Hei,
Kirjoitan tänne nyt ensimmäistä kertaa. En jaksa enää olla yksin tämän tunteen kanssa. Olen surullinen enkä jaksa innostua oikein mistään. Elämiseltä on kadonnut merkitys. Olen päättänyt hakea apua tähän. En vain oikein tiedä miten? Olen käynyt kuusi vuotta sitten viimeksi lääkärillä ja silloin vain annettiin paketti lääkettä mukaan. En ikinä syönyt niitä ja elämä alkoi pikkuhiljaa hymyillä,vaikka masennus oli silti koko ajan mukana. Nyt tuntuu, että seinät kaatuu päälle. En saa unta, kun asiat pyörivät päässä. Näen useimmiten kaikissa asioissa niiden huonot, enkä vain hyviä. Ehkä tämä on ensimmäinen askel oikeaan suuntaan?
Isäni on alkoholisti eikä osaa käsitellä tunteitaan, eikä näyttää muutoin kun kännissä. Lapsuuteni muistot ovat osittain onnellisia, mutta muistan myös ne yöt kun isä tuli kotiin kännissä pahalla päällä ja tappeli äitini kanssa. Olenkin aina joutunut olemaan heidän välissä puolustamassa äitiäni. Vuosien mittaan isän juominen on vähentynyt ehkä vain sen takia, että ikää on tullut, en tiedä. Heidän elämänsä on kuitenkin parantunut, kun kännejä ei vedetä joka viikonloppu. Minulle siitä on vain jäänyt suunnaton katkeruus ja usko ihmisiin särkyy helposti.
Veljeni lapsuus oli minun lapsuuttani karumpi, hän joutui kokemaan köyhyyden ja isäni väkivaltaisuuden omakohtaisemmin. Hän muuttikin pois heti kun pääsi. Meillä on yhdeksän vuotta eroa, joten en muista hyvin sitä aikaa, mitä nyt äitini on kertonut siitä myöhemmin. Hän ei ole ikinä toipunut siitä. Hänestä tuli huumeiden käyttäjä. Hän on yrittänyt pari kertaa lopettaa elämänsä, onnistumatta. Tällä hetkellä hän väittää lopettaneensa huumeiden käytön, mutta en usko siihen. Hän käyttää hyväkseen äitini tunteita ja rahoja. Hän on vainoharhainen ja uskoo mm. valtion salakuuntelevan häntä.
Olen aina ollut perheeni selviytyjä. Valmistunut ammattiin, saanut työpaikan, matkustellut ja rakentanut kodin miehen kanssa, jota perheeni arvostaa. En kuitenkaan pysty kertomaan heille kaikkia asioita, jotka piinaavat itseäni. Ainut, jolle olen voinut kertoa kaikesta on mieheni, mutta hänen on vaikea ymmärtää minua ja toisaalta tuntuu, että nämä asiat karkoittavat häntä perheestäni. Tuntuu, että joudun hänellekin puolustamaan perheeni tekemiä valintoja. Tuntuu välillä, että olen edelleen siinä muiden keskellä ja joudun sovittelemaan kuuntelemaan kaikkien muiden ongelmia, vaikka itsellä tuntuu, että ei ole enää minkäänlaisia voimavaroja. Yhtälö tuntuu mahdottomalta.
HEI SINULLE KISSA82.
Heti rupesin miettimään, tarkoittaako 82 ehkä syntymävuottasi. Jos tarkoittaa, olet nuori aikuinen, joka olet selvinnyt lapsuuden perhehelvetistä "ehjin nahoin", eli käynyt koulusi, valmistunut ammattiin ja löytänyt miehen - ehkä teillä on jo lapsikin. Siis pinnallisesti olet selvinnyt.
Mutta nyt kasvavassa määrin lapsuutesi kokemukset ovat alkaneet kalvamaan sinua, etenkin, jos äitisi on niin huonossa jamassa, kuin käsitän. Olet huolissasi,etkä usko hänen puheitaan. Ja lisäksi sinulla taitaa olla huoli pikkuveljestäsi.
Et voi rauhassa keskittyä omaan elämääsi, joka on edessäsi avoimena ja mahdollisuuksia täynnä.
Onko sinulla muita sisaruksia? Pystyttekö yhdessä kelaamaan lapsuuttanne?
On surullista(mikäli tulkitsen nimimerkkisi oikein), että juuri tuossa elämänvaiheessa täytyy jatkuvasti palata lapsuuteen.
Siis siihen rankkaan.
Mutta joskus se on tehtävä ja omasta kokemuksestani kerron, että juuri silloin kun minä ja siskoni perustimme perheitä ja saimme lapsia, oli lapsuuden "penkominen" meille tavattoman tärkeää, lähes pakko- emme kai muuten olisi sitä jatkaneet useita vuosia, saatikka selvinneet hengissä niistä traumoista. Puhuminen oli ÄÄRIMMÄISEN TÄRKEÄÄ.
Kerroit, ettei miehesi mahdollisesti ymmärrä jatkuvaa samaa tarinaa, tai hän ei jaksa.
Se on ymmärrettävää, mikäli hänellä on ollut ns. paremmat lähtökohdat kuin sinulla.
Se on kerta kaikkiaan niin, ettei ihminen, joka ei ole kokenut samaa, voi ymmärtää syvällisesti toisen tuskaa.
Tai jos hänen lähtökohtansa ovat SAMANKALTAISET, EI HÄNELLÄKÄÄN OLE KEINOJA - TÄMÄHÄN ON PÄIVÄN SELVÄÄ!
Toisaalta miehet suhtautuvat asioihin niin paljon suoraviivaisemmin kuin me naiset. Jotenkin minusta tuntuu tällä 50-vuotiaan elämänkokemuksella, että naisen täytyy olla se ikuinen moottori - ikiliikkuja - jolta eivät voimat lopu.
Uskon, että sinulla on hyvä mies. Hän kyllä ymmärtää, mutta ei vaan aina jaksa - pahus soikoon!
Sanoisin sinulle, että ota yhteyttä johonkin ammattiauttajaan. Meillä täällä suomen maassa on esimerkiksi seurakunnan perheasiainneuvottelukeskukset, joissa työskentelee aivan upeita ihmisiä!
Minä olen useiden elämän kriisieni aikana käynyt juttelemassa ja tiedän mistä puhun. Kukaan ei sinulle tuputa mitään, vaan haluaa vain AUTTAA SUURELLA SYDÄMELLÄ JA KUUNNELLA JUURI SINUA!
Sinun pitää vaan päästä puhumaan jonkun ulkopuolisen kanssa, ettet rasita teidän kallisarvoista suhdettanne liikaa.
Ja voisitte mennä vaikka yhdessä. Ehkä miehesi ymmärtää sinua sitten paremmin.
Et halua syödä lääkkeitä, eikä kannatakaan. Sinun ongelmasi on sinun lapsuuden perheesi - et sinä itse.
Ota käteen nyt kourallinen rohkeutta ja ala katsella paikkakuntasi puhelinluetteloa tarkkaan. Varmasti löydät jonkun paikan, johon pääset juttelemaan.
Kerroit vielä olevasi perheesi taakankantaja. Se on raskas vastuu ja syö sinun voimiasi. Se on liikaa ja sillä siisti!
Mielestäni sinulla on kaikki eväät jo valmiina - ala nyt vaan purkaa sitä reppua!
Hei Masentunut.
Meistä jokainen melko varmaan joutuu jossain vaiheessa aikuisuudessaan kohtaamaan oman lapsuutensa kipeitä asioita. Irtautuminen vanhemmista ei ole pelkästään sitä, että muuttaa pois kotoa. Vaan irtautuminen on muutakin. Neuvoisia Sinua olemaan puolustelematta vanhempiesi tekoja. Itse puolustelin alkoholisti-isäni tekoja pitkään avioliittoni aikanakin. Se oli raskasta ja valheellista, enkä hyötynyt mitään. Sitten aloin katsoa vanhempiani rehellisesti. Kun muut ihmiset arvostelivat heitä minulle, joskus rankastikin, olin samaa mieltä, mikäli oikeasti olin. Mutta puolustin ja tarkensin asioita, mikäli tarvetta siihen oli.
Avioliitossa olen kohdannut tilanteita, jossa olen hävennyt vanhempiani, verratessani heitä mieheni vanhempiin. Se oli vaikeata, kunnes totesin miehelleni ja muillekin, että vanhempani ovat minun vanhempani. Heille myös olen jollain tasolla antanut anteeksi, ehkei heillä ole ollut muita malleja kasvatuksessaan.
Itse olen kärsinyt burn outin, kaksi keskivaikeaa masennusta, joista toipuminen tosi hidasta. Painajaiset, joissa isä tappoi äidin, tai yritti vahingoittaa minua, kestivät vuosia. Unet voisi kirjoittaa ylös, jos ne aamulla muistaa.
Olet itse tärkeä ihminen. Olet vanhempiesi lapsi. Olet kokenut enemmän kuin ne onnelliset, joka voivat kelliä lapsuutensa pumpulissa. Vaikeudet kasvattavat. Ehkä olet saanut perintönä vanhemmiltasi kuitenkin jotakin vaikka se tänään tuntuu olevan hieman epäselvää. Ehkä olet vahvempi, sitkeämpi kuin ne, joilla on ollut helpompaa. Masennus on kurja juttu. Minusta kuitenkin tuntuu, että sillä on jokin tarkoitus ja aikanaan se menee ohi. Masennus on suoja silloin kun ei jaksa käsitellä joitkin vaikeita asioitaan. Kun aivot ovat väsyneet pyörimään samaa rataa hankalissa asioissa, joihin ei vastauksia juuri löydy. Kun huomaa masennuksen helpottavan, voi huomata oppineensa jotakin.
Masennus on myös pysäytys. Silloin se kertoo ihmiselle, että jokin on pielessä. On hiljaa kuunneltava tunteitaan ja kehoaan. Mikä tilanne tuntuu pahalta? Mikä tilanne ahdistaa? Masennus on viisas kaaveri, vaikkakin ikävä. Se pyrkii kertomaan jotakin, sillä vain ei ole sanoja. Ja siitä selviytymisessä on tehtävä työtä hyvin pitkälti yksin. Hyvä on jos vierellä on joku joka kulkee samoja hitaita pikku askelia. Hiljaa eteenpäin, pienin askelin.
Toivon Sinulle kaikkea hyvää!
Masennus on inhottava seuralainen, mutta ajoissa kun siihen puututaan,toipumisennuste on huomattavasti parempi.. Nyt olisi tärkeää,että jaksaisit mennä lääkärin juttusille ja sanoa,että haluaisit lähetteen mielenterveystoimistoon, jotta saisit kunnon hoitoa masennukseen.
Uskoisin terapian ja siihen mahdollisesti yhdistetyn lääkityksen olevan hyödyksi, selvästi raskas menneisyys sinulla on ollut.
Ehkäpä hyötyisit jos hakeutuisit Al-anon ryhmään paikkakunnallasi,sieltä saisit vertaistukea ihmisiltä, joiden läheiset ovat myös alkoholisoituneet/entisiä alkoholisteja.
Voimia ja Jaksamista!