Masentunut, raskaana ja parisuhde kriisissä

Masentunut, raskaana ja parisuhde kriisissä

Käyttäjä Juulia83 aloittanut aikaan 09.01.2020 klo 18:34 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Juulia83 kirjoittanut 09.01.2020 klo 18:34

Olen 36-vuotias ja odotan ensimmäistä lastani. Lapsen isän kanssa tapasimme kesällä 2018, jolloin olin pari kuukautta aikaisemmin eronnut sitoutumiskammoisesta kumppanista, ja halusin vakaan, sitoutuvan suhteen sekä perheen.

Tapasimme lapsen isän kanssa Tinderissä, jolloin haave perheen perustamisesta oli helppoa ottaa puheeksi heti kättelyssä. Olin tuolloin kärsinyt masennuksesta vaihtelevalla vakavuudella kesästä 2016 lähtien ja tein todella paljon töitä, mikä johtikin työuupumukseen loppuvuodesta 2018. Ensivaikutelmani kumppanistani oli, että hän vaikutti tervehenkiseltä ihmiseltä ja ajattelin että sellaisen seura tekisi minulle varmasti hyvää. Lisäksi fyysinen kemia oli olemassa ja jaoimme samat arvot. En kuitenkaan syöksynyt ihastumaan häneen, ja hänen taustansa ja persoonansa herättivät ikäviä muistoja aikaisemmista epäonnistuneista suhteitani sen tyyppisten miesten kanssa. Pelkäsin, ettei meillä olisi riittävästi yhteistä ja että olisimme liian erilaisia ymmärtääksemme toisiamme. Tämä pelko (ja uupumus) sai minut myös kapinoimaan ja olemaan ilkeä uudelle kumppanilleni. Hänen lempeä lähestymisensä käynnisti yllättävän vahvoja defenssejä minussa. Päätin kuitenkin, että reaktioni eivät johdu hänestä, vaan omista peloistani ja huonoista kokemuksistani. Tämä ikävä käytökseni antoi tutustumisvaiheessa minusta aika vääristyneen kuvan ja jätti arpensa mieheen. Hän piti minua hyökkäävänä ja arvaamattomana, mutta tästä huolimatta halusi parisuhteeseen kanssani. Syyskuussa 2018 vihdoin suostuin virallisesti seurusteluun, vaikka olin epävarma ja tunne-elämältäni epävakaa.

2019 keväällä Otin omalle toipumiselleni paljon vapaa-aikaa, kämppikseni muutti pois ja päätimme miehen kanssa muuttaa yhteen. Ajatus tuntui hieman hätiköidyltä, sillä suhteemme ei edelleen tuntunut olevan vakaalla pohjalla. Käytökseni oli jo rauhoittunut, mutta mies pelkäsi edelleen että hyökkään, tiuskin ja tuomitsen. Muuttopäivänä tunnelma oli kireä ja epävarma.

Kesän alkaessa halusin että alkaisimme yrittämään lasta. Emme olleen varmoja siitä että se olisi erityisen hyvä idea suhteemme epävakauden huomioon ottaen, mutta halusimme molemmat perheen ja minä stressasin ikääni. Kesän aikana masennukseni alkoi oireilla taas vahvasti, ja niinpä kesän aikana hain psykiatrilta lausunnon ja pääsin syyskuussa kelan korvaamaan psykodynaamiseen terapiaan kahdesti viikossa. Pahoinvointini vaikutti varmasti paljon myös kumppaniini, ja hän oli jo keväällä alkanut saada ahdistusta liittyen suhteeseemme ja tulevaisuuteemme. Olen itsekin seurustellut usean mielenterveysongelmaisen kanssa aikaisemmin, ja tiedän miten ahdistavaa on asua toisen pahoinvoinnin dominoimassa ympäristössä. Tunsin omasta pahoinvoinnistani huonoa omaatuntoa sillä näin miten se vaikutti mieheen. Kotona tilanteiden kiristyessä mieheni loukkaantui, oli hyvin vahvasti puolustuskannalla ja palasi keskusteluissa varhaiseen sättivään kohteluuni ja koin että hän ei ymmärtänyt minun pahoinvointiani tai ollut kykenevä tukemaan minua. Tunne-elämän kommunikaatio tuntuu muutenkin olevan hänelle haastavaa ja hänen on hankala ymmärtää muiden tunnekokemuksia. Syksyllä terapia onneksi auttoi masennusoireisiini ja tilanne kotona tasaantui hieman, ja kun mieleni rauhoittui niin myös kehoni, ja tulin raskaaksi marraskuun alussa.

Raskaus toi mukanaan rauhoittavaa hämmennystä ja levollisuuttakin. Joulukuussa käydessämme ensimmäisessä neuvolassa kerroin mielenterveysongelmistani ja haastavasta lähimenneisyydestä, mutta myös kehuin hyvää keskusteluyhteyttämme mieheni kanssa.

Nyt olen raskausviikolla 12 ja olen joulun ja pyhien takia ollut (terapeutin aloitteesta) 3 viikkoa tauolla terapiasta. Tämä toi mukanaan omaa rasitettaan, kun olen joutunut käsittelemään tunteitani kotipiirissä, nyt vielä hormonien vahvistamana. Olemme riidelleet paljon mieheni kanssa ja koen, että hän ottaa kaikki toiveeni ja pyyntöni vastaan kritiikkinä, keskusteluyhteytemme on hyvin tukkoista ja että olemme vain lähtökohtaisesti niin erilaisia persoonia, että meidän on erittäin vaikea ymmärtää toisiamme näkemättä asian eteen vaivaa. Tämä on ollut suurin pelkoni alusta lähtien, olen ottanut tämän suhteen tietoisen riskin jo suhteen alku vaiheessa, ja olen myös valmis työskentelemään yhteisymmärryksen eteen jos tilanne sitä vaatii. Mieheni taas ei ole tottunut moiseen, vaan on todella pettynyt tilanteeseen, joka ei selvinnytkään vain läpi seilaamalla.

Suhteemme on siis ollut alusta asti haastava ja kivikkoinen, ja nyt meistä on tulossa perhe. Ilmaisin haluni mennä pariterapiaan selvittämään tilannetta ennen, kuin vauva syntyy, sillä siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä koittaa avata solmuja, ja mieheni suostui. Toivon todella, että saavuttaisimme tilanteessa jonkinlaisen yhteisymmärryksen. Jaamme edelleen samat arvot ja saman rakkauden luontoa, hiljaisuutta ja eläimiä kohtaan. Ja kun emme kumpikaan ole ahdistuneita tai agitoituneita on yhteiselo leppoisaakin. Pelkään vain, että meidän on lähtökohtaisesti liian vaikea ymmärtää toistemme tarpeita ja ajatusmaailmaa. Eikö suhteen ensimmäisten vuosien tulisi olla kevyttä ja hauskaa, eikä tällaista kamppailua?

Miten tällaisessa tilanteessa tulisi edetä? Voinko vaan odottaa? Voiko toinen oppia suhteen eteen työskentelyä? Kasvammeko me vielä tasapainoiseksi perheeksi?

Pahoittelen pitkää tekstiä, mutta tilanne on monimutkainen. Ja kiitos jo nyt vastauksista!

  • Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirhe
  • Muokattu kirjoittajan toimesta 6 kuukautta sitten. Syy: Kappalejaon uudelleenmuokkaus
Käyttäjä Nöpö77 kirjoittanut 16.01.2020 klo 17:43

Hei, kuulostaa tutulle joten annan käytännön vinkin joka on auttanut minua ja meidän liittoa vastaavassa tilanteessa. Älä aiheuta draamaa vaan opettele olemaan itseksesi, opettele sanomaan so what? Rentoudu, naura ja nauti tietoisesti ja vaikka väkisin. Hyväksy miehesi ja itsesi, liittonne ja elämänne juuri näin kun ne on.... vaikka väkisin. Kun huijaat aivojasi tekohymyllä pari päivää, se jää päälle....Ja niin jää myös hyväksyntä, ilo ja onni. Tsemppiä!

Käyttäjä Ann1ka89 kirjoittanut 29.02.2020 klo 15:45

Hei.

Kuulostaa hyvin paljon minun tarinaltani. Paitsi olen 30v ja meillä on nyt yli6kk lapsi. Sen neuvon annan, että muuttakaa erilleen ennenkuin lapsi syntyy. Miettikää haluatteko te varmasti yhtäpaljon toisianne ja toimivan parisuhteen? Ymmärrättekö toisianne tarpeeksi.. onko tahtoa korjata asioita, ymmärtääkö molemmat myös toisen näkökulman asioihin. Omaan intuitioon kannattaa luottaa! Jos nyt jo tuntuu epävarmalta niin se on sitä jatkossakin. Minun olisi pitänyt päästää irti jo ajat sitten. Nyt olemme tilanteessa ,että muutamme erilleen ja jään lapsen kanssa kahden. Huoltajuus asiat on vielä edessä sodittavana.. ;( Tsemppiä tulevaan ja hyvää vointia raskauteen!