Masentuneen puolison huono kohtelu
Puolisollani on todettu vaikea masennus. Meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta. Miehellä on todella suuria vaikeuksia puhua masennuksestaan tai ylipäätään tunteistaan, ja masennus hänellä oirehtii erittäin räjähdysalttiilla ja agressiivisella käytöksellä sekä fyysisillä kivuilla. Hän siis hermostuu ihan pienistäkin asioista, ja hermostuminen on luokkaa laitetaan eropaperit vetämään, tai itsemurhauhkailuja. Fyysiset kivut taas ovat voimakkaat lihaskrampit ja pahat ruuansulatusongelmat
Sairastuttuaan masennukseen, mies alkoi viettää aikaa todella paljon pois kotoa, ja hiljalleen ollaan luisuttu siihen, että hän käy kotona lähinnä nukkumassa, tulee kun me kaikki nukumme jo, aamuisin livahtaa muualle kun olen lasten kanssa ulkoilemassa. Välillä saattaa mennä päiväkausia ettei hän näe lapsia, tai minua ollenkaan. Tuntuu että hän on menettänyt täysin mielenkiinnon perhettään kohtaan, minkä toki ymmärrän koska onhan hän vakavasti masentunut.
Mutta mielestäni hänen käytös on todella ristiriitaista verrattuna siihen, mitä olen muiden ihmisten kirjoittamana lukenut, joilla myös vakavasti masentunut puoliso. Puhutaan että puoliso vain makaa sängyssä lamaantuneena eikä kykene jaksamaan poistua kodista ollenkaan. En voi sille mitään, että olen alkanut kokea suunnatonta katkeruutta ja välillä suoranaista vihaa miestä kohtaan, kun katson poikaani itkemässä isänsä perään ja kysyen miksi isä ei enää välitä. Vaikeaa selittää lapselle että kun isä nyt on sairas, mutta silti jaksaa kavereita nähdä, miksei sitten lasta.
Mieheltä puuttuu masennuksen takia täydellisesti aloitekyky hoitaa mitään pakollisia asioita, joudun hoitamaan hänen puolesta ihan kaiken. Lääkkeistä muistuttelun, lääkäriaikojen varaamiset, lomakkeiden täytöt, ihan kaiken. Tuntuu että olen yhtäkkiä muuttunut kahden lapsen yhteishuoltajasta kahden lapsen ja yhden aikuisen lapsen yksinhuoltajaksi, Onko tämä tyypillistä käytöstä masentuneelta ihmiseltä jolla on vaikeuksia sanoittaa tunteitaan ja puhumaan pahasta olostaan? En tiedä mitä tällä tekstillä edes haen, koen vain välillä todella turhauttavaksi sen, että olen tukenut miestä niin paljon kun ihminen vain voi tukea, ja yrittänyt ymmärtää, mutta en vaan voi käsittää miten voimavaroja riittää joka päivä lähteä ystäviä tapaamaan tuntikausiksi mutta omat lapset saati puoliso ei kiinnosta yhtään.
hei. Tekstiäsi lukiessa tuli niin mieleen oman tyttäreni perheen tilanne joitakin vuosia sitten. Hänenkin mies sairastui jotenkin Tuli ADHD masennus ahdistuneisuushäriö ja muita diagnooseja. Heidän lapsi oli varmaan kolmen vanha. Hän kyllä oli fyysisesti paikalla vaikka ei oikesti läsna. Vastasi kysymykseen jos sattui kuulemaan, mutta seuraava lause oli jo aivan muuta asiaa joka koski vaan häntä itseään. Hän eli täysin oman napansa ympärillä. Ja tyttäreni joutui huolehtimaan koko kodin asiat sekä miehenkin asiat. eli oli tosiaan kaksi lasta pieni ja iso. ja pienempi sentään kasvoi ja toivoa paremmasta hänen suhteen. mutta miehessä ei ollut kasvua nähtävissä. eli ei aikuismaista käyttäytymistä ollenkaan. Ja masennuksesta minulla on omakohtainen kokemus. En todellakaan olisi voinut päiväkausia luuhata poiskotoa. vieraiden ja tuttujenkin ihmisten kanssa tapaaminen ja touhuaminen oli todella voimille käypää. Kyllähän tyttärenikin jaksoi vuosia odottaa ihmettä miehen paranemisesta ja oli terapiaa ja lääkitystä ilman suurta tulosta. Mutta katsoi sitten lapsen ja oman mielenterveydenkannalta ainoaksi ratkaisuksi erota. Älä jää yksin vaan hae keskusteluapua neuvolasta perheneuvolasta. Ja eikö miehesi masennuksen hoidon taholta olisi mahdollista sinunkin saada tukea. En nyt halua sanoa että ero olisi se ratkaisu juuri sinun kohdalla. Mutta tilanteesi ei ole hyvä lasten hyvinvoinnin kannalta eikä tietenkään sinunkaa. Mutta odottamalla tilanne ei välttämättä korjaannu. Voimia sinulle.
Kiitos vastauksesta. Eron kannalla siis itse olen ollut jo pidemmän aikaa, mutta samalla yhdessä pysymisen painostus muilta tahoilta (mies, lapset, suku, työterveyslääkäri) on jotenkin niin voimakasta että tässä sitä sen takia edelleen ollaan..
En ole itse juuri keskusteluapua saanut, lääkäri on vartavasten minut miehen mukaan vastaanotolle pyytänyt, mutta se oli lähinnä sen takia että hän neuvoi minulle kuinka hoitaa byrokratiset asiat miehen puolesta, koska mies ei siihen itse kykene. Neuvolan kautta lähete psykologille on laitettu ja aikaa sinne odottelen.
Olen tulkinnut miehen käytöksen niin että hän pakenee ongelmiaan ja tunteitaan pitämällään itsensä kiireisenä, kuten sanoin hänelle on äärimmäisen vaikeaa ollut puhua henkisestä pahasta olostaan, vaan käytös on ollut aggressiivista, hermostuneisuutta, kovia fyysisiä kipuja. Lääkärissäkin hän alkaa vointia kysyttäessä monologimaisesti paasaamaan fyysisistä kivuista joita hänellä on, ei sanaakaan henkisestä voinnista. Kaikki on kuitenkin tutkittu ja kuvattu, eikä mitään niin isoa fyysistä ongelmaa ole löytynyt, että noin voimakkaat kivut sillä selittyisi. Masennuskyselyssä sai todella korkeat pisteet, ja lääkäri sanoi miehen oireiden olevan tyypillisiä miehen masennusoireita, paha olo oireilee kivuilla koska ei osaa sanoittaa pahaa oloaan.
Kun vain saisi ne omat tunteet jotenkin kuoletettua ja pystyisi olla välittämättä toisen väliinpitämättömyydestä, mutta kun yksin pyörittää tätä arkea, ja kumpikin lapsi itkee samaan aikaan, kotityöt kasaantuvat ja kokee suurta riittämättömyyden tunnetta, on se katkeruus ja suoranainen viha sitä toista kohtaan niin voimakas.. Varsinkin kun itse kuitenkin niin paljon toista auttanut. Ymmärrän toki että on sairas. Mutten omille tunteille mitään voi. Välillä mietin olemmeko minä ja lapset ne masennuksen alku ja juuri, ja jos olemme, niin miksei itse sitten ota ja eroa, miksi väkisin roikkuu yhdessä muttei kuitenkaan ole läsnä ollenkaan.
hei yksin ja uupunut. On tosi ikävä lukea sun hankalasta tilanteesta. Tuli ajatus että onko miehesi kokenut perheen ja lapsien mukanaan tuoman vastuun liian raskaana, kokenut ettei hänellä ole taitoa "huolehtia" perheestä. Vaikka eihän sitä kenenkään tarvitseisi yksin tehdä vaan se tulisi olla yhteinen projekti. Hänellä on varmaan (niinkuin kaikilla) omat rasitteet lapsuuden perheestä. Että hänen on vaikea yhditää vastuu työstä ja perheestä. Onko sinulla lähellä tukiverkko arjen jaksamiseen (vanhempia . sisaruksiasi ystäviä). Kunnillahan on ennalta ehkäisevää työtä. Pitäisi saada apua just lastenhoitoon ja sinulle lepoaikaa. Yli omien voimavarojen ei tarvitse ketään ymmärtää (ei edes toisen masennusta). siinä on suuri riski että sinäkin katkeat. Ja nämä itsemurha uhkailut on ikäviä. Nämä tuli tutuksi tyttärenkin tilanteessa. Olen kyllä kuullut sanottavan että se joka uhkailee usein sillä itsemurhalla ei sitä useinkaan tee. en tiedä onko totta. Mutta omassakin liitossa mieheni on välillä ilmaissut ettei ole elämänhalua ja olisi parasta kuolla pois vaikka oman käden kautta. no nää on mun höpinöitä. Minä muistan sinua iltarukouksessani ja toivon että löytyisi helpotusta ja apua teille.
Hei,
kirjoitin juuri omista kokemuksistani puolisona, kun toisen puolison mielenterveys aiheuttaa ongelmia parisuhteessa. Meillä apu vaikuttaisi löytyneen psykoterapiasta, siitä kun se pahan olo aiheuttaja viimeinkin käsitellään. Olen itse löytänyt ymmärryksen puolisoani kohtaan, muuttanut omaa suhtautumistani ongelmiimme. Ennen kaikkea en enää syyllistä itseäni siitä, että minussa olisi jotain vikaa. Hänessäkään ei ole mitään vikaa, hän on traumatisoitunut lapsena ilman omaa syytään. Psykoterapiasta on ollut apua meille molemmille, vaikka välillä pelkäänkin, että ahdistuskaudet palaavat.
Onko lääkärit hoitaneet miestäsi vain pillerein? Jaksamista teille kaikille!
Hei aloittajalle ja muille. Kuulostaa hankalalta ja surulliselta tuo tilanne, hyvä että olet saanut sitä purettua tänne.
Jonkin verran kuulostaa myös tutulta. Oma puolisoni on ollut masentunut jo pidemmän aikaa, välillä parempia kausia jolloin masennus näkyy vain sellaisena lievänä tympääntymisenä, välillä huonompia, jolloin mies muuttuu ihan eri ihmiseksi. Omalla puolisollani on samantyyppinen tapa reagoida asiaan jatkuvalla ärtyisyydellä ja jopa aggressiivisilla purkauksilla, ei kuitenkaan koskaan minua tai lapsia kohtaan, vaan hajottaa esimerkiksi tavaroita itsekseen. Kaipaa myös entistä enemmän "omaa aikaa", eli ei halua olla perheen kanssa, vaan lähtee illalla mielummin ajelulle tai kävelylle jossa viipyy niin kauan, kunnes lapsen kanssa jo nukumme. Uskoisin, että jokainen reagoi masennukseen omalla tavallaan - kaikki eivät lamaannu, vaan masennus voi juurikin näkyä ärtyisyytenä ja kipuina. Sanoit, että miehellesi on vaikeaa sanoittaa tunteitaan ja puhua pahasta olosta - puhuu mielummin fyysisistä kivuista. Sekin kuulostaa tututa. Mutta miehesi pitäisi saada keskusteluapua ja hänen pitäisi itse suostua siihen.
Hyvinä päivinä / hyvinä kausina puolisoni jaksaa touhuta jotain lapsemme kanssa, huonoina ei. Olen myös alkanut pelätä jättää miestä ja lasta kaksin, koska mies on puhunut itsemurhasta. En pelkää, että tekisi jotain lapsellemme – tiedän, että hän ei sellaista tekisi – mutta pelkään, että tekee jotain itselleen. Olen yrittänyt saada häntä hakemaan apua uudelleen, siinä vielä onnistumatta. On siis käynyt lääkärissä ja psykologilla työterveyden kautta joskus aiemmin, mutta jättänyt kaikki hoitosuhteet aina kesken. Mutta hyvin samankaltaisia tunteita minullakin, kuin mitä mainitsit, mietin eroa usein, mutta en uskalla, koska pelkään, että puoliso tappaa itsensä, jos jää yksin kun eroamme.
Mutta toivotan sinulle voimia ja tilanteelle ratkaisua. Yritetään täälläkin päässä sellaista löytää.