaisin minäkään juuri hänen korviaan?
Kysyessäni naimisiinmenosta hän vastasi kieltävästi, eikä ollut valmis järjestämään kesällä vastaavia juhliakaan, jossa molempien ystävät olisivat kutsuttuna - tämä yhdistettynä siihen, että kaikki kiva tekemisemme peruuntuu aina hänen raivokohtauksiinsa - kuinka vähän iloa yhteiseen tulevaisuuteemme tulisikaan sijoittumaan! Mitkään asiat eivät viittaa siihen, että tuo asia olisi korjaantumaan päin.
Nuo asiat saavat minut nyt pitämään hänen puhelinnumeronsa blokattuna ja nuo muistuvat mieleen niinä hetkinä, kun tekee mieli kertoa hänelle jotain... On ihan uskomatonta, miten vähän ajattelen tuota alastomana rappukäytävässä oloa, vaikka käsivarressani on edelleen ruhjeet siitä muistuttamassa. Mieleni vaan blokkaa sen.
Joidenkin mukaan uuden rutiinin kehittäminen veisi jonkun 21 päivää. Jos maltan sen aikaa olla nyt kokonaan erossa, ehkä jotain muutosta minussa ehtii tapahtumaan. Mies on nyt yhden kerran kokeillut soittaa, ennenkuin blokkasin hänen numeronsa. Onneksi hän on sen verran järjissään, ettei haluaisi olla väkivaltainen. Anteeksipyyntöä tuskin koskaan saan mistään, koska kaikki vikahan on minussa... Mutta jossain syvällä mielen pohjalla tiedän hänen itseltäänkin salaa tietävän, ettei niin ole.