Masennuksen hyväksyminen..
Olen uusi täällä sivulla ja nyt on olo niin epätoivoinen että vertaistukea mistä vaan. Olen 30-vuotias. Sairastuin keski-vaikeaan masennukseen sekä burn-outiin vuosi sitten. Terapiasta oli todella suuri apu kun heti sain sieltä apua ja olo tuntui kohenevan. Lääkkeitä en halunnut koska koin pärjääväni. Erosin lapseni isästä viime kesänä, jonka jälkeen ajauduin hyvin vaikeaan kaukosuhteeseen. Mutta silti koin pärjääväni vielä vaikka vaikeaa olikin. Mutta ero tästä vaikeasta suhteesta osoittautui siksi joka puskee kuilun yli ja nyt on masennuslääkitys aloitettu. Olo on petetty, masentunut, toivoton ja tarpeeton. Ystävät ovat jääneet vuosien saatossa eikä niitä tunnu saavan enää vanhemmalla iällä. Tuntuu että olen aivan yksin, harvoja kavereita mitä on, ei vain kiinnosta joten olen lopettanut yhteydenoton heihin päin. Oma perhe tukee ja painostaa osallistumaan kaiken maailman menoihin.. Mutta miten kun on aivan yksin ☹️ On vaikea hyväksyä tämä oma paha olo ja pettymys muihin ihmisiin on aivan järjetön.