Taustalla hyvin monenlaisia ikäviä tapahtumia vuosien ajalta, inhottavia ihmisiä ja omaa tyhmyyttä kun en ole osannut enkä oman masennukseni vuoksi jaksanut ihan täydellisesti aina joka tilanteessa toimia puolison tukena. Ehkä vähän henkilökohtaista herkkyyttäkin ikäville asioille.

Tuloksena melko varmasti vähintään keskivaikea masennus (täyttää ainakin yhden löytämäni diagnoosiohjeen kohdista yhtä tai kahta vaille kaikki), mutta ei suostu hakemaan mitään apua ja kieltää ehdottomasti minua hakemasta tai edes puhumasta asiasta kenellekään. Siksi pitää anonyymisti koittaa purkautua kun alkaa jaksaminen loppua. Koitin kriisilinjalle soitella mutta siellä on kiirettä, enkä minä halua viedä aikaa semmoisilta joilla voi olla oma hengenhätä.

On meillä paljon ihan hyviäkin päiviä, mutta useimpina päivinä saa kuulla vähintään kerran, miten minun tapaamiseni oli kaikkein pahinta mitä hänelle on ikinä tapahtunut, ja miten hän ei jaksa elää kanssani. Mitään positiivista en ole muutamaa ynähdystä ja kiitosta lukuunottamatta saanut moniin vuosiin, koskaan en hänen suustaan kuule, että olisin jotain muuta kuin paskiainen joka ei välitä hänestä, ainakaan tarpeeksi. Fyysistä läheisyyttä on joskus halaamista. Ymmärrän kyllä tämän katkeruuden kun en ole ollut aina ihan fiksu ja vuosia sitten minun olisi pitänyt toimia ihan toisin. Olen myös hyväksynyt että hän ei vaan ole semmoinen ihminen, joka sanoisi ainakaan minusta positiivisia asioita. En vain voi mitään sille, että haluaisin edes joskus kuulla kelpaavani, ja elää niin ettei tarvitsisi jatkuvasti miettiä, että olemmeko vielä ensi viikolla yhdessä. Vaikka tiedänkin jo, että se on vain hänen tapansa puhua, ei hän tunnu puoliakaan tarkoittavan siitä mitä vihaisena puhuu vaikka muilta vaatiikin ehdottoman eksaktia tarkkuutta puheissa ja ettei saa sanoa mitään mitä ei ehdottomasti tarkoita. Koitan pärjätä miettimällä muita asioita ja tekemällä pakkauslistoja, että mitä tarvitsen reppuun jos pitää lähteä yön selkään.

Vähän aikaa oli taas asiat vähän paremmin, mutta nyt sitten alkukesästä yksi tapahtuma muutti taas kaiken, ja nyt lähes joka ilta ja useina aamuina saa kuulla moneen kertaan paitsi että minun tapaamiseni oli pahinta mitä hänelle on tapahtunut, myös että hänen elämänsä on lopussa, hän ei jaksa elää ja haluaisi tappaa itsensä. Olen sen verran oppinut etten yritä väitellä ja yritän kuunnella niin paljon kuin vain jaksan. Mitään neuvoja tai mitään muutakaan ei saa sanoa, tai tuloksena on vähintään raivokohtaus. Missään muussakaan asiassa ei auta sanoa juuri poikkipuolista sanaa, ei vaikka olisi tiedossa varmaa rahanmenoa. Sanomattakin on selvää, että jos minulla on paha olla niin siitä on parempi olla hiljaa, etten ”veisi taas kaikkea huomiota itseeni.” Jos vanhat merkit paikkansa pitävät niin tätä jatkunee nyt taas ainakin vuosi, ja sitten saa taas pelätä, että joku sattumus, joka useimmista ihmisistä näyttäisi varmaan aika vähäpätöiseltä, kaataa taas kaiken.

Ollaan kohta molemmat nelikymppisiä, lapsia ei onneksi ole. En uskalla tätäkään asiaa ottaa puheeksi kun tiedän, etten jaksaisi yksinään hoitaa vielä lapsiakin. Onneksi en ole niin kauheasti asiasta pahoillani. Mutta rakastan puolisoani todella paljon ja haluan olla hänen kanssaan. Hän on masennuksensa lisäksi myös tosi hieno ja hyvä ihminen jolta olen saanut paljon henkistä hyvää, vaikka tästä voisi joku toisin luulla. Olen myös luvannut hänen kanssaan olla ja haluan pitää lupaukseni. On vain nyt taas aika raskasta. Mennään päivä ja tunti kerrallaan, asioiden suunnittelu muutamaa tuntia pidemmälle ajalle on melkein mahdotonta ja tulevien asioiden puheeksi ottaminenkin aiheuttaa yleensä ainakin suutahduksen. Kun mitään ei oikein voi suunnitella, niin omaa elämää minulla ei oikeastaan ole, paitsi töissä, ja viimeistään lauantaina odotankin innolla maanantaita. Iltaisin ei voi lähteä yksin oikein mihinkään, kun ei ikinä tiedä milloin toisella olisi halua ja jaksamista tehdä jotain, tai milloin lähtemisestä seuraisi päivien itkeskely kun en välitä tarpeeksi.

Tekisi mieli ottaa joskus edes viikko omaa lomaa mutta pelkään reaktiota. Pelkään, että jos ehdotankin sellaista, taas saa kuulla miten en välitä hänestä lainkaan ja että minulla on aikaa vain itselleni mutta ei ikinä hänelle. Joo, en ole ollut aina kovin hyvin läsnä enkä varsinkaan suhteemme alussa osannut toimia masentuneen ja herkän ihmisen kanssa. Silti tuntuu toisinaan hiukan epäreilulta kun tuntuu, että ihan kaikki tässä parisuhteessa tehdään hänen sairautensa ehdoilla. Jos hänestä tuntuu, että asunnossa eläminen ahdistaa liikaa niin sitten muutetaan vaikka seuraavassa kuussa, kun hän halusi naimisiin niin mentiin naimisiin, jos hän ei halua jonnekin mennä niin sitten ei mennä, vaikka olisi liput ostettuna. Itse olen muuttanut hänen työnsä perässä kaupunkia ja se vaikeuttaa nyt omaa työllistymistäni kun verkostot jäivät entiseen eikä uusia oikein pysty solmimaan kun pitää harkita tarkkaan mihin tilaisuuksiin voin lähteä, mutta eipä masentunut näe kenessäkään muuta kuin negatiivisia asioita. Tiedän tämän hyvin kun itse kärsin vuosikaudet vaikeasta masennuksesta. Sain avun lääkkeistä ja nyt en niitä enää edes melkein vuoteen ole tarvinnut, paitsi että tänään taas aamuisen läksytyksen jälkeen huomasin taas että tietyt masennusta ennakoivat oireet alkoivat uudelleen. Onneksi on vielä entisiä pillereitä jäljellä.

Noh, tämän kirjoittaminen auttoi taas. Anteeksi rakas jos sä satut lukemaan tätä ja tunnistat itsesi, en minä halua kenellekään kertoa mitään eikä tämä paljasta kenestä on kysymys, mutta nyt justiinsa on semmoinen hetki että mietin taas pitäisikö minun tappaa itseni.