Miehen ikäkriisi vai mikä tässä mättää
Olen 43 vuotias nainen, mieheni kanssa ollaan oltu yhdessä pian 15 vuotta josta naimisissa 13. Meillä on 2 lasta. Yritän saada tän viestin edes jollai tavalla luettavaksi, vaikka ajatukset ja tunteet menee sellasta pyörremyrskyä päässä ja jossain tuolla missä mun sydän vielä yrittää sinnitellä…
Meillä meni tuossa muutama vuosi aikalailla niin, että elettiin perhe edellä. Lapset on haastavia ja me vanhempina liian tunnollisia. Lapsilla paljon harrastuksia. Lisäksi molemmilla töissä omat haasteet, molemmilla vuorotyö. Talon remppaa. Kaikkea ”ulkopuolelta” tuleva painetta ja elämä oli suorittamista. SILTI kaiken kiireen ja vähäisen parisuhdeajan keskellä ajattelin aina, että voin luottaa ja uskoa tuohon mieheen. Mutta yli puoli vuotta sitten hän heittikin märän rätin päälleni. Hän ei enää tiedä haluaako olla yhdessä. Ja tätä hän on pohtinut nyt yli puoli vuotta. Syitä hän on luetellut lukemattomia, vaihtanut aina niitä sen mukaan mikä häntä itseään palvelee. Jos pystyn keskustellen jonkun syyn kumoamaan, hän vaihtaa uuteen. Viimeisimmät syyt ovat, ettei hän tiedä miten paljon minua rakastaa, hänen täytyy kasvaa ihmisenä ja hänellä on suojamuuri jota ei voi pakottaa pois.
Hän luettelee fraaseja kuten ”En ole vielä niin vanha ettenkö voisi saada uutta onnellista elämää”, ”Täällä eletään vain kerran” yms. Hän kieltää ulkopuoliset suhteet, mutta tiedän hänen viestittelevän muiden naisten kanssa, sisällöstä en tiedä. Hän varjelee puhelintaan kuin kalleinta aarretta, asettanut sinne joka kohtaan salasanat.
Hän ei suostu mihinkään mitä ehdotan, ei perheenä ei kaksin. Hän suunnittelee jossain määrin tulevaa, mutta ei kuitenkaan juuri mitään. Hän antaa sen verran toivoa, että tätä jaksan, uskoen ja luottaen, että kaikki vielä kääntyy parhain päin. Mutta ei yhtään enempää.
Olen ihan helvetin rikki. Tiedän ja tunnen, että hän on elämäni mies. Minä en kaipaa mitään uutta ja onnellista elämää. Minulle riittää tämä meidän elämä, jossa ollaan nyt puolen vuoden ajan tehty kumpikin töitä. Seksiä on paljon enemmän, yhteistä aikaa, yhteiset pelisäännöt lasten kanssa, molemmille järjestetty aikaa harrastaa. Meillä on hyvä ja kiva olla yhdessä. Elämä on oikeastaan aika täydellistä. Mutta, hän ei tiedä…
Jos joku mun kaveri kertois tällasesta elämästä, sanoisin, että pakkaa kamat ja juokse. Mutta kun omalle kohdalle osuu, ei vaan voi. Kun rakastaa. Ja mieskin sanoo, että rakastaa.
Onko sillä nyt vaan joku ikäkriisi? Oon lukenut siitä paljon ja niin täydellisesti sopisi siihen nuo hänen jutut. Vai onko sillä toinen nainen? Sekin sopisi noihin juttuihin. Mutta haluan uskoa, ettei ole ketään toista.
Hän on aina ollut tosi itsekäs ja jopa narsistinen. Nyt entistä enemmän. Ehdotin pariterapiaa, mutta ei suostu. Kävin itse ja hän kävi itse juttelemassa psykoterapeutin kanssa. Noiden keskustelujen jälkeen hän on ollut entistä itsekkäämpi. Hän sanoo tekevänsä parhaansa, mutta ei voi luvata minulle mitään.
Oonko ihan idiootti kun tässä vielä roikun? Oon sanonut, että kestän tän ajanjakson koska uskon, että me kuulutaan yhteen. Että nyt vaan tällänen vaihe ja mä taistelen meidän eteen. Mutta miten pitkään jaksan? Oon miettinyt, jos luovutan. Mutta entä jos se on virhe? Mitä jos kuitenkin tuo mun mies saa palikat päässään ojennukseen ja tajuaa, että tässä on täydellistä olla?
Hei Pusu80!
Kuulostaa hyvin samanlaiselta mitä meillä oli vajaa vuosi sitten. Ollaan mieheni kanssa reilu nelikymppisiä ja oltu yhdessä 15 vuotta, naimissia 10, yksi lapsi. Minunkin mieheni on aina ollut aika itsekäs ja hänen menot ovat menneet aina muiden edelle. Noin vuosi sitten alkoi mieheni käytös minua kohtaan muuttumaan. Hän kiukustui kaikesta ja oli ärtynyt. Viihtyi puhelimensa kanssa vähän liiankin hyvin ja enää ei tullu viesti-ilmoituksia kännykkään näkyviin. Alkoi huolehtimaan myös ulkonäöstään enemmän kuin ennen. Työmatkat lisääntyivät ja muutkin menot. Tulevaisuuden suunnitelmia ei kovin pitkälle enää tehty tai kotona ei pienimmätkään rempat enää kiinnostaneet vaikka aiemmin niitä oli tehty tasaisin välein. Yhdessä tekemien ei enää huvittanut ja hänen mielestä oli turhaa, että oltaisiin molemmat samaa aikaa kotona lapsen kanssa. Vaikka tuon kaiken huomasin, niin silti en osannut epäillä mitään muuta kuin jotain työstressiä, neljänkympin kriisiä tai muuta ikääntymiseen liittyvää. Sitten ennen joulua hän halusi jutella meidän parisuhteesta ja siitä, että saattaisimme olla onnellisempia erillään ja meidän kannattaisi miettiä haluammeko jatkaa enää yhdessä vai ei. Vaikka olimme minunkin mielestäni erkaantuneet ja vieraantuneet, keskittyneet vain uraan ja lapsiperhearkeen, en silti halunnut heittää hukkaan suhdetta, mikä mielestäni oli ollut hyvä aiemmin ja rakastin edelleen miestäni. Halusin yrittää. Jäätiin siis "miettimään" asiaa ja "yritettiin" saada suhdetta parannettua. Yrittäjiä olin vain minä.
Noin kuukausi siitä istutin hänet alas, koska hänen käytös mua kohtaa ei ollut muuttunut vaan oli jopa entistä viileämpi ja ylimielisempi. Ensin ilmoitti, että tunteet minua kohtaan ovat hävinneet ja hän on haluaisi eron. Kun aloin tivaamaan, että mistä tuo nyt yhtäkkiä tuli, niin tunnusti hänellä olleen suhde työkaveriin viimeiset puoli vuotta. Se oli kamala shokki. Mies oli rakastunut silmittömästi toiseen naiseen.
Noh, yhdessä ollaan edelleen tämän kaiken jälkeen vaikka eropaperit mies jo lähetti ja itsekin alkushokissa luulin sen olevan ainoa oikea ratkaisu. Ajan kuluessa aloin kuitenkin miettimään mitä kaikkea tässä menettää. Ja terapiakäyntien jälkeen mieskin alkoi näkemään asioita selkeämmin. Päätti suhteen toiseen ja nyt yritetään korjata sitä mitä hän rikkoi. Ollaan jo päästy asioissa parempaan suuntaan, mutta matkaa vielä on. Päästäänkö tästä koskaan yli jää nähtäväksi, mutta ainakin toivon niin.
Mun ohje olisi, että pakotat hänet tunnustamaan mikä on tilanne ja/tai sitten lähtemään sun kanssa pariterapiaan. Itse vannotin miestä olemaan 100 % rehellinen terapiassa vaikka se sattuisi kuinka. Hän piti lupauksen ja sattui, mutta samalla mies sai ajateltavaa kun asioita käytiin läpi ja se auttoi häntä ymmärtämään, että meidän parisude ei oikeastaan ole ollenkaan huono. Se, että miehesi roikottaa sinua kuin löysässä hirressä noin pitkään ei tee hyvää teidän kummankaan mielenterveydelle.
Tsemppiä sulle ja toivottavasti selviää pian mistä kenkä puristaa!