Samassa tilanteessa olemme minä ja veljeni olleet muutama vuosi sitten siskon suhteen. Sossun mielestä sijaisperheet ja perhekodit olivat parempi ratkaisu. Kyseessä oli aina vaan muutaman kuukauden sijoitus äidin sairauden aikana. Sitten äiti taas oli siinä kunnossa, että pystyi olemaan äiti.

Olimme veljen kanssa kumpikin täysi-ikäisiä. Olisimme pystyneet pitämään siskosta hyvän huolen. Meillä olisi ollut mieheni, anoppi ja appi tukijoukkoina. Sisko olisi saanut koko ajan asua kotona ja käydä samaa koulua. Sossulle ei kelvannut vaan oli parempi sijoitella muualle.

En myöskään ymmärrä tuota, että sijoituksessa eka kuukautena ei saa tavata edes omaa perhettään, saati kavereitaan. Miksi lasta ja perhettä pitää rangaista, jos joudutaan sijoitukseen?
Monet itkut olen itkenyt jonkun perhekodin portailla, kun olen oman läheiseni joutunut jättämään vieraan hoitoon. Vaikka olisin voinut kotiin ottaa ja pitää huolen, sossulle se ei vaan käynyt.

Mun mielestä kamalinta tässä tilanteessa on kuunnella sossun tai pienryhmäkodin tai jopa veljeni isän sanovan että he kaikki ajattelevat lapsen parasta.Miten voi olla lapsen parasta muuttaa 200 kilometrin päähän kaikista sukulaisita?

Välillä on ihan hyvä olo ja sitten kun asioita alkaa ajatteleen liian syvällisesti tulee kauhee toivottomuuden tunne.Kamalaa kun lapsi pakotetaan aikuistuun niin nopeeta ja kaikki ne kauheet jutut tollasista paikoista.Miten voi tietää että kaikki on ihan hyvin?Varsinkin kun mun veljeni ei näytä ahdistustaan mulle.Toisaalta pienryhmäkoti on parempi kun asua alkkis äidin pomoteltavana tai ilkeen äitipuolen kanssa.

Sitä olis vaan toivonu että pieni veljeni olis saanu olla hetken onnellinen ja lapsi,mä oisin paremmin kestäny tälläset murheet.Toisaalta asioita varmaan helpottaa että minö olen olemassa,toisilla ei ole ketään.

Helpottavaa kertoo tästä.Ainoastaan mun mieheni ja lähimmät ystävät tietää tästä,mä oon vähän tämmönen simpukka-luonne ja pelkään että sekoon jos en kerro olostani jollekin.

Olen myös veljeni kanssa usein miettinyt, että meissä se vika on, kun emme saaneet edes siskoa nähdä. Puhelimessa saatiin kyllä puhua, jos sisko oli kansliassa ja joku hoitajista kuunteli mitä sisko meille sanoi. Eipä siinä sitten viitsinyt mitään puhua. Sen karenssiajan jälkeen saimme siskoa nähdä mutta aina aika tiukassa valvonnassa. Kai se sossun mielestä on lapsen paras, kun erotetaan siskosta ja veljestä, jos vaikka meiltä jotain sopimatonta oppisi.
Sen nyt vielä jotenkin ymmärrän, että minä tai veljeni emme kelvanneet sijaishoitajiksi. Mutta se menee yli tajun, että kukaan sukulaisista tai appi ja anoppi eivät kelvanneet. Ennen sijoitettiin paikasta toiseen kuin annettiin pysyvä sijoitus kotiin tai kodin viereen.

Kyllä varmaan veljelläsi on parempi olla pienryhmäkodissa kuin äidillä. Varsinkin, jos saa samassa paikassa koko ajan olla. Onko hän siis perhekodissa? Sellaisessa jossa on tavallaan isä ja äiti vai mikä se paikka on? Ja montako muuta lasta siellä on?

Ei minun siskoni niitä sijoituspaikkoja ole hirveästi haukkunut. Sellaista tavallista nuoren valittamista, että ei saa sitä tehdä ja on paljon sääntöjä. Oli aina oma huone, omia tavaroitakin sai viedä. Harrastuksia ei kyllä ollut ja kun samassa paikkaa oli monta nuorta, niin kyllä siellä aika tavalla riideltiin. Hämmästyttävintä oli aika runsas alkoholin käyttö mihin henkilökunta ei hirveästi puuttunut. Jonkun pienen rangaistuksen sai, lähinnä menetti viikkorahan.

Onhan ne paikat sossun valvonnassa ja palavereita pidetään silloin tällöin. Mutta, jos lapsi ei mitään puhu, niin silloin sossu tietenkin olettaa, että asiat ovat kunnossa. Meillä oli se hyvä puoli, että sisko aina jostain löysi tietokoneen ja laitteli meille olostaan sähköpostia. Oletko sitä veljesi kanssa kokeillut, että saisit hänet jotenkin kertomaan tilanteestaan?

Me olemme nykyisin aika avoimesti kertoneet sijoituksista. Ennen vaan hävettiin ja oltiin hiljaa. Ei kai tuo nyt meidän häpeä ole, parhaamme yritettiin, että ei olisi tarvinnut joutua sijoituksiin.

Meillä on se hyvä tilane että saadaan tavata, nyt pari ekaa kertaa pienryhmäkodissa ja sitten veljeni saa tulla meille.Ehkäpä saadaan veljeni jopa viikoksi kesällä meidän mukaan lappiin.Veljelläni on se sairaalajakso takana ja onneksi ne hoitajat oli sanonu sossussa että meidän tapaamiset on todella tärkeitä eikä niitä ole hyvä katkaista.

Pienryhmäkoti on lastenkoti jossa on vähemmän lapsia, talon jossa lapset asuu omistaa perhe joka on vastuussa lapsista mutta asuu muualla.Veljeni saa harrastaa jääkiekkoa,perhekoti maksaa kulut.Siellä on myös tietokone ja netti eli ollaan lähetelty sähköpostia ja soitellaan kerran viikossa.🙂

Tuntuu että se paikka on ihan hyvä ja veli saa asua siellä ainakin näillä näkymin aikuisikään saakka.Se on kuitenkin kauheeta et sen piti sinne muuttaa.Enpä hokenu vuosikausia äidille että lopeta juominen.Alkoholismi on vaan niin tiukasti kiinni, varsinkin kun ei tunnusta ongelmaa.Mun äitini on kuulemma ollu juomatta nykyään, mutta omasta mielestään ei ole alkoholisti vieläkään vaan minä p.... tytär vein hänen lapsensa kun olin kateellinen.

Kuten jo kerroin niin mä en koskaan kerro näistä asiosta vieraille.Hassua sinänsä kun nyt opiskelen lähihoitajaksi ja koulussa kerrotaan esim.lasten huostaanotosta,voisin kertoo miltä se oikeesti tuntuu ja onko se aina hyväks lapselle mutta pidän suuni kiinni.

Tää on kyllä terapeuttista jakaa ajatuksia, yleensä en kerro edes miehelleni tunteista.

Teillä onkin sitten paljon parempi tilanne kuin meillä oli. Me ei ikinä saatu siskoa meille kotiin eikä edes saatu mennä mihinkään muualle kuin sinne perhekodin vierashuoneeseen. Siellä saatiin kolmestaan nukkua yö. Joskus saatiin mennä elokuviin, silloinkin annettiin tarkka aika milloin piti takaisin tulla.

Mie ja veli ei ikinä puhuttu mitään sossun kanssa, äiti hoiti ne hommat. Sossu ei oikeastaan meitä pitänyt yhtään minään. Äidille järjestetiin terapiaa, kun sisko joutui pois kotoa. Meille ei mitään. Meidän piti vaan sijoitukseen sopeutua.

Meillä sitten on jo tilanne ohi, äiti on kuollut ja sisko on adoptoitu viereiseen taloon. Siihen perheeseen mikä ei koskaan kelvannut sijaisperheeksi. Ihmeellinen asia. Sossu pääsi asiasta eroon, kun suostui adoptioon.

Äidit ovat äitejä oli niillä mikä sairaus tahansa. Vika ei koskaan ole heissä vaan muualta se vika pitää löytää. Harva alkoholisti myöntää sitä olevansa. Samoin kuin moni kaksisuuntaista mielisairautta kärsivä äiti kuvittelee, että voi hyvänä jaksona olla loistoäiti. Että lapset jaksavat olla siinä pyörremyrskyssä mukana. Monelle lapselle tekisi hyvää veljesi kaltainen pysyvä sijoitus.
Tuntuu sinusta varmaan kamalalta, kun sanon, että veljelläsi kävikin oikeastaan hyvä onni. Sai turvallisen paikan missä voi olla aikuisikään asti.

Tietäisitkö vastauksen siihen, että onko lapselle huono vai hyvä juttu, kun huostaanotetaan? Mie en tietäisi.
Täällä nettimaailmassa ei ainakaan kannata kenellekään äidille sanoa, että lapsellasi olisi paremmat olot jossain muussa paikassa. Siitä nousee hirveä meteli, kun harvat äidit uskaltavat myöntää, että eivät ole äidiksi kelpaavia. Onneksi on lastensuojelu olemassa.

Nykyisin meillä on vähän ongelmia, kun sisko on alkanut mua ja veljeä syyttelee sijoituksista. Hän ei ymmärrä, että emme niille mitään voineet ja olisimme kyllä hänet kotona pitäneet, jos olisi annettu.

Moi!
Olen itse töissä lastensuojelussa ja oudolta minun korvaan kuulostavat nuo teidän tapaukset. Omassa työpaikassani lapset saavat kyllä nähdä sukulaisiaan ja se on myös hyvin tivottavaa. Varsinkin jos sukulaiset käyvät lasta tapaamassa laitoksessa. Meillä ei tuollaisia karenssi aikoja ole. Kai nämäkin käytännöt vaihtelevat laitos kohtaisesti. On harmi että olette törmänneet vain huonoihin sosiaalityöntekijöihin, niitä hyviäkin löytyy ja paljon!Kyllä sosiaalityöntekijän tehtävä on ajatella lapsen parasta, mutta usein se tehdään yhteistyössä lapsen tukiverkoston kanssa.

Tuo kysymys onko lapsen parempi kotona vai huostassa on vaikea. Se on todella tapauskohtainen. Jos perheessä on vaikea kriisi tilanne, on ehkä parempi että lapsi pääsee pois sellaisesta ainakin hetkeksi. Vanhempien huono-olo kun tarttuu lapsiin helposti. Jos tilanne kotona rauhoittuu on lapsen parasta palata kotiin. On hienoa että olette jaksaneet olla sisrustenne tukena vaikeassa tilanteessa. Se on lapselle todella tärkeää, sillä tilanne on heille outo ja pelottava ja he tarvitsevat tuttuja, rakastavia kasvoja. Voimia teille!

🙂Kiitos molemmille vastauksista.

Tosta huostaanotosta vielä.Tarkotin että meillä se oli ihan hyvä juttu toisaalta, mutta kyllä sellasta tarvii miettiä pitkään ja kai sitä mietitäänkin.Aikuisten on paljon helpompi ajatella asioita järkevästi kun lapsi ajattelee tunteella.

Mä olen samaa mieltä että äiti on aina äiti,useimmiten lapsen turva ja tuki maailmaa vastaan.Mutta on myös sellasia äitejä kun mulla eli ei niin hyviä.Kuten alussa kerroin en ole puhunu äitini kanssa vuoteen ja oon ihan tyytyväinen asiaan.Veljeni kuitenkin vielä rakastaa ja suojelee äitiään enkä koskaan sano mitään pahaa äidistä hänen aikanaan.Eli mun äitini on ollu alkoholisti jo monta vuotta, välillä mikään muu kun känni ei tehny häntä onnelliseksi.Vain hänellä oli oikeus kiukutteluun.Viimeset vuodet kun asuin pois kotoa jo oli ihan hirveet.Mun piti aina lainata hänelle rahaa kun hän sitä tarvi ja ottaa pikkuveli yöksi jos hän halus lähtee johonkin baariin.Mun elämä,tarpeet,ystävät,opiskelut ei ollu tärkeitä.Jos mä en totellu alko uhkailu ja kiristys;et saa nähdä veljees.Mulle on joskus nuorena tehty abortti ja oisin halunnu pitää sen asian yksityisenä,mutta rakas äitini kertoi sen kaikille.😠

Nyt elän rauhassa ja oon ajatellu et äidilläni on varmaan jonkin sortin mielenterveysongelma tai sit viina on tuhonnu aivosolut.En halua tuomita ketään mutta alkoholismi on kyllä pakoa todellisesta maailmasta,kännissä kaikki näyttää auvoiselta eikä tarvi kohdata todellisuutta.Siis vaan mun mielipide.