Tuntuu ettei osaa tuntemuksiaan edes kirjoittamalla kuvailla.. ☹️
Kolme vuotta sitten äidilläni todettiin paksusuolen syöpä. Ei todellakaan ollut helppo ottaa uutista vastaan, varsinkaan kun isäpuoleni kuoli syöpään muutamaa vuotta aiemmin. Äiti leikattiin saman vuoden lopussa ja koko kasvain saatiin pois. Helpotus oli valtava sekä toivo ja usko äidin parantumisesta oli suuri. Äiti voikin pitkään paremmin ja eli normaalia elämää, uskottiin kaikki taas kaiken olevan hyvin.
Kunnes selvisi että syöpä on uusinut ☹️ Tällä kertaa kasvainta ei voitu leikata, joten alkoivat sytostaattihoidot. Viime kesänä hoidot lopetettiin, koska ne eivät toimineet, ja lääkärit totesi ettei mitään ole enää tehtävissä. Samana kesänä tilanne meni niin pahaksi, että äiti joutui sairaalaan, koska kasvain esti suolen toiminnan ja jouduttiin tekemään avanne. Samalla reissulla tuli aivoverenvuoto, joka vaurioitti näköä. Parin-kolmen viikon kuluttua äiti pääsi kotiin ja elämä jatkui, olo suhteisiin nähden hyvin. Mutta pikku hiljaa syöpä alkoi kuitenkin ottaa vallan, ruoka maistui satunnaisesti, kivut voimistui, eikä äiti enää jaksanut paljoa tehdä tai liikkua kipujen takia, esimerkiksi kauppakäynnit tehtiin sisarusten kanssa. Kuitenkin äiti oli sen verran virkeä, että pystyimme viettämään aikaa, kuten joulunkin yhdessä <3
Mutta viimeiset kuukaudet ovat menneet toinen toistaan huonommiksi, ja viimeisen kuukauden äiti on ollut osastolla, kun ei enää kotona pärjännyt. ☹️ Tarkoituksena oli että äiti tulee kotiin, kun kivut saadaan hallintaan, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Loppujen lopuksi äiti itsekin oli sitä mieltä että osastolla on parempi olla, kun apu on lähellä.
Ollaan käyty joka päivä äitiä katsomassa ja vaikka kivut on ollut kovat ja äiti väsynyt niin on voitu jutella ja viettää aikaa yhdessä.
Viimeisin viikko on ollut todella raskas ja tila on muuttunut nopeasti.
Enää ollaan hiljaa ja pidellään kädestä. Äiti ei enää syö, juominenkin lähes tulkoon loppunut. Hengittäminenkin meni niin raskaaksi että saa lisähappea. Suurimman osan ajasta lepää vain, ei jaksa kuin muutaman sanan vaihtaa.
Menettämisen pelko ja tuska on suunnaton, elämä tuntuu epäreilulta ☹️ Miksi juuri meidän äiti? Miksi juuri joku, joka on elänyt elämänsä hyvin? Tuntuu epäreilulta ja pahalta ajatella, ettei äiti ehtinyt saada lapsenlapsia, ei nähdä lastensa naimisiinmenoa, ei kun kuopus kasvaa isoksi, ei elää vanhaksi.
Miten minä pärjään ilman äitiäni? 😭
Voi miten pahoillani olenkaan. Täällä minäkin lähes lasken leikkiä siitä, että elän viimistä kesääni ja joku toinen sitä oikeesti elääkin ja toinen hänen rinnallaan.
Minun äitini eli 10 vuotta sitten viimistä kesäänsä, minä en saanut häntä hyvästellä.
Aina ajattelen ettei äitini saanut nähdä kun valmistuin, ei sitä ja tätä. Jokaista juhlaani varjostaa ajatus ettei äitini tätä nähnyt.
No nyt sitten pitää alkaa itkemään.
"Kun istun sinun vierellesi en kysy,
enkä vastaa, sillä tiedät jo,
että pisaraakaan ei puutu.
Olen kotona, riisun saappaani,
olen pilven painoinen."
Tommy Tabermannin viimeisinä elinkuukausina
Otan osaa suruusi, joka ei varmaan koskaan kokonaan häviä ☹️
Tämä on kyllä niin raskasta, joka hetki kun en äidin luona ole pelkään ettei enää nähdä. Tuntuu epäreilulta ja itsekkäältä kaikki mihin äiti ei voi osallistua, kuten juhannuksen vietto, ajattelin vain että "äidin pitäisi olla täällä meidän kanssa"
En tiedä mitä äidille pitäisi sanoa. Kerronko että pelkään? Että on paha olla? Olenko sanomatta mitään?
Yritän aina äidin luona olla itkemättä, tuntuu että saan äidinkin paniikkiin jos hänen nähden itken.
Liian paljon kysymyksiä, liian vähän vastauksia.. 😭
Minusta kuolevalle pitäisi puhua kaikki tunteet.
Pelkääkö äitisikin ehkä kuolemaa?
Pitääkö äitisi runoista? Minä itse haluaisin, että mieheni lukisi minulle runoja kuolinvuoteella
Minä olen usein miettinyt mitä olisin äidilleni sanonut, jos olisin saanut hyvästellä.
Olisin kai sanonut hyvää matkaa, nähdään taas.
Olen miettinyt monesti itse sitä hyvästelyä, mutta milloin on oikea aika sanoa se kun ei tiedä milloin aika koittaa? ☹️ Tuntuu että äiti ymmärtää ja pitää tärkeimpänä että olemme vain läsnä, vaikkei mitään sanottaisikaan.
Juttelimme lääkärin kanssa tänään ja äitini on kuulema itse kertonut olevansa "valmis" tulevaan.
Äiti myös itse sanoi antaneensa elvytyskiellon, on kärsinyt tarpeeksi eikä halua enää lähtöään pitkittää 😭
Lääkäri kysyi minultakin olenko valmis, mutta miten valmis voi olla? Tuskin koskaan tarpeeksi valmis...
Minun äitini nukkui pois morfiinihumalassa liki neljä vuotta sitten. Jäin yksin rakkaushaaveitteni kanssa. Myöhemmin nekin kariutuivat aika julmalla tavalla. Nyt olen sitten aivan yksin.
Joo, ei ole elämä helppoa. Mutta useimmat meistä menettävät vanhempansa ja jotenkin siitä on vain yli päästävä. Luulenpa, että äidillesi oli tärkeää vain kuulla, että sinä rakastat häntä ja tulet aina rakastamaan. Ei rakkaus katoa mihinkään kuolemassa.
Äidin menettäminen on kova paikka meistä useimmalle. Ehkä joku selviää siitä hyvinkin, jos välit ovat olleet etäiset ja kehnot. Useimmat surevat. Läheisen kuolema on aina rankkaa ja sen kuoleman katseleminenkin on. Itse vietin viimeiset päivät sairaalassa äitini kuolinvuoteella ja sain nukkuakin siellä. Jälkeenpäin olen iloinen, että sain tämän mahdollisuuden.
Äitiäni ja minua on aina yhdistänyt vankka usko kuolemanjälkeiseen elämään. Siitä on paljon lohtua. En tiedä, miten sinä ja äitisi asennoidutte, mutta toivon vain parasta. Me kaikki, jotka olemme kävelleet tuon helvetin läpi, olemme eräänlaisia verisiskoksia. Me tiedämme, mitä se tuska on. Mutta usko tai älä: elämä jatkuu, niin taivaissa kuin maan päällä. Nyt on vain jaksettava sen varassa, mikä oli eikä enää palaa, mutta jollakin tavalla on aina läsnä meissä, muistoissamme, sielussamme. Voimia Sinulle!
Kiitos teille molemmille.
Uskon kyllä äidin pääsevän parempaan paikkaan, niin kuin äitikin, täältä kivusta ja kärsimyksestä, vaikka jumalaan on tässä tilanteessa todella vaikeaa uskoa..
Äidilleni aloitettiin eilen morfiini kipupumpulla ja äitini on nyt lähes tulkoon kokoajan unessa, vähän aikaa juteltiin. Kipuja ei kuulema ole, se kai on pääasia.
Olisin vain toivonut lisää meille yhteistä aikaa, lisää aikaa osoittaa sitä rakkautta. Ei sitä sanoilla pysty kuvaamaan, miten paljon välitän ja miten ylpeä olen että minulla on ollut paras äiti jota toivoa voi.
Voimia.
Oma äitini kuoli haimasyöpään viime vuoden huhtikuussa, kuukausi sen jälkeen kun magneettikuvaus paljasti syövän levinneen ja annettiin 12kk elinaikaa. Sytostaatteja kokeiltiin jos se olisi hidastanut etenemistä, mutta äiti kuoli 6 pvää myöhemmin ns saappaat jalassa. Isäni sai keuhkosyöpä diagnoosin sitten heinäkuussa ja 2kk elinaikaa. Kuoli vajaa 3 viikkoa myöhemmin morfiinihumalassa. Hänen kohdallaan ehdittiin nähdä se kivulias vaihekkin ja olin niin kiitollinen että äiti kuoli ennen kun tuskat olivat suuret koska se oli jotain karmivaa kun isän kipulääkitystä ei ensin saatu kuntoon.
Viime kesänä ajattelin että en selviä hengissä siitä myllystä. Tuntui vaikealta nähdä elämää ilman vanhempia joiden kanssa olimme tosi läheisiä nytkin kun ikää itsellä yli 30 v. Onneksi minulla on ihanat sisarukset, toisiamme tukien selvittiin pahimman yli ja pikkuhiljaa jokainen alkaa saada elämästä otteen.
Voimia valtavasti teille kaikille! Sitä vain tuntuu välillä olevansa ainut, jolle tämä tapahtuu, mutta ei niin kuitenkaan ole ☹️ ikävää mutta toisaalta helpottavaa..
Täällä sitä nyt on vietetty sairaalassa äidin luona toista vuorokautta. Tiistai-iltana en ehtinyt kuin kotiin niin hoitajat ilmoitti että aikaa ei ole kauaa, alkanut kylmettyä jne. ☹️
Mutta täällä sitä vielä ollaan, hoitajatkin on äidin sitkeyttä ihmetellyt.
Unet on kyllä jääneet vähiin, vaikka äiti itse nukkuukin lähes kokoajan. Tiistai yönä kun äiti hereillä oli niin saatiin onneksi pitkään vielä jutella kun oli niin pirteänä 🙂 Raukka ei ymmärtänyt ollenkaan miksi itketään, kyseli vaan että kuka on tehnyt pahaa. ☹️
En tiedä johtuiko morfiinihumalasta vai mistä, kun sanoi että paratiisiin pitäisi lähteä, muttei halua. Enkeliä yritti myös hätistellä pois 😭 Pelottavaa ja ahdistavaa seurata vierestä toisen tuskia ja sekavuutta, varsinkin nyt kun lääkitystä on nostettu ja toisella on niin paljon asiaa mutta suusta tulee vain mutinaa ja yksittäisiä sanoja. Välillä taas äiti saattaa muuttua pahantuuliseksi ja sanoa ettemme välitä tai muuta vastaavaa, ja se tuntuu pahalle vaikka äiti tuskin niin oikeasti ajattelee. Tuntuu kuin tilalla olisi ihan eri ihminen 😭
En tiedä onko oikein toivoa toisen kuolemaa ja että kaikki olisi pian ohi, mutten tahtoisi äidin kärsivän enää tämän enempää 😭
Mikset äiti jo anna periksi? 😭
Auttaisikohan, jos äitisi luona kävisi pappi puhumassa?
Tavallaan minusta on hienoa ettei äitisi anna noin vaan periksi vaikka ymmärrän kyllä sinuakin. Mutta ehkä jokaisella on määritelty aikamme täällä eikä sille voi mitään.
Jaksamista sinulle.
Voi Nannukka, ymmärrän Sinua enemmän kuin hyvin. Kuolinvuoteella on hyvin raskasta olla jos ei voi muuta kuin toivoa parasta. Ainoa mitä minä pystyin tekemään, oli valella kuolevan äitini huulia veteen kostutetulla vanupuikolla. Olin kiitollinen, että pystyin ja sain tehdä edes jotain. Siinä sitten haahuilet aivan sekopäisenä ja hirveässä päänsäryssä kaikesta siitä itkemisestä. Hoitajat eivät voneet edes yhtä Buranaa antaa vaikka kuinka pyytelin. Ei tietoa omaisen muusta lääkityksestä. Hah hah. Eipä kukaan ole vielä yhteen Buranaan kuollut, enpä ainakaan muista kuulleeni.
Jollain tapaa sitä siinä odottaa väistämätöntä eli hengityksen loppumista. Se on helpotus, niin karmeaa kuin se onkin. Ainakin loppuu odottaminen. Ja tuleehan se kuolema sitten lopulta kuin hyvä ystävä ja päästää ihmisen kärsimyksistään.
Tiedän siis tai luulen tietäväni, mitä käyt läpi. Kaikkien kuolemantutkijoiden mukaan lopussa seuraa valtava autuuden tunne. Biologit selittävät sitä aivoista vapautuvalla serotoniinilla. Minä ymmärrän se hopealangan katkeamiseksi kun ihminen vapautuu fyysisen ruumiinsa valtavasta taakasta. Joka tapauksessa: kuoleman hetkellä kaikki ovat tasa-arvoisia ja kaikki ovat onnellisia. Suru ja kipu kuuluvat niille, jotka jäävät jälkeen ja joiden pitää selviytyä kaikesta: menettämisen tunteesta, surusta, kaipauksesta, hautajaisista, perunkirjoituksista...
Rukoilen puolestasi: rakas Jumala, auta Nannukkaa, anna voimia, ole kanssasi. ☺️❤️
Kiitos taas tuestanne, ette arvaakaan miten paljon sanat voi auttaa!
Emme ole äidin tai sisarusten kanssa itseasiassa puhuneetkaan tuosta pappi-asiasta mitään, ei ole itselläni tullut edes mieleen.
Täällä suurin osa hoitajista on ollut todella huomaavaisia, kysyvät meidänkin vointia tuon tuosta ja tarvitaanko jotain ja huolehtivat ollaanko levätty tarpeeksi. Ja täällä tosiaan antoivat särkylääkettäkin heti kun pyysi, outoa ettei siellä ole tuon vertaa omaista ajateltu... ☹️
Avuttomalta ja lohduttomalta olo tosiaan tuntuu, kun ei voi oikein auttaa toista, muutoin kuin antamalla lusikalla vettä, pyyhkimällä kasvoja kostealla tai että kaikki on muuten hyvin. Tuntuu hyvälle kun äiti oikein nauttii kasvojen silittelystä ja muusta ☺️❤️ Mutta olen kiitollinen siitä että saan helpottaa äidin oloa edes hieman. Sitten taas kun hengitys katkeaa pidemmäksi aikaa, joka tuntuu ikuisuudelta, tuntuu kuin omakin sydän pysähtyisi, kunnes se tuttu henkäys taas tulee.
Nyt ollaan sitten vuorostaan hetki kotona yrittämässä lepoa huonolla menestyksellä. Pelkään että viimeinen väsymys iskee kun en ole paikalla ja etten ehdi enää nähdä äitiä ☹️
Päässä pyörii kaikki äidin yksittäisetkin pikku sanat, katse, eleet, kaikki.
Ja ikävä on valtava, jo muutamassa tunnissa <3
Haluan vielä kiittää kaikkia keskusteluun osallistuneita tuesta.
Äiti-rakas nukkui pois heti seuraavana aamuna edellisen viestini kirjoittamisesta.😭 Itse en enää äitiä ehtinyt nähdä, mutta siskoni oli paikalla. Juuri kun tein lähtöä äidin luo, siskoni soitti että äiti on antanut periksi. Tuntuu niin pahalta ajatella, että myöhästyin vain hetken, edelleen. ☹️ Vaikka saimme äidin hyvästellä vielä kappelilla ja arkkuun valmisteltaessa, ei se tuntunut samalta enää. Tuttu ja rakas ääni, katse ja kosketus, kaikki oli poissa. Jäljellä vain kuori 😭 Pääasia oli nähdä miten levollinen äiti oli, ei enää kipua, surua, eikä odotusta. Ikävä on valtava, ei ole päivää, etteikö äiti olisi mielessä.
Tänään vietimme hautajaiset ja lopun päivää olo on ollut sanoinkuvaamattoman tyhjä, ahdistunut, väsynyt, rikkinäinen.
En voi vieläkään käsittää, ettei minulla enää ole äitiä, jonka luokse mennä, jolle soittaa, jota halata, jonka kanssa halusin jakaa koko elämäni, vielä monet vuodet. ☹️ Miksi jo nyt tuli äidin aika?
Ensi viikolla on edessä vielä uurnan lasku, sitten tulee muutot ja muut raskaat jäljellä olevat asiat, koulukin alkaa, enkä tiedä miten jaksan. Ainut asia, mikä lohduttaa, on että äidillä on nyt kaikki hyvin. Äiti on päässyt parempaan paikkaan, meidän rakkaan isäpuolen luo ja me tullaan myöhemmin perästä <3
"Keinutan, kuuntelen. Sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on, jo kuulen aallokon.
Ethän pelkää pimeää? Siel on monta kynttilää.
Ja viimein, sun matkaan ei pääse saattajatkaan" 😭
Otan osaa suruusi.
Anteeksi etten ollut huomannut viestiäsi aiemmin.
Voimia ja halaus.
Lämmin kiitos sinulle. Ei nyt kaikkea tietenkään voi huomata. En ole itsekään muistanut taas koko sivua kun on niin paljon mielen päällä :/