Masennus on asia, jota on hirveän vaikea myöntää itselleen, koska siitä on jo mediassakin tehty sellainen mörkö, mutta se on joillekin todellinen. Omasta kokemuksesta voin kertoa, että masennukseen liittyy valtava häpeä, itsesyytökset, voimakas syyllisyys, ahdistustakin, huolestunut olo, myös muiden syyttely ja syyllistäminen omasta pahasta olosta, viha ja vihaisuus, vaikeus hallita omia tunteitaan ja mielialojen vaihtelua, kärsimätön ja levoton olo, epätoivoakin oli ulkoiset asiat miten kunnossa tahansa, oma olo on vain paska, arvottomuuden tunteita, itsetunto alkaa heiketä, omanarvontunne katoaa, kosketus omiin tunteisiin ja itseen katoaa, jatkuva suunnaton vitutus - kaikki asiat ja ihmiset vituttivat itseni mukaan lukien. Luettelo on pitkä ja sitä voisi vielä jatkaakin.

Kun itse noin vuosi sitten masennuin, mitä edelsi epämääräinen ahdistus, pitkään jatkunut unettomuus, jaksamattomuus, uupuminen, olin niin rikki kuin olla ja voi ja ihan pohjalla. Olo oli niin paha, että pelkäsin itseni puolesta, jos en saa apua. Sain terv.keskuksen kautta ajan terv.hoitajalle, joka antoi psyk.sairaanhoitajan yhteystiedot. Varasin ajan hänelle ja kävin juttelemassa, pelkkä jutteleminen oli jo valtaisa helpotus, se kehotti varamaan ajan lääkärille ja hakemaan lääkityksen. Kävin työpaikkalääkärillä, ja todettiin keskivaikea masennus, sain tietysti reseptin kouraan sekä masennuslääkettä että nukahtamislääkkeitä. Olisin siinä vaiheessa ottanut vaikka myrkkyä, jotta oloni olisi helpottanut ja olisin saanut nukuttua. Mutta tuossa tilanteessa minua auttoi enemmän keskusteluapu kuin lääkkeet, ja siksi olinkin aika pettynyt pelkkiin lääkeresepteihin, mutta silloin olin niin hajalla ja poikki, etten jaksanut enää taistella sen eteen, mitä todella olisin kaivannut, eli keskusteluapua, ongelmien purkamiseen.

Kävin myös lääkärin kehotuksesta ammattiauttajalla, eli psykiatrin juttusilla. No se vaihtoi lääkityksen, ja määräsi yhtä lääkettä, mikä sekä auttoi nukkumaan että hoiti masennusta. Annoin itselleni luvan sairastaa masennusta, luovutin pään hakkaamisen seinään, pahinta on pelko siitä, miten muut, jopa ammattiauttajien suhtautuminen asiaan. Täytyy sanoa, että se psykiatri, jonka luona kävin, oli jotain muuta kuin odotin. Odotin, että hän oikeasti syvähaastattelee, ja selvittää masennuksen taustoja, mutta ei, eli mulle jäi vaihtoehdoksi selvitä masennuksestani yksin. Ja se on ollut vaikeaa. Selkeästi aloin voida paremmin, kun sain ne lääkkeet, ihan senkin takia, että pystyin pitkästä aikaa nukkumaan yöt aamuun asti ja ruokahalu palasi (oli ollut kadoksissa varmaan yli puoli vuotta), en jaksanut enää syyllistää itseäni, aloin hoitaa itseäni, miettiä omia jaksamisen rajojani, ja missä kohtaa olin antanut käyttäytyä itseäni kohtaan väkivaltaisesti, ohittanut omat tarpeeni ja tunteeni. Siitähän on pitkälti kysymys. Kun riittävän pitkään jatkaa itsensä huonosti kohtelua, omien tarpeiden ohittamista, jonain päivänä huomaa voivansa todella huonosti.

Aloinkin voimaan pikkuhiljaa paremmin, todella hidas prosessi masennuksesta toipuminen. Yritin tehdä asioita, joista pidin, kokeilin uusia juttuja, kuten avantouintia, se säväytti kunnolla, hoidin kuntoani ja söin terveellisesti - yritin "kuunnella itseäni". En ole vieläkään täysin toipunut masennuksesta, oma parisuhde rassaa, mies on niin helvetin omistava ja dominoiva, että joudun yhä uudestaan puolustamaan rajojani, ja taistelemaan samat asiat uudestaan, se vie voimia - sen kontrollintarve ja omistamisenhalu on vienyt omat tunteeni häntä kohtaan alas, olen joskus sanonut hänelle, että etkö tajua, että tuhoat tämän suhteen. Ei kukaan kestä jatkuvaa ulkopuolista kontrollia itsestään, sehän on epäluottamuksen osoittamista toista kohtaan, se on melko tuhoavaa. Nyt on vain niin, että ole raskaana, enkä ole mitenkään onnellinen syystä, etten koe parisuhteen olevan siinä mallissa, että siinä on turvallinen olo.

Mulla on ollut masennuslääkitys, jonka itse puolitin vaikka oli määrätty 30mg, koska huomasin, että tulee tietty tottumus tuohon aineeseen, ja en ollut oma itseni, pää ym. Koska lääkettä ei suositella raskauden aikana, jouduin jättämään lääkkeen, ja olen huomannut saman levottomuuden ja masennuksen hiipivän takaisin, mutta uskon, että nuo vieroitusoireet menevät aikanaan ohi. Tuo raskauskin saattaa tehdä olon alavireiseksi varsinkin alussa. Tiedän pärjääväni lapsen kanssa, vaikka sen mukana tuleekin yllättäviä haasteita, valvomista, lapsen sitä ja tätä, kaikki alkaa pyöriä sen ympärillä - eikä se sinänsä huoleta. Mua huolettaa mieheni kypsymättömyys ja lapsellisuus, meillä on vissi ikäero, ja mieheni on huomattavasti minua nuorempi, mutta ehkä lapsi opettaa hänellekin vastuunottoa, jos en yritä tietysti itse kantaa vastuuta kaikesta, niin kuin on taipumus. Kyllä se on oppinut ottamaan kotitöihinkin osaa.

Olen tyytymätön parisuhteeseen, mietin tuossa talvella jo eroamista, ja nyt ole sitten järjestänyt tällaisen tilanteen. Itsekästähän tämä on, mutta oma biologinen ikäni on jo sellainen, etten voi lykätä lapsen tekoa. Hölmöintä on, että ajattelen, että lapsen kyllä haluan, mutta että lapsekas mies siihen rinnalle on jo liikaa. Mutta eihän elämä ole täydellistä, sekin pitäisi muistaa. Mulla on vain vähän pasmat sekaisin. Olin hyvässä vauhdissa toipumassa masennuksesta, kun tuli tämä juttu, itseaiheutettu. Eihän lapsella parisuhdetta paranneta, ja aion varmaan terkkarin luona ottaa aiheeksi nämä parisuhdeongelmat, josko jonnekin pääsisi selvittämään ulkopuolisen kanssa - yrittää täytyy ainakin.

Yksi asia ottaa eniten päähän tässä nykyisessä yhteiskunnan masennuksen hoidossa: resepti kouraan ja hyvää jatkoa, tai herran haltuun. Ihme, etteivät monet ammattiauttajat tajuaa, että näitä masennuksen taustalla olevia ongelmia tai taustatekijöitä pitäisi päästä jonnekin purkamaan, vai kuinka alhaalla pitää olla, työtön, alkoholisti ym. moniongelmainen, monella masentuneella on ulkoiset puitteet kunnossa, raha-asiat, vaikituinen työpaikka, perhe, koti ym., ei alkoholiongelmia. Joskus tuntuu, että "oikea" apu, sellainen, jota masentunut oikeasti kaipaa, keskusteluapu, tulee vasta, kun tilanne on todella paha, itsemurha-ajatuksia ym., vaikka tilanteeseen pitäisi tarttua ennen sitä, ja ennaltaehkäistä masennuksen pahentumista. Kuka tahansa hyvinkin toimeen tuleva voi sairastua masennukseen, ja sitten täytyy yrittää selvitä töissä, ja ne päivät voivat olla vaikeita. Ja eniten vituttaa se, ettei anneta vaihtoehtoa, haluatko lääkkeet vai terapiaan, vai molemmat. On tutkittu, että pitkäaikainen terapia tehoaa paremmin masennukseen, kuin lääkkeet, syyt ja tunnelukot saadaan auki, mutta koskakohan sekin tajutaan, että tätä kansaa ei voi pelkillä lääkkeillä hoitaa, vaan pitäisi satsata ihmisten hoitamiseen, mielen hoitamiseen, joku kuuntelee, saa purettua pahan mielen pois.

Hei!

Sinun ei tarvitse huolehtia siitä, että osaatko kertoa omista asioista. Psykiatri kyllä kysyy oikeita kysymyksiä (kun on taitava). Kysymykset voivat olla aika erikoisiakin ja toimintaohjeet hyvin totaalisia.

Kun itse kävin ensimmäistä kertaa psykiatrilla, minulla todettiin siltä istumalta vakava masennus. Minullako muka? No ei nyt sentään! Ehkä jotain pientä uupumusta... Tässä on kyllä sattunut jokin väärinymmärrys...

Olin aika pölähtänyt sieltä pois tullessani. Sain lääkkeet, jotka alun sivuvaikutusten jälkeen alkoivat auttamaan. Takapakkejakin on valitettavasti tullut. Keskustelussa ei pengottu menneitä, kuten etukäteen luulin, vaan keskusteltiin nykyhetkestä ja siitä, mitä sille ja erityisesti omalle suhtautumiselle siihen voi tehdä. Sain pieniä tehtäviä, jotka olivat loppujen lopuksi käsittämättömän suuria toteutettavaksi - mutta avaimia uuteen elämään.

Hoito on ainakin minun kohdalla avannut uusia näkökulmia, mutta silti on vielä pitkä tie kuljettavana. Yritän edelleen saada tehdyksi niitä "pieniä tehtäviä". Suosittelen lämpimästi hoitoon hakeutumista taitavalle ammatti-ihmiselle. Lääkkeetkin auttavat, jos elimistöön on jo ehtinyt kehkeytyä biokemiallinen häiriötila. Läkkeet korjaavat sitä. Joskus oikean lääkityksen löytäminen voi olla kyllä työn takana.

Kaikkea hyvää sinulle ja voimia parantumisen tielle. 🙂👍 Masennus todellakin on oikea sairaus ja siihen voi sairastua kuka tahansa. Älyllä ei voi torjua masennusta, ne painivat ihan eri sarjoissa!

Kiitos 🙂
Tämä viestiketju sai silmäni auki. Heti soitan aikaa lääkäristä. Tänään olin kylläkin muissa asioissa omalääkärillä. Olin jopa luvannut puhua masennuksestakin. Vaan empäs avannu suutani kun kuvittelin myös että kyllä tämä tästä.
Joskus aikaisemminkin terapiassa käyneenä pitäisihän minun tietää että ei tähän vitutukseen auta ainakaan kotona mörköily. 😞
Niin siis kiitos oikein paljon. Ja tsemppiä kaikille samaa pähkäileville. Ei muuta ku luuri käteen ja lekurille aikaa. Niille saa sanoa ihan selkeellä suomenkielellä notta auttakee hyvät immeiset 😯🗯️. Ei tällasista masiksista selvii yksin eikä ole perheelle herkkua kun mamma o ain naama nurpallaan. Tai se iskä. Kumminpäin vaan. 🙂🌻

hei
kiitos paljon vastauksista. ja hyvä että tämä aloittamani keskustelu sai jonkun varaamaan aikaa itselleen.🙂
olikohan se uupunut kameli joka sanoi että pieniä tehtäviä tekemällä sai isoakin muutosta. voisitko kertoa minulle esimerkkiä mitä nämä on?
ikävä kyllä itse en ole hankkinut apua. monet kerrat olen luurin jo laittanut korvalleni mutta koskaan en saa sanaa suusta. minun pitää nyt vain kerätä voimia avun hankkimiseen. tuntuu että en osaa vatara enää etes aikaa.
☹️

Tuli vaan mieleen... olisko sun kotipaikkakunnal jotain "matalan kynnyksen" paikkaa kuten Tampereen Osviitta? Sellaseenhan saa kävellä sisään omia aikojaan.
Joskus vuosia sitten kun kaikki oli solmussa, kävelin sinne ja he soittelivat sillä perusteella mulle vakiterapeutin mielenterveystoimistosta.
Vaikka niinhän se on tän masennuksen kanssa... ekaks ei simmosta olekaa. Juur ku vähänki päivä paistaa risukasaan sitä ollaan taas niiiiiin vaffaa ja jätetää terapiat ja lääkkeet kertaheitolla. Ja ne on muutens harvassa joilla oikeesti masennus loppuu siihen. Sit on meitä jotka vaan sinnitellään ja masennutaan ja joudutaan "tyhmien ajatusten syöksykierre-spiraaliin". Se muutens huimaa se kierre. Lähinnä juurikin sillon kun tajuaa olevansa syöksyssä.
Menenpäs keitteleen kaffia kun en oo itekään varma mitä mun piti sanoa. 😳

Mullakin sama ongelma. Ei voi myöntää että tämä itkuisuus ei ole normaalia. Tänään kuitenkin varasin ajan. Aluksi vaan terveydenhoitajalle. Kyllähän ammatti-ihminen osaa ohjata eteenpäin, jos on tarvetta.
Luuri käteen ja soittamaan. Ajat menee varmaan aika kauas, mutta jo se ajan varaaminen helpottaa oloa, antaa uskoa siihen että tästä vielä pääsee ylös.

Mitäkö ne "pienet tehtävät" olivat?

Ne "pienet tehtävät" voivat ulkopuolisesta kuulostaa perin tavanomaisilta ja täysin itsestäänselvyyksiltä. Sitä ne ovatkin. Olin kuitenkin ehtinyt mennä henkisesti niin alas, että arkisetkin asiat muuttuivat vaikeiksi, jopa mahdottomiksi.

En kokenut enää iloa oikeastaan mistään. Eräs päivä havahduin tajuamaan, että AINOA asia, josta koin enää satunnaista iloa, oli nuoremman lapsen iloinen hymy. Kyky rakastaakin oli kadonnut. Tein kaikki asiat velvollisuudentunnosta, pakosta, siksi että ne pitää tehdä. Masennuksen oireiden vuoksi mm. kyky muistaa, kyky keskittyä, saada aloitetuksi tekeminen, saattaa se loppuun ja halu hakeutua ihmiskontakteihin katosi. Elossa pysyin ainoastaan velvollisuudentunnosta lapsia kohtaan.

Tärkein viesti psykiatrilta oli, että olen todellakin tullut tien päähän: Suuntaa on muutettava ja suunnanmuuttaja voin olla vain minä itse.

Tehtävä 1:
Anna itsellesi LUPA LEVÄTÄ ilman syyllisyydentunteita!
- Miksikö? --> Suurin syy masennukseeni oli liiallinen työnteko ja ylitunnollisuus (myös sama vika kotona). En sallinut itselleni lepoa, ennenkuin hommat on hoidettu - ja milloinkas työt työpaikalla tai kotona ovat muka tekemällä loppuneet?

Tehtävä 2:
Anna tekemättömien asioiden olla. Yritä olla murehtimatta tekemättömiä asioita. Älä ota taakaksesi toisten tekemättä jättämiä tehtäviä. Anna niiden olla.
- Miksikö? --> Stressasin itseäni aivan kamalasti tekemättömillä töillä, kotona lojuvilla muiden perheenjäsenten kasoilla ja kaaoksilla, laiminlyödyillä asioilla yms. Jokainen perheenjäsen ottakoon vastuun omista teoistaan, yksi ei ole muiden piika. Ja jos muut ei tee osuuttaan ja kanna heille kuuluvaa vastuuta, MINUN on opittava olemaan ahdistumatta siitä.

Tehtävä 3:
Ulkoile, harrasta kivaa liikuntaa.
- Miksikö? --> Kevyt, mielestä ja kehosta mukavalta tuntuva liikunta (esim. kävely) parantaa unta ja tuo hiljalleen hyvää oloa. Tärkeää on, ettei liikunnastakin tule pakkopulla ja stressi, tehtävä, joka on vain suoritettava.

Tehtävä 4:
Tee pieniä asioita, jotka tuntuvat mukavalta, esim. lue hyvää kirjaa, katso telkkarista hömppää jne. SALLI TÄMÄ ITSELLESI ilman syyllisyyttä!
- Miksikö? --> Ne vievät ajatuksia edes hetkeksi pois mm. murheista, tekemättömistä töistä ja itsetuhoisista ajatuksista jne. Ne virkistävät.

Tehtävä 5:
Keskity huolehtimaan itsestäsi.
- Miksikö? --> Olin kuin kameli, joka yritti hoitaa omien asioiden lisäksi perheenjäsenten ja vähän muidenkin tekemättömät hommat. En osannut sanoa ei. Olin valmis auttamaan, kun joku kysyi apua. Uuvuin totaalisesti taakan alle ja en ehtinyt, enkä edes lopulta enää tajunnut, hoitaa itseäni. Ja kukas itsestä huolehtii, jos ei itse?

Voi kuulostaa aivan uskomattomalta, mutta jokainen näistä tehtävistä on vaikea minulle. Tehtävä 3 (liikunta) on ollut helpoin, mutta huonoina aikoina en ole kyennyt siihenkään. Liikunta virkistää ja auttaa nukkumaan paremmin sekä tuulettaa aivoja ja saa ajattelemaan muitakin tehtäviä.

Sen sijaan tehtävä 2 tuntuu minusta edelleen ylitsepääsemättömän vaikealta. En voi vieläkään käsittää, miten opin sietämään kaaosta. Mutta en voi muuttaa puolisoa, voin vain muuttaa omaa suhtautumistani. Ja minähän se olen, joka ahdistuu ja masentuu, ei hän.

Toivotaan, että jollekin toisellekin on näistä apua. 🙂👍

hei
tänään pääsin sitten tienipäähän jossa oli vain kaksi vaihtoehtoa. tiesin että järkevin vaihto ehto oli ottaa puhelin käteen (taitaa mulla järkeä sittenkin vielä jonkun verran olla)
otin ja soitin, neuvolaan. neuvola täti liitti heti puhelun jollekkin naiselle joka sanoi että tule tänne HETI. menin ja kävin juttelemassa kahden eri naisen kanssa.
tästä se sitten alkaa, toivottavasti. mä en tiedä onko mulla helpottunut olo vai mikä mulla on. ainakin nolottaa ihan helkutin paljon. ehkä mä nyt alan pikkuhiljaa oikeasti myöntää itselleni niinkin nolon asian kun että minä olen masentunut☹️

Hienoa, että sait otettua yhteyttä neuvolaan🙂👍 Siitä se toipuminen alkaa alkaa. Yhden kantapään vihjeen vielä annan. Anna itsellesi aikaa parantua, älä masennu siitä lisää, että parantuminen saattaa olla hidasta (ainakin minulla on). Takapakitkit kuuluvat masennukseen, mutta pääasia on, että kasvot pysyvät valoa kohti. 🙂🌻 kaikkea hyvää sinulle 🙂

Uupunut Kameli: Kiitos tehtävälistasta, se on kuin tehty minua varten 🙂🌻

taas on lääkärillä käyty.sain reseptin ja jotain verikokeitakin ottivat.torstaina sitten olis aika "terapiaan"
kiitos erittäin paljon teille kaikille jotka potkite minua (ihan vaan vastaamalla tähän viestiin) eteenpäin ja annatte mulle uskoa tähän elämään.minä hain apua ja minä sain apua, nyttenkun se apu vielä auttaisi mutta tärkeintä on se että minä yritän! vaikka tällä hetkelläkin on paha olla niin silti minä haluan parantua!
kiitos paljon!!!!

Nimimerkki Uupunut kameli antoi muutamia vinkkejä jotka auttavat työelämässäkin jaksamiseen. Itselleni on ollut tärkeä tai osata sanoa "EI", kun työt menevät yli voimavarojen. Siitä ei pomo tykkää kun ei suostu tekemään kiltisti ylitöitä ja haluaa pitää vapaapäivänsä, mutta olenpa huomannut että se tuo vähän voimia lisää. Täytyy ajatella itseään. Enkä jää ainakaan yöksi töihin vaikka olisi kuinka paljon tekemistä. Jos ei töitä ehdi työajan puitteissa tehdä niin sitten ne saavat jäädä seuraavaan päivään. Olen töissä kaupassa missä kyllä töitä riittää vaikka vuorokauden ympäri, jos kaikki tekisi viimesen päälle kunnolla. Kauppa pitää olla järjestyksessä, mutta nurkkien kuuraaminen saa jäädä.