Mulla on aivan uskomattoman paha olo. Ennen olin vaan surullinen ja ahdistunut mutta nyt vuosien varrella se on muuttunut vihaan ja katkeruuteen. Enkä osaa puhua näistä ikävistä asioista ja tuntemuksista kenellekään. Ei tämä kirjoittaminenkaan tunnu yhtään helpommalta.
No, kuitenkin. Mulle on lapsena ja nuorena sattunut kaikennäköistä. Äiti ja isäpuoli olivat erittäin pahasti viinaan meneviä. Ne aina tappeli ja huusi ja riehui kännipäissään. Ambulanssia ja poliiseja sai aika ajoin olla naapurista soittelemassa. Isäpuoli oli erittäin väkivaltainen. En muista että se olisi koskaan mua kurmoottanut mutta mun isoveljeä ja varsinkin äitiä se pahoinpiteli jatkuvasti. Ei ehkä kuulosta kovin terveeltä mielipiteeltä mutta kyllä äiti useimmiten oikein ”kaivoi verta nenästään”.
Mut ja mun veli ja siskopuoli tosin huostaanotettiin joksikin aikaa kun olin viisi vuotias. Mutta palattiin takaisin ennen kuin aloitin koulun. Oltiin aluksi veljen kanssa samassa lastenkodissa jonka jälkeen meidät sijoitettiin sukulaisille asumaan. Luulin ennen että äiti oli jättänyt vaan mut ja veljeni mutta myöhemmin kuulin että siskopuoleni oli ollut aluksi sairaalassa ja sitten viety eri lasten kotiin. En tosin tiedä kuinka kauan se siellä oli ollut. Eikä se itse luonnollisesti muista asiasta mitään koska oli sillon vain muutaman kuukauden ikäinen.
En ymmärrä miksi meidän palautettiin kotiin. Ainoa asia mikä oli muuttunut oli se ettei äiti ja isäpuoli enää virallisesti asunut yhdessä. Mikään muu ei muuttunut. Samaa viinan juontia ja hakkaamista sai kuitenkin katsoa varsinkin viikonloppuisin.
Sitten ala-asteella kävi semmoinen ikävä juttu vielä että olin yksin lähtenyt isäpuoleni luokse viikonlopuksi koska halusin viettää aikaa siskopuoleni kanssa. Olin nukkumassa ja heräsin siihen kun isäpuoleni hipelöi alapäätäni ja puheli kaikkia todella vastenmielisiä asioita. Mua pelotti ihan kamalasti ja yritin vain näytellä nukkuvaa.
En koskaan uskaltanut kertoa asiasta kenellekään koska tiesin ja tiedän edelleen ettei kukaan olisi uskonut. Kenellekään ns. ulkopuoliselle en usklatanut muutenkaan sanoa sanaakaan meidän kotioloista koska äitini on aina turvannut selustansa hyvin, mm puhumalla kaikille että olin täysin häiriintynyt ja valehtelin jatkuvasti kaikesta. Ei tänä päivänään äidin puolen sukulaiset pidä muhun mitään yhteyttä ja välttelevät kuin ruttoa koska ”olen ollut jo lapsesta asti niin häiriintynyt etten ole hyvää seuraa kenellekään”.
Mulla on nykyään varmaan melkein pakottava tarve muistella ja miettiä noita vanhoja asioita ja ne painaa mun mieltä melkein koko ajan. Huomaan vertaavani usein muita ihmisiä äitiini ja isäpuoleeni joka puolestaan aiheuttaa sen etten pysty luottamaan oikeastaan keneenkään. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä että saisin taas kiinni elämästä ja pystyisin olemaan oikeasti iloinen ja onnellinen. Mulla kuitenkin on asiat nyt muuten täysin kunnossa. En vain osaa päästää irti. Tuntuu että nuo kaikki vanhat asiat jotenkin määrittelisi sen että mikä ja kuka minä olen. Ja syvä häpeä seuraa perässä.