Jatkan tässä kirjoittelua, se kun rauhoittaa oloa. Tänä viikonloppuna on ollut iso kriisi/riita johtuen näistä asioista. Asiaa on puitu viestein, koska olemme etäsuhteessa ja olin työmatkalla. Minulle yksi vaikeimmista asiosta on se, että mieheni on sinkkuaikoinaan läheisyyttä kaivaten nukkunut näiden naisten kanssa. Hän sanoo, että vain kaverina, että silloin ei enää olla eletty mitään ihastusaikoja, mutta eipä se auta, koska kyllähän yhdessä nukkuessa haetaan vastakkaisen sukupuolen läheisyyttä. Minusta tällaisten ihmisten kaveeraaminen seurustellessa on väärin. Minuun sattuu. Itse olen sellainen, että jos ja kun joku entinen vaikka laittaa viestiä, on omatunto huono. Onhan kyseessä ihminen joka on joskus saanut koskea minuun. Juteltiin tästä miehen kanssa ja hän sanoi olevansa sillä lailla erilainen, että parisuhteemme myötä ihmisistä ei tule välteltäviä vaan kokemukset muiden kanssa menettävät merkityksensä, niitä ei niin muista. Ymmärrämme periaatteessa toisiamme, mutta kokemus on eri ja minuun minun kokemukseni sattuu kovasti.

Hei Pilpero, kiitos kun avaudut täällä.

Mä näen tän asian nyt selvemmin, kuin koskaan ennen, johtuen omasta rikki menemisestäni ja siitä, että minulla on tuollaisia lämpimiä suhteita entisiin seurustelukumppaneihinkin jopa. Se on luonnollista ja hyvä asia, jos ne tunteet on puhuttu läpi ja keskusteltu auki. On täysin mahdollista miehen ja naisen olla ystäviä, pieni vipinä siinä eri sukupuolta olevien kesken on aina olemassa, mutta syvä ystävyys on kokemukseni mukaan mahdollista ja todella hienoa.

Sinulle on nyt käynyt niin, kuin jo kirjoitatkin auki tuossa jälkimmäisessä viestissäsi, että sinä projisoit (heijastat) oman pahan olosi omista entisistä suhteistasi tähän miehesi ystävyyssuhteeseen. Sinä maalaat tiedostamattasi ne omat peikot hänen ja hänen ystävänsä suhteeseen.

Sun on aika kohdata omat pelkosi, mitkä meillä kaikilla tulevat esiin rakkaussuhteessa. Siitä tunnistaa suhteen rakkaussuhteeksi, kun se alkaa tonkia meistä ulos asioita, joita emme välttämättä haluaisi, emme osaa nimetä emmekä välttämättä käsitellä niitä.

Anna omalle pahalle olollesi nimi, kirjoita, piirrä tai puhu se auki. Niin pääset aarrearkkuun käsiksi, joka on sinä itse. Ehkä olet jossain määrin suhteessasi riippuvainen miehestäsi, ehkä olet rakentanut omanarvontunteesi ja itsetuntosi hieman väärin (kuten me kaikki 😀 ) ihmissuhteesi varaan? Ehkä on aika opetella hyviä asioita omasta itsestä, oman itsen arvostamista ja omien pelkojen aukipuhumista.

Jos uskallat kertoa oman tunteesi miehellesi nimenomaan omasta oman historiasi näkökulmasta, niin olette aarteen äärelle. Se aarre on näkyväksi tuleminen, oman inhimillisyyden näyttäminen, hauraana ja haavoittuvana ihmisenä toisen omalla tavallaan hauraan ihmisen kanssa yhteistä elämää keskustellen elämistä. Siitä nousee myös vahvuus, kun tunnistaa haurautensa ja inhimillisyytensä. Siitä nousee myös halu olla jotain ja tunne olla jotain, ja tunne tuntea jotain hyvää ja pyrkiä sitä kohti. Mahdollisesti yhdessä, silloin se tahtomisen voima on ilmeisesti paljon valtavampi kuin vain yksin yrittäessä 😀.... t nimimerkki kipeitä kokemuksia on itselläkin... 😀 🙂👍

Hei!

On meitä muitakin samojen asioiden kanssa kampailevia. Vertaistuki auttakoon tässä tilanteessa 🙂👍

En tiedä minkä ikäisiä olette, mutta itse olen jo vanhempi, 32 vuotta täyttävä nainen. Parisuhteissa olen aina kokenut epävarmuutta. Mustasukkaisuutta myös sen siedettävissä rajoissa, mutta epävarmuuden erittelen mielelläni mustasukkaisuudesta. Minua ei siis haittaa se, että miehelläni on menneisyys ja exiä. Eikä se mitä he ovat tehneet tai näkevätkö (en nyt siitä tiedosta riemustakaan hypi, mutta en koe exiä uhkana) jne. Epävarma olen itsestäni. En ole epävarma mieheni sanoista, että rakastaa minua, varmasti rakastaa ja näyttää ja sanoo sen. Se olen minä itse joka saa pahimman ahdistuksen aikaan.

Sen kun olen hoksannut, voin vain oman hyvän olon kautta purkaa ahdistusta. Tiedostan kun alan olla liian riippuvainen toisen kehuista tai sanoista. Totuus kuitenkin on, etten tunne itseäni kauniiksi (tai paremmaksi kuin exät) vaikka mieheni sanoisi niin 100 kertaa päivässä, vaikka tottakai sen kuuleminen toiselta auttaa. Jos itse ei usko omiin hyviin puoliin ja ole tyytyväinen itseensä sellaisena kuin on, ei toisen sanat voi sitä muuttaa. Kun itse on sinut itsensä kanssa, toisen hyvät sanat voivat vahvistaa tunnetta.

Se miksi tiedostan itsestäni niin hyvin näitä tunnetiloja ja ajatuksia ja ihan tarkoituksella tiedostaen teen asioita, jotka muuttavat negatiivisen ajattelun kierteen, on se, että olen elänyt parissa väkivaltaisessa suhteessa. Toisessa se oli henkistä ja fyysistä, seuraavassa henkistä. Silloin oli pakko kehittää selviytymiskeinot toisen pahoja ja loukkaavia sanoja vastaan (haukkumista, alistamista, vähättelyä, välinpitämättömyyttä, erolla uhkailua). Pystyn siis näkemään järjellä, että toisen menneisyys (siellä mahdollisesti olevat naiset), kaveeraaminen naisten kanssa (vaikka olisikin ollut alunperin säätö) ei vaikuta siihen, miten ihana minä olen tänä päivänä, myös mieheni mielestä. Jos jotain mieheni ja toisen naisen välillä tapahtuisi, suhteemme loppuisi. Meillä on siitä selkeä sovittu sääntö, sama myös toistepäin. Ja kun toisen ihmisen tekemisiin ei voi vaikuttaa (kukin tekee itse omat valintassa) voi olla rauhallisin mielin. Ja siihen olen uskonut aina ja kokenut elämässä, että pettämiset/valheet yms. tulevat aina julki, ennemmin tai myöhemmin. Tähän faktaan luottamalla, ei tarvitse pelätä kaikkea mitä mahdollisesti joskus voi tapahtua.

Se mikä minun ongelmani tällä hetkellä on... Se, että koska rakastan nykyistä miestäni (olemme olleet yhdessä vasta 6kk) todella paljon, olen erittäin haavoittuvainen hänen edessään. Olen esim. työelämässä todella vahva ja minut koetaan usein voimakastahtoisena. Mutta kun on kyse mieheni sanoista, olen todella herkkis. Pari kertaa humalapäissään hän on sanonut loukkaavia asioita (ja vieläpä samoin sanoin kuin väkivaltaiset exäni) ja menin tietenkin ihan tolaltani. Hän ei ensin edes tajunnut miten paljon loukkasi. On pyytänyt anteeksi ja katunut ja ihmetellyt itsekkin puheitaan (luulen että hänellä puolestaan on suuri menettämisen pelko minusta jonka vuoksi kokeilee rajojani, sen on myöntänytkin), mutta niin, vahinko on jo tapahtunut ja sanat syöpyneet mieleeni. Asiasta on puhuttu, mutta minusta ei tunnu, että se olisi juurikaan auttanut.. enkä toisaalta jaksa jankuttaakkaan, kyllähän siihen pakostakin toinen lopulta kyllästyy.

Itse nyt kamppailen sen kanssa, että en olisi niin herkkä toisen sanoille, ne sanat eivät määritä sitä olenko hyvä tai huono, kaunis tai ruma, ihana tai en. Toisaalta on ikävä tavallaan hiukan kylmettää itseään, koska sitähän se on. Ja pakkokin, kun pelkää toisen henkisiä puukkoja. Mutta saa nähdä, nyt ollut jotain pientä loukkaavaa tilannetta jo 4 vkloppuna peräkkäin ja nyt minun oli vain pakko ottaa aikalisä, keskittyä itseeni ja omaan aikaan ja saada oma olo taas tasapainoisemmaksi.

Meillä on miehen kanssa todella syvät tunteet, ollaan annettu toisillemme enemmän kuin kukaan toinen koskaan kummallekkaan ja haluamme tulevaisuudelta samoja asioita. Tätä kaikkea vaan hankaloittaa myös, että hän on nuorempi ja elänyt aikamoista juhlinta vaihetta monta vuotta. Sitä hän on muuttanut nyt minun vuokseni paljon, mutta alkon ylikäyttö (melko usein eikä juuri koskaan kohtuudella) on minulle tiukka paikka ja siitä saamme monesti riitaakin aikaan. Isäni on alkoholisti ja olen jo päättänyt aikaa sitten, että sellaisen kanssa en enää elämääni jaa. Paljon hyvää, mutta riippuvuus on hankala juttu, eikä sitä voi muuttaa kenenkään takia, vain ihan itsensä.

Voi olla, että meidän tarinamme kaatuu viinan vuoksi. Luon hänelle paljon paineita juomisen vähentämiseen. Hän on sanonut että tietää ja haluaa että elämänmuutos on tehtävä, itsensä vuoksi, mutta tietenkin senkin vuoksi, että voi saada minut. Hän on lähtenyt kavereiden kanssa juhlimaan, mutta tuottanut pettymyksiä (luvannut, että ottaa iisimmin, mutta käsillehän se on mennyt ja mies ollut kännissä vielä sunnuntaina klo 13). Otan nuo takapakit todella raskaasti ja tuntuu, ettei hän kunnioita minua kun rikkoo lupauksia, vaikka tiedänkin, että viina on sellainen piru, ettei sitä mies voi lopettaa vaikka vaikka saisi miss universumin. Onnistumisiakin on ollut, mutta minä vain ahdistun näistä epäonnistumisista raskaasti.. Ikuisuuksia ei kuitenkaan voi luottaa toisen lupauksiin ja kokea jatkuvasti pettymyksiä. Sanat pitää näkyä myös teoissa.

Kiitos paljon vastauksistanne. 🙂
Olo on jo kevyempi ja olen asioita purkaessa saanut etäisyyttä sen verran, että näen mikä on sitä omaa mustasukkaisuutta ja mikä sellaista, joka tuntuu ikävältä. Oikeastaan nuo naiskaverit eivät tällä hetkellä enää niin paljon paina mieltä, ainakaan toistaiseksi. Poikaystävänihän rakastaa minua ja kohdistaa parisuhteeseen kuuluvat tunteensa minuun. 🙂

Minulla on tietyllä tavalla vähän samanlainen tilanne kuin toisella vastaajalla. Mulla on tosi rikkinäinen tausta ihmissuhteiden osalta, oon ollut turvattomissa suhteissa ja oppinut olemaan jotenkin varuillani. Kun rakastuin poikaystävääni tuntui minusta, että nyt kohtaan pitkästä aikaa aidon, kiltin ihmisen ja uskallan antautua tunteilleni. Poikaystäväni on kuitenkin satuttanut minua sanoilla. Hän on muun muassa kiusannut alkuvaiheessa, kuinka yliopiston fuksiaisissa näkee vähäpukeisia naisia tai kuinka Australiassa olisi surffarityttöjä. Olen jälkeenpäin kertonut hänelle kuinka hän on minua satuttanut ja hän on itsekin kauhuissaan käytöksestään, vakuuttaa, ettei ole koskaan ketään muuta ajatellut tai halunnut vaan on ollut tyhmä kiusoittelija. Minä kannan mukanani haavoja ja turvatonta oloa, joka ei mene pois. Hän on käynyt pari kertaa myös pornochatissa (katsomassa yleistä puolta, ei missään nimessä keskustelemassa) ja maininnut parista hyvännäköisestä julkkiksesta. Minä olen yli kolmekymppinen, hän vajaa kolmekymppinen.