Masennus ja parisuhde
Olen sairastunut vuosi sitten masennukseen/työuupumukseen/ahdistuneisuushäiriöön. On lääkäri ja lääkitystä. Nukun vain unilääkkeillä ja käyn säännöllisesti terapiassa. On ollut hyviä ja huonoja hetkiä tämän vuoden aikana. Nyt taas vähän huonompi hetki. Olen paljon miettinyt sairastumiseni syytä. On varmasti kohdallani monen asian summa, niinkuin varmaan yleensä onkin.
Sairauden kanssa pärjään. Eniten ahdistaa se, kun aviomies ei auta. Jos yritän jutella, hän yleensä käskee pois, pyytää olemaan hiljaa tai sanoo ”Anna mun olla”. Olen yrittänyt hyvällä ja varmaan joskus vähän väkisinkin saada jutteluapua, mutta hän kieltäytyy puhumasta. Tuntuisi hyvälle, jos hän kysyisi: ”Miten voit?” tai ”Voinko auttaa?”. En minä sen kummempia terapiaistuntoja häneltä tarvitse. Huonoina hetkinä tsemppihali tai kannustava kommentti auttaisi eteenpäin. Saan häneltä paljon kurjia kommentteja, enemmän sellaisia jotka lyttäävät alaspäin. Olen aiva avuton, en osaa suhtautua tälläiseen välinpitämättömyyteen. Avioliitossa ja parisuhteessa pitäisi varmaan auttaa toista, eikä hylätä. Oloni on todella arvoton. Luulen, että osaltaan tämä parisuhdetilanne pahentaa oloani hyvin voimakkaasti.
Olisin kovin kiitollinen kommenteista. Mitä te muut ajattelette tälläisestä. Hän on tietoinen siitä, että tarvitse ja haluan hänen apuaan.
Hei, tunnistan tilanteessasi jotain omaa kokemaani muutamia vuosia sitten.
Vaikka elämäntilanteeni oli mikä oli kaikkine menetyksineen, nyt jälkeenpäin silloinen kumppanini tuntuu nyt olleen suurin taakka kaikesta.
Taakka, juurikin syystä että kaiken kipuilun keskellä olisin tarvinnut enemmän henkistä tukea, mutta, sen jouduin hakemaan ulkopuolelta. Ok, hän kyllä kantoi pieniä lahjoja, käytti kaupassa ym oli mukana arjessa vaikka välillä jouduinkin pyytämään. Mutta, tähän samaan elämäntilanteeseni hän keksi hakea rinnakkaissuhteen joka rasittei niin että masennukseni meni vaan syvemmälle tasolle.
Hain apua ulkopuoliselta, kä vin terapiassa ym. Siinä samalla huomasin myös sen kuinka kaikki "apu" , jonka häneltä sain, alkoikin ahdistamaan.
Siinä tilanteessa ulkopuolinen apu alkoi olemaan enemmän tukena ja enemmän avuksi.
Pieni irtiotto suhteesta vahvisti sitä etten suhdetta voi jatkaa. Varovasti irrottauduin suhteesta ja nyt olen päässyt eroon, mutta henkinen yhteys ahdistaa vielä aika ajoin.
En tiedä, mutta ehkä kannattaa miettiä jatkaako suhdetta ja onko kaiken ongelman takan teidän suhde. Kun kerroit ettei hän ottaisi sinua niin huomioon kuin toivoisit, etkä pääse keskusteluun hänen kanssaan asiasta niin onko vaihtoehtoja. Ehkä olen ihminen joka ajattelee tavalla joko tai.