Olen itse vasta parantumisen alkutaipaleella (reilut puoli vuotta parantumisen suunnassa), että en voi kommentoida koko prosessia läpikäyneenä.

Psykiatrini sanoi parantumisaika-kysymykseeni, että suunnilleen sama aika menee parantuessa kuin masennukseen vajotessa. Ja että se oire, joka ekana tuli, lähtee viimeisenä pois.

Kylläpä toivoin tuon kuultuani, että olisin kuulunut niihin nopeasti sairastuneisiin, enkä näihin uupumuksen kautta hiljalleen pitkän aikaa masennukseen vajonneisiin. Edessä on siis ainakin minulla monen vuoden kipuaminen täältä montusta ylös... Ajattelin kyllä yrittää jouduttaa parantumista, jos suinkin mahdollista. Mutta yleensä nuo psykiatrit ovat oikeassa - iäkkäämpi ja kokenut lääkäri tuo omanikin on.

Myös takapakeista meillä oli puhe lääkärini kanssa. On erittäin tyypillistä, että mennään kaksi askelta eteenpäin ja yksi takapakkia. Ainakin minä vähän paremmin voidessani innostun vanhaan malliini puuhaamaan liikaa eli en osaa vielä tunnistaa heiveröisiä voimavarojani 😟 - ja sitten uuvun ja romahdan taas ☹️ . Siinä onkin yksi ahaa- elämys: On opeteltava tunnistamaan rajalliset voimavaransa. On osattava ottaa aikaa levolle, vaikka tekeminen olisikin kivaa. Tässä parantumisvaiheessa on osattava lopettaa tekeminen kuulemma jo silloin, kun se "alkaa olemaan parhaimmillaan", koska seuraavassa vaiheessa ylität voimavarasi (lääkärin ohje).

Tähän ketjuun ei ole tullut paljoa kirjoituksia. On todella vaikea ’antaa ohjeita’ masennuksesta parantumiseen... Tänään juuri radiosta kuulin yhden psykologin ’tietoa’ masennuksesta. Siihen voi sairastua pitkittyneen surun, suurien roolimuutosten,... vuoksi (muita syitä en muista), ja apua pitää ko. psykologin mukaan hakea jos surumielisyys, nautinnottomuus, väsymys on kestänyt kaksi viikkoa (tätä itse hymähdin😐; kyllä moni menetyksestä aiheutunut suru kestää tosi pitkään eli miten sitten vetää raja surun ja masennuksen alkamisen välille?). Itselläni olivat ainakin nuo em. syyt olemassa, kun oman määritelmäni mukaan suru olikin masennusta. -Lohdullista ☺️ lukea Uupuneen Kamelin saaneen ’tiedon’ masennuksesta toipumiseen menevästä ajasta. Sehän on pitkä, tiedän kokemuksesta. Aikoinaan ymmärsin, että suru on pitkä tie ’alaspäin’, ja aina ajattelin että tottakai tie on yhtä pitkä ’ylöskin’; raskaampi vain kun surussa alas on ’humahtanut’ hetkessä ja ylös on vaikeampi kulkea 😟. -Masennus on itselleni tullut ’surun sivussa salakavalasti’. Joitakin lääkkeitä olen vuosien varrella kokeillut, mutta kaikki ovat saaneet minut entistä apaattisemmaksi (viimeisinkin, vaikka ’kokeilin’ sitä 7 kk - sivuoireista erityisesti mieletön hikoilu oli jatkuvaa puhumattakaan ’naisellisen mielihyvän totaalisesta katoamisesta’), joten oma toipumiskokemukseni on hyvinkin hidas. -Nyt vihdoin olen päässyt traumaterapiaan ja on toivo siitä, että vähän nopeammin ’tapahtuu paranemista’ kuin ihan yksin asioita kelatessani. Tavallaan ’on tunnustettu/hyväksytty’, että minulle on tapahtunut traaagisia, vaikeita asioita enkä voikaan parantua ilman että lopultakin ’suren kaiken jotenkin pois’ jonkun ammattiauttajan avulla. Vielä en tiedä, miten se tapahtuu, mutta jo se, että puolitoista tuntia viikossa ’puhun traumojani’ tuntuu auttavan, vaikkakin myös vie voimia hetkellisesti. -Itse olen aina tiennyt levon, ravinnon, liikunnan ja ihmiskontaktien tärkeyden myös ja etenkin surussa ja masennuksessa. Masentuneena vaan ei itse jaksa, joten muiden tuki olisi äärettömän tärkeää. En ole osannut vaatia sitä keneltäkään. Oli vuosia, joina olisin omasta mielestäni ollut valmis kuolemaan 🤕 ellei minulla olisi ollut liian pieniä lapsia; lapset olivatkin kyllä aina etusijalla ja monessa motivoivat minut ’ihmeisiin’, mistä olen toki kiitollinen 🙂🌻.

Masentuneena minun on ollut hyväksyttävä voimattomuuteni, saamattomuuteni, paha oloni, jne. Ahdistukseen ja nukahtamisvaikeuksiin on ollut välillä otettava lääkettä (onneksi sellaisia on!), minunkin joka olen edelleenkin aika ’lääkekielteinen’. Muiden kommentit laiskuudesta, itseaiheutetusta huonovointisuudesta, jne. (sanojia on kyllä riittänyt, mutta ovat hiljalleen ’putoilleet’ pois elämästäni tai ainakin yhteydestäni) on ollut kestettävä ja surtava. Tavallaan on kaiken masennuksen keskellä ollut oltava niin vahva, että tiedän ihan varmaksi itse tietäväni paremmin omat voimavarani ja oman oloni kuin kukaan muu, joka vahvasti väittää jotain muuta. Kohtuuttomaksi olen usein kokenut juuri muiden ihmisten sanomiset. Nykyään etenkin aviomieheni sanomiset. Tosi masentuneena en jaksa puhua (silloin päässäni ei ole ainuttakaan sanaa kenellekään sanottavaksi, ei ole mitään asiaa), vähän ’voimistuneena’ haluan avautua ja kertoa pahasta olostani, sitten taas hiljenen kun sanojani ei oteta todesta vaan ne halutaan kumota ja löytää ’pikaratkaisu’ itseaiheutettuun masennukseeni... Kehää kuljen, mutta pitkän ajan kokemus on että olen päässyt jo todella pitkälle ylöspäin ☺️!

Olisi helpompaa ja hyväksyttävämpää, jos olisin vaikka katkaissut jalan tai sairastunut syöpään; silloin saisin olla voimaton, kykenemätön, sairas. Minua tultaisiin katsomaan, tuotaisiin kukkia, jne. Masennus, vaikka siitä puhutaan paljon, on oikeassa elämässä edelleen tabu. Itse jopa ajattelen, että jos minulle ei olisi sanottu ’aina sä tota samaa vanhaa jauhat’ puhuessani menetyksistäni ja mitä sitten tapahtui, olisin ehkä ollut ’jäämättä’ pitkittyneeseen suruun... Mutta, en voi jossitella. Koetun tuskan ja totaalisen pimeyden jälkeen en voi arvostella itsemurhantekijöitäkään; kun on mielettömän paha olla (kuvasin sitä joskus: piikkilankakieppi rinnassa ja sitä kiristetään koko ajan), sen vaan toivoisi loppuvan! En usko monenkaan oikeasti haluavan kuolla vaan lopettaa tuskan sisältään. -Silloinkin, jos olisin ’oikeasti psyykkisesti tai henkisesti sairastunut’ eli, kuten aluksi pelkäsin, olisin seonnut/tullut hulluksi, paha oloni ja ’omituisuuteni’ olisi hyväksyttävämpää. Sitä ei onneksi ole tapahtunut; olen kuitenkin ennemmin ’vain masentunut’.

Olen kirjoittanut tämän enemmänkin omaksi hyödykseni, mutta toki on hienoa jos tätä muutkin lukevat... Kiitos 😉! Voimia jaksaa voimattomana ja tuskaisena! Ajallaan helpottaa pienin askelin... Takapakkeja tulee, mutta silloinkin noustaan. Itse en ole kai missään vaiheessa menettänyt toivoa paremmasta kokonaan .

minä en oikeestaan usko siihen, että masennuksesta koskaan täysin paranee; luultavasti taipumus säilyy loppuiän.
mutta siihen minä uskon, että sen kanssa oppii elämään, ja osaa taas nauttia elämästä. oppii huomaamaan omat oireet ja tietämään mitä silloin kannattaa tehdä. oppii omien voimavarojensa määrän. hyväksyy sen, ettei elämä ole ruusuilla tanssimista (kenelläkään) ja hyväksyy sen, että niitä huonoja hetkiä ja kausia on joskus kaikilla; myös ns. terveillä. eikä se ole mikään maailmanloppu.

sinnitellään 😉