Täällä toinen joka sairasti masennusta. Sairastuin tosin jo 13-vuotiaana. Nyt olen 21.

Muutimme saman katon alle pari vuotta sitten, sairastuin silloin uudestaan. Olin siis "parantunut" hetkeksi kun ihastuin ja rakastuin.

Mä kanssa viiltelin, halusin kuolla vaan pois. Rankkaa se oli miehelle, kyllä sen näki. Koitti sekin parhaansa mukaan auttaa ja tukea, mutta mulla oli ihan samoja ajatuksia kun sulla. Et entä jos se lähtee vaan pois, ei jaksa enää auttaa. Tai kattella sitä menoa. Itekin vedin roolia kotona, en uskaltanut kertoa kuinka pahalta välillä tuntui.

Mullekin se sanoi, että pelkää niin paljon löytävänsä mut kuolleena. Siksi se ei enää käyny missään. Ja sekös otti omaantuntoon, kun tuntui että toisen elämä rajoittuu itsensä takia..

Masennus myös muutti parisuhdettamme. Usein riitelimme, tosin johtui varmaankin paljon siitä kun en puhunut ja suutuin todella, todella herkästi. 😞

Myös kaikki kivat parisuhteen asiat jäi sivuun pahimmaksi aikaa.. Pelkkä arjesta selviytyminen riitti. Ei mitään yhteisiä menoja, seksiä tai muuta mitä normaalisti parisuhteessa tehdään. Tietenkin sillon kun oli vähän parempi päivä, mies koitti saada mua lähteen esim. ulos jotta piristyisin.

Enkä halua pelotella sua, että teille kävis samanlailla. Eihän välttämättä käy 🙂

Ja ei meillä muuten huonosti mennyt, rakkautta oli vaikka muille jakaa. Masennus vain yritti tulla väliimme.

Nyt jo toipuneena, edelleen saman miehen kanssa. Voin sanoa että masennus lujitti suhdettamme entisestään. Me osataan arvostaa niitä pieniäkin asioita ja ollaan tyytyväisiä kun ihan vaan perusasiat on hyvin.

Mutta mitä mieheni on jälkeenpäin puhunut. Hän on sanonut että se tuntui pahalta, kun en puhunut hänelle lähestulkoon mitään. Hän sanoi, että oli tosi vaikea ymmärtää mua kun en kertonut mitään. Ja että hän olisi toivonut että olisi voinut olla osa mua ja masennusta, sillä tavalla siis että olisin kertonut mitä päässä liikkuu.

Joten, ehkä sun kannattaa kokeilla puhua miehelles asioista jotka mietityttää/huolestuttaa?

Tai voittehan vaikka koittaa sopia, että minkä verran puhutaan? Että puhuisit loput sitten ammattilaisen kanssa. Kai saat apua?

Tai jos siltä tuntuu, niin eikö niitä järjestetä jotain paritapaamisia sun muita.

Koitahan jaksella 🙂🌻

Hei!

Olen myös 22-vuotias. Olin masentunut edellisessä parisuhteessani. Olin silloin 17-19 vuotias. Alkuun meillä meni hyvin poikaystäväni kanssa, hän oli ensimmäinen ihastukseni. Muutimme hyvin nopeasti yhteen. Sen jälkeen ongelmat alkoivat, poikaystäväni haukkui ja arvosteli minua jatkuvasti. Masennuin ja aloin kuvitella olevani ruma ja huono ihminen, itsetuntoni romahti. Lopetin koulun kesken, luovuin harrastuksistani ja erkaannuin ystävistäni. En viillellyt mutta satutin itseäni muilla tavoin, ajattelin kuolemaa eikä elämässäni ollut mitään päämäärää tai tavoitteita.

Tätä kestin melkein kolme vuotta, kunnes sain selville että poikaystäväni oli pettänyt minua lähes koko suhteemme ajan. Se oli viimeinen pisara ja sain vihdoin voimaa lähteä pois. Kun pakkasin kamani ja lähdin poikaystäväni vielä sanoi minulle, että on varma että teen itsemurhan koska en tule ikinä pärjäämään ilman häntä.

Eron jälkeen olin todella masentunut muutaman kuukauden ajan, en syönyt ja laihduin todella paljon. Sitten, en ymmärrä itsekään mitä tapahtui, mutta katsoin itseäni peilistä ja vakuutin itselleni että olen kaunis ja laiha ja että entinen poikaystäväni haukkui ja petti minua vain koska hänellä itsellään oli niin huono itsetunto, yritti minua arvostelemalla vain pönkittää omaa egoaan.

Tapasin puolisen vuotta eron jälkeen uuden miehen, jonka kanssa seurustelen nykyään ja asumme yhdessä. Hetken aikaa kaikki oli hyvin uudessa suhteessani, olin onnellinen, mutta sitten masennus hiipi takaisin. Aloin pelkäämään että myös uusi mieheni pettää minua, sain kotona raivokohtauksia, hajotin paikkoja ja viilsin leipäveitsellä käteeni 11 tikkiä vaatineen haavan. Lääkäri sanoi että minulla kävi todella hyvä tuuri että pystyn vielä liikuttamaan kättäni ranteesta ja sormista. Älä siis missään nimessä viiltele enää tai satuta itseäsi! Siinä voi käydä todella pahasti, minulle muistoksi jäi yli 10 senttiä pitkä arpi käteen ja noin 14cm x 7cm kokoinen alue, josta on tunto kadonnut.

Tuosta tapahtumasta on noin vuosi aikaa, mutta yhdessä olemme poikaystäväni kanssa selvinneet eteenpäin. Olen yrittänyt puhua ammattiauttajille, mutta en ole huomannut siitä olevan mitään apua. Kun lopetin e-pillereiden syömisen en ole enään ollut agressiivinen. Aloitin myös nyrkkeilyharrastuksen, josta olen huomannut olevan apua vihan purkamiseen. Liikunta muutenkin piristää. Olen muutenkin päättänyt ryhdistäytyä, otin taas yhteyttä vanhoihin ystäviini ja palasin koulunpenkille. Valmistun viikon päästä ylioppilaaksi ja haen nyt yliopistoon!

Olen puhunut nykyiselle poikaystävälleni paljon, kerron hänelle kaiken mitä mielessäni liikkuu. Kerroin että pelkään hänen pettävän minua ja hän ymmärtää ja auttaa minua että pääsisin eroon peloistani. Olen edelleen niin vihainen exälleni, tuntuu että hän hajotti minut. Vaikeaa tämä välillä on, mutta olen sitä mieltä että sinunkin kannattaa puhua poikaystävällesi, olettehan jo kihloissakin! Itse en pystyisi samaan kuin sinä, perheelle ja ystävilleni pystyn vielä näyttelemään kaiken olevan hyvin, mutta kotona en siihen enään kykene. Kihlattusi varmasti ymmärtää ja auttaa sinua! Voimia ja hyviä jatkoja sinulle, kyllä kaikki muuttuu paremmaksi! Sinun tulee vain myöntää ettet selviä tästä yksin ja tarvitset apua. 🙂

Hei

Suosittelen myös puhumaan kumppanillesi mieltä painavista asioista ja niistä peloista. Muuten ne paisuvat omassa mielessä tarpeettoman suuriksi ja purkautuvat sitten parisuhdetta kuormittavalla tavalla. Jos miehesi on sinun kanssasi, ja pelkää puolestasi, niin varmasti hän myös toivoisi että antaisit hänelle mahdollisuuden kuunnella ja tukea 🙂

Olen itse ollut myös parisuhteessa masentuneena. Ensimmäinen parisuhde meni aika samaa rataa kuin marsupaanilla. Itse olin ihmishirviö/raunio, en osannut puhua huolistani ajoissa enkä rakentavasti. Opin kuitenkin paljon tuosta suhteesta, ja nyt takana on vuoden verran yhdessäoloa paljon rauhallisemmissa merkeissä. Sanoisin, että tärkein asia mitä ehdin näiden kahden suhteen välillä tehdä on löytää itsetuntoni. Piti tajuta, että olen ihan yhtä hyvä kuin oma kumppani, enkä minäkään häntä ole vaihtamassa joten miksi hän minua. Olennainen muutos oli myös sellaisen kumppanin löytäminen, joka ymmärtää avoimuuden tärkeyden (ainakin minun kanssa seurustellessa).

Tsemppiä ja mukavaa kesää 🙂

Kiitos vastauksista , sain tukea siihen , että kannattaisi alkaa puhumaan pikku hiljaa ja pienistä asioista. Näin olenkin toiminut ja ensimmäistö kertaa sanonut esimerkiksi: minulla on paha olla, en jaksa juuri nyt tehdä mitään. Mieheni totesi siihen, että: asia selvä, kerro itse kun on parempi olo. Odotti rauhassa kotona, teki omia asioitaan ja tunnin kuluttua kun kaivauduin hänen kainaloonsa, kiitti että olin kertonut pahasta olosta ja kysyi haluanko kertoa miksi oli paha olo. Muutaman sanan siinä sitten sain ulos ja mies tuntui ymmärtävän. Enhän mä vielä kaikkea ulos saanut ja paljon on rooli päällä vielä kotonakin, mutta uskon että näiden pienien askelien avulla tästä päästään eteenpäin 🙂

Olen puhunut tästä samasta asiasta myös psykiatrini kanssa ja häön ehdotti jonkinlaisia koodisanoja, että jos ei pysty sanomaan että on paha olla, sanoisi jonkun koodisanan josta kumppani tietäisi mikä on vikana. Itse en ole tätä testannut, mutta saattaisi olla ihan toimiva juttu myös.

Viime aikoina olen ollut myös todella kärtthyinen ja hermostun pienistäkin asioista, mutta onneksi mieheni on ymmärtänyt etten periaatteessa huuda hänelle, vaan huudan omaa pahaa oloani ulos. Hän sanoi, että olisi hienoa jos aina sen jälkeen kun olen äksyillyt ja oma oloni paranee sanoisin hänelle miksi ärsyynnyin ja usein saamme yhdessä naurut tästä pienestä asiasta.

Olen päässyt pitkälle muutamassa päivässä terapeutin tuella ja suosittelen kaikille samassa tilanteessa oleville että puhukaa rohkeasti. Mieheni on ainakin mielestäni rentoutuneempi kotona kun tietää jos minulla on paha olo eikä hänen tarvitse arvuutella.

Mukavaa kesää kaikille 🌻🙂🌻🙂

Ihana kuulla, että olet saanut tilannetta avattua 🙂 Voimia jatkoon!

Teillä joillain kuulostaa niin ihanan ymmärtäväisiltä kumppanit. On myös mun kumppani sitä, mutta se on saanut jaksaa niin kauan mun pahaa oloa, että se on turhautunut ja vihainen. Mulle tulee syyllinen olo siitä että aiheutan jollekkin toiselle pahaa oloa omalla olollani. Tottakai se on raskasta sille toiselle ja väkisin tulee mieleen, että jos se toinen ei jaksakkaan olla vierellä. Ja sekin on ymmärrettävää että toinen turhautuu ja on jopa vihainen jos toisella on kauan paha olo ja tuntuu ettei mikään auta. No on meilläkin ollut parempia jaksoja, mutta miten parisuhteen saa pidettyä kasassa jos itse on henkisesti ihan loppu? Kuitenkin rakastan häntä, mutten pysty tässä tilassa sitä tarpeeksi näyttämään.

Kun ihminen on masentunut ja ahdistunut niin silloin kaikki parisuhdejutut jää väkisinkin pois tai vaikka jotain tekisi niin itse on vaikea nauttia asioista. On jotenkin liian kiinni omassa pahassa olossaan. Mä en pysty kotona esittämään et olis parempi olo tai vaikka yrittäisin se ei mene läpi sen näkee jo vaikka mun silmistä et kaikki ei oo kunnossa. Ihmisten ilmoilla yritän skarpata.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Siitä et kumppani alkaa myös olemaan loppu toisen pahaan oloon?

Mun kumppani sanoiki mulle ettei se oo mikää mun hoitaja ja puhu terapiassa, sekin on totta ettei toista saa kuormittaa. Tää tilanne on vaan niin vaikea ku ei tiiä mitä voi sanoa tai tehdä.

jappe90, täällä ollaan samoissa tilanteissa, tosin meillä homma on jo kärjistynyt niin, että mies ei ole enää kotona, koska ei omien sanojensa mukaan pysty enää katsomaan mua tällaisena.
Tosin ongelmana oletettavasti on myöskin se, että meillä molemmilla on masennusta, itselläni ollut useamman vuoden (n. 4-5) ja miehelläni vielä pidempään. Tosin mieheni ei enää myönnä sitä edes itselleen, että kärsii masennuksesta ja menee karkuun omia ajatuksiaan ja tunteitaan niin paljon kuin vain ehtii.
Olemme jutelleet aiheesta jonkun verran, haluaisin puhetta enemmän, mutta en tiedä, miten. Miehelläni menee vain hermo, mikäli pääsemme aiheisiin, jotka häntä rasittaa.
Mieheni mielestä parisuhteemme voi jatkua vasta, kun olemme molemmat henkisesti kunnossa. Ymmärrän kyllä pointin, mutta en sitä, miksi ihmeessä meidän pitäisi kyseiseksi ajaksi erota??? 😮 Miksi ihmeessä emme voisi pala palalta rakentaa sekä itsejämme että parisuhdettamme entistä ehommaksi.
Omassa normaalissa olemisessakin on jo tekemistä, saati sitten, mikäli tästä nyt lopullinen ero tulee, en enää tiedä mitä tekisin. Sitten ollaan jo niin pohjalla, ettei eteensä näe. 😯🗯️ En vain ihan osaa sanoa sitäkään, miten ihmeessä saisin mieheni kotiin, jotta voisin hänen kanssaan jutella asiat halki, että tietäisin mitä tässä tapahtuu. Epätietoisuus on silti kuitenkin pahinta. 😭

Pörhis, tilanteesi kuulostaa vaikealta ☹️ En minäkään oikein ymmärrä miksi teidän pitäisi erota siksi ajaksi. Koita puhua kumppanillesi kaikesta huolimatta, se voi olla kyllä vaikeaa jos toinen ei puhu tai hänellä menee hermot kun pitäisi jutella ns ”vaikeista” asioista. Asutteko siis yhdessä? Kuinka paljon miehesi on enää kotona? Kun se tietenkin tekee asioiden selvittämisestä vaikeampaa.

Minunkin kumppanilla on omat ongelmansa ja sekin on hankalaa jos molemmilla on vaikeaa. Tosin kumpikin voi sit tahoillaan hakea apua.

Oikeesti tsemppiä tosi paljon sulle sinne ja toivottavasti ette kuitenkaan eroon päädy.

Ihana kuulla että masennus parisuhteessa ei aina tarkoita eroa. Puhuminen ja tuntemuksista kertominen on välttämätöntä! Itse olen se toinen osapuoli jolla ei ole masennusta. Haluisin vain nopeasti kysyä teiltä jotka koette masennusta, että millaisia tuntemuksia teillä on puolisoanne kohtaan? JAksatteko inostua tai tuntea kipinää häntä kohtaan? rakastatteko häntä jne? mitä olette valmiit tekemään suhteen hyväksi, vai onko se enemmän rasite? Tuleeko suhteesta ihan jees, jossa ei ole mitään sen kummempaa ja kuinka vaikea se on erättää eloon?

Mieheni sanoi ettei tiedä kannattaako suhdettamme jatkaa, kun enää ei tunnu samalta kuin ennen. Suurempi tunne puuttuu. Olen yrittänyt sanoa myös että mikän suhde ei säilytä alku huumaa vaan se muuttuu erilaiseksi ( ei syy luovuttaa, jos muuten hyvä olla) Minusta vain tuntuu että hän ei näe että meidän kohdalla huuman puuttumiseen ja suhteen / tunteiden muuttumiseen vaikuttaa masennus joka puhuu kasvoillamme. Jos yritämme taistella masennuksen yli ja jakaisimme tuntemukset niin saisimme suhteen entistäkin paremmaksi. Kumpikaan ei masennuksen takia ole oma itsensä, niin miten suhde voisikaan voida hyvin, kun kaikki energia menee pahaan oloon ja väsymykseen. Haluan takaisin ne eloisat hetket ja että voitaisiin tehdä jotain muutakin kuin vaan olla. Olen valmis antamaan aikaa ja tukea, haluan auttaa ja kuunnella,mutta tuntuu että en saa tehdä sitä tai että hän ei halua häiritä minua tunteillaan. En halua erota! ..en ainakaan ilman yritystä. haluaako hän vain luovuttaa ja päästä helpolla..jäädä yksin? Onko hän tosissaan? Enkä tiedä mitä uskallan sanoa tai tehdä, ettei hän masennu lisää. Jossain vaiheessa hän sanoikin ettei jaksa hirveästi, silloin annoin hänelle tilaa ja tarjosin apua. kertokoon kun jaksaa nähdä, halusin silti nädä häntä vaikka hän olisi kuinka väsynyt. sen jälkeen hän ei ole puhunut masennuksesta juurikaan, mutta sama passiivisuus on jatkunut. Auttaminen on vaikeaa samoin tämä epätietoisuus suhteemme tulevaisuudesta. Välitämme yhä toisistamme ja kyllä minä näen vielä masennuksen varjon alta sen miehen johon tutustuin. Minun olisi pitänyt aikaisemmin tehdä asialle jotain, ravistella, eikä reagoida miehen passiivisuuteen. En usklatanut, en tiennyt mitä tehdä, kun ei hänkään halunnut tehdä mitään kodin ulkopuolella .paha olo peilaantuu minuun ja pasiivoittaa (johtaa sulkeutuneisuuteen ja negatiiviseen kierteeseen, en tiedä näkeekö hän kuinka masennus vaikuttaa minun olemiseen ja persoonaan) alan tuntea itse kohta pahoin. minun pitää pysyä iloisena, mutta se on vaikea pitää suhdetta yksin koossa. Onko teillä vinkkejä tai osaatteko kertoa mitä tässä tapahtuu.

Yritämme nyt vähän katsoa miten suhteemme etenee, saammeko huumaa lisää. Mutta minusta meidän pitäisi sen saamiseksi puhua..uskallanko sanoa masennuksesta hänelle ja miten? ilman sen poistamista suhteemme tuskin paranee omalla painolla ja eroamme. Voisin myös yrittää saada miehen treffeille tekemään jotain (kaipaisin tekemista etten passivoidu, pystyisin olemaan oma itseni ja saisimme enemmän ajateltavaa ja flirttiä ilmaan, normaalia rutiinia)

Kiitos jos annatte apua ja jaatte ajatuksia, nämä kun muuten pyörii omassa päässä. On myös jokseenkin tyhmää puhua täällä tästä, kun oikeesti nämä pitäisi puhua kumppanin kanssa. Mutta se vain tuntuu niin vaikealta, en edes tiedä kokeeko hän itsensä masentuneeksi (vai ajatteleeko että masennuksella ja olosuhteilla ei ole mitään vaikutusta suhteen rapautumiseen). Vertaistuki on ihanaa 🙂 koostan eka pääni ja puhun sitten miehelleni