Heippa!
Haluan kirjoittaa tänne, vaikka välillä tuntuu ettei meillä ole mitään ongelmia ja turhaan kirjoitan. Mutta pakko kirjoittaa, pakko saada muiden mielipiteitä asiaan.
Koitan saada kirjoitettua ymmärrettävästi!

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä yli 16 vuotta ja meillä on 3 lasta. Meillä on tavallaan elämässä kaikki hyvin. On työpaikat, on kiva koti jne. Mies tekee kotitöitä paljon, tekee todella hyvää ruokaa ja hoitaa lapsia. Mutta..Hän ei hoitanut lapsia 10 vuotta sitten, tai hoiti, mutta minä en saanut liikahtaa kotoa mihinkään, en edes puoleksi tunniksi jos kaveri pyyti vaikka lenkille.
Mieheni on aina saanut minun puolesta mennä mihin haluaa, minusta on ollut kivaa että hän saa viettää myös omaa aikaa. Hänellä on kavereita ,ja hän viettää illalla aikaa niiden kanssa ja käynyt laivalla yms. Mutta minun kaverit on jo aikoja sitten kaikonnut , kun en ole saanut heidän kanssaan aikaa viettää. En ole pystynyt pistämään asiassa hanttiin ,kun mies on sanonut ettei katso lapsia, niin en minä silloin pysty lähteä. Olen siis käytännössä katsoen ollut 15 vuotta töissä ja kotona. Käynyt tietenkin lasten kanssa ostoksilla,puistoissa, laivalla, Ruotsissa jne. niin, että siskon porukka ja minä lapsien kanssa ollaan menty. Mies jäänyt kotiin töiden vuoksi.

Nykyään sitten saisin jo mennäkin johonkin koska lapset ovat isompia, mutta enää en osaa, en osaa viettää aikaa kenenkään kanssa, eikä minulla ole kavereita kenen kanssa sitä aikaa viettäisi. Välillä minulle tulee sosiaalisten tilanteiden pelko ihmisten kanssa, eikä mikään ihme. .

Olen alkanut syyttämään tilanteesta miestäni. Mielestäni hän on vanginnut minut, ja tuntuu kuin hän edelleen pitäisi kahleissaan minua vaikka saisinkin mennä . Hän on vienyt minun ystävät, ja muuttanut ennen niin sosiaalisen ihmisen epävarmaksi itsestään.
Edelleen minun menot ei siltikään ole itsestäänselvyys, vaan naama saattaa rytyssä olla jos johonkin kerran vuodessa lähtisin. Tai minusta tuntuu siltä. Tuntuu vaikealta lähteä. Tuntuu kuin tekisi jotain väärin. Eilen mieheni oli työpaikan iltamissa ja tuli aamupäivällä vasta kotiin.
Olen ollut taas niin yksinäinen ja surrut niin sitä, miten yksin olen ja miten vaikeaa minun on mihinkään lähteä kun en ole 15 vuoteen mihinkään lähtenyt. Miehelläni on kivaa, sosiaalista elämää ja kavereita. Helppohan se on iloisena tulla kotia perheenisäksi,kun on saanut rillutella kunnolla.
Haaveilen erosta, että nämä kahleet poistuu lopullisesti ja voin saada omaa aikaa, että mies ottaisi viikonlopuksi sitten lapset. Tai haaveilen toiselle paikkakunnalle muutosta töihin, jos vaikka tyttö hakisi muualle lukioon ja lähtisin hänen kanssaan sinne.
Välillä en haaveile erosta. Me ollaan ihan onnellisia aina välillä. Minua vaivaa vaan tämä kahleiden tunne. Meillä ei muuten ole mitään lastenhoitajia, eikä olla yli 10 vuoteen oltu missään ilman lapsia.
Toisaalta tuntuisi hullulta erota kun asiat on nyt niin hyvin,mutta se, että minun elämää on aika kovasti rajoitettu niin pitkään, tuntuu niin väärältä.

Miltä tämä muista kuulostaa? Onko muilla ollut samanlaista tilannetta? Koitan kovasti miettiä menoja ,että saisin myös omaa aikaa, mutta vaikealta tuntuu…
Kiitos vastauksista

🙂