Luottamus täysin palasina
Tuntuu pahalta. Unelmani on särkynyt.
Kuvittelin että tässä on elämäni mies, unelmamies, joka on niin hyäsydäminen, turvallinen ja luotettava. Menin naimisiin.
Nyt olen keskellä elämäni suurinta painajaista: olen havainnut pikkuhiljaa, tilanne toisensa jälkeen, että tämä mies on luonteeltaan kieroilija ja valehtelija. En ole koskaan ollut tekemisissä tällaisen ihmisen kanssa ja olen aivan loukussa pettymyksen, vihan, katkeruuden, kaiken tuskani kanssa. Ja jumissa avioliitossa joka on vasta alkanut.
Ei tämä olekaan niin ”suurta” kuin fyysisesti petetyksi tuleminen. Mutta minusta se tuntuu lähes yhtä suurelta, ainakin tulevaisuuden kannalta. Millaista onkaan kun tajuaa, että toiseen ei voi luottaa, ei yhtään missään. Pohja on poissa. Hän on valehdellut toistuvasti päin naamaa asioista, joista olen pyytänyt totuutta. Aluksi salaili kaikin voimin, antoi ymmärtää muuta, mutta kun rupesin testaamaan häntä ja selvittämään asioita lisää, totuus paljastui pala palalta. Näin on käynyt lukemattomissa keskusteluissa. Kun kysyn samasta asiasta myöhemmin uudelleen, tai vaikka viiden minuutin päästä, saan vastaukseksi erilaisen tarinan. Uskomatonta!
Kaiken huippu on, että hän tietää että minun on ollut alunperinkin vaikea luottaa ihmisiin. Että senkin jälkeen, kun olen itkenyt hysteerisesti ja olemme puhuneet päiväkausia siitä miten tuo valehtelu minuun vaikuttaa ja kuinka paljon se sattuu, ja kuinka tämä tuhoaa kaiken, hän jatkaa valehtelua. Hän on luvannut lukemattomia kertoja ettei enää valehtele, kuinka hän rakastaa minua eikä halua valehdella, ja silti ei mene kuin päivä, ja taas valehtelee päin naamaa. Hän on rikkonut kaikki lupauksensa kerta toisensa jälkeen. Useimmiten saan hänet lopulta kiinni valheesta, kun olen jo niin harjaantunut ottamaan häntä valheista kiinni. Melkeinpä 100%:n varmaa että olen oikeassa kun epäilen hänen vastaustaan johonkin kysymykseen. Tällainen rooli valheiden metsästäjänä avioliitossa on alentavaa!
Tällainen epäkunnioitus ei ole rakkautta. En usko enää ollenkaan että hän rakastaa minua. Pohja on pudonnut kaikelta. Ihan sama mistä hän valehtelee, pointti on se että hän kehtaa valehdella. Kuinka voin olla tässä avioliitossa ja miettiä perheen perustamista? Miten ihmeessä voin antaa hänelle aina ”uuden mahdollisuuden” TAAS, kun tiedän varmasti, että petyn taas? Tämä rikkoo minut täysin… Tuntuu että elämäni on pilalla.
Miten eteenpäin?
Hei!
Mulla on täsmälleen sama tilanne siinä mielessä, että joudun miettimään, mitä arvona rehellisyys minulle merkitsee. Mikä on rehellisyyttä? Miksi toiselle pieni tai oikeastaan isokin valhe on ihan oikeutettu, jos sillä pääsee haluamaansa tavoitteeseen?
Mieheni on kanssa valehtelija. Isoissa ja pienissä asioissa. Itseasiassa pääosan ajasta on puhumatta menneisyydestään, tekemisistään jne, mikä on kai hyvä, ettei tarvi kuunnella valheita. Jos avaa suunsa, sieltä tulee halposti valhe. Esimerkiski eilen, kun olimme saunassa ja katseli kinttujaan, sanoi, että on joskus käynyt jalkahoidossa, eksä osti jalkahoito-paketin synttärilahjaksi. En viitsi enää edes korjata, että viime kerralla kun kerroit, ostaja olikin siskosi.
Tässä on esimerkki siis pienestä valheesta. Isot ovat harkittuja, kuukausia kestäneitä vedätyksiä.
Ihan saman pohdinnan kynnyksellä tässä siis. Lähdenkö vai jäänkö? Mies on hyvin ihana monella tavalla ja jollakin lailla tuo valehtelu on opittua. Toivon, että siitä oppisi pois. Mutta oppiiko tuollaisesta? Jotenkin tuntuu, että arvomaailma on erialainen kun oma. Yritin avata miehelle, että jotkut ihmiset eivät valehtele, vaikka se olisi heidän etunsa mukaista. En usko, että mies ymmärsi.
Pohditaan lisää ja yritetään löytää uusia näkökulmia🙂
Hei Adasa!
Kiitos kun vastasit.
Opittu valehtelu on varmaan joku lapsuudesta asti kehitetty selviytymiskeino. Että pääsee karkuun pelottavia asioita, tai saa hyväksyntää.
Olen ymmärtänyt että mieheni kohdalla jonkinlainen pelko ainakin aiheuttaa valehtelua. Varsinkin asioissa jotka liittyvät muihin naisiin, menneisyyteen jne. arkoihin aiheisiin. Hän on sanonut pelkäävänsä että satuttaa minua tai olen vihainen. Huoh, olen rautalangasta koittanut vääntää että eniten kaikessa sattuu se kuinka hän minua kohtelee tässä ja nyt, eli on epäkunnioittava valehtelullaan, näin tehden salailtavasta asiasta vielä isomman ja kipeämmän. Koska sille asialle ja sen salaamiselle annettiin suurempi arvo kuin minun tuntema loukkaus ja kipu, luottamukseni särkyminen. Siltä se tuntuu. Minua ei arvosteta kun minulle valehdellaan.
Olen kertonut sen miehelleni lukemattomia kertoja, itkien, huutaen, rauhallisesti, rakastavasti, neutraalisti.... Kaikin tavoin olen yrittänyt saada hänet ymmärtämään tämän laittaen peliin koko verbaalisen mielikuvitukseni. Hänellä ei ole enää varaa selitellä ettei tiennyt loukkaavansa minua niin suuresti valheillaan. Tai selittää ettei vaan halunnut satuttaa minua ja siksi valehteli. Potaskaa! Kyllä se valehtelu jostain muualta tulee, siihen on joku muu motiivi.
Yksi vaihtoehto on että hän on vaan kylmäsydäminen, tunteeton ihminen joka ei ota minua tosissaan. Ehkä hän kuvittelee että voi jatkaa samalla tavalla koska aina olen antanut anteeksi ja luottanut uudelleen.
On järkyttävää tajuta että hän on valehdellut kuukausia päin naamaa, kaikki nekin kerrat kun hän on luvannut "TÄLLÄ KERTAA kertoa totuuden suoraan vaikka se sattuisi"... Miten hän voi muka rakastaa?
Vielä puran tuntemuksiani.
Olen muuttunut ihmisenä tämän valehtelu-rumban aikana. En varmaan edes tajua miten paljon se on vaikuttanut. Joskus olen ollut aivan hysteerinen. Tuntuu etten kestä kun taas petyn saadessani tietää että hän on valehdellut. Enimmäkseen rinnassa painaa joku selittämätön ahdistus kokoajan.
Olen ajatellut että minussa on jotain vikaa kun tunnen ahdistusta ja epäilyä, kun parempina aikoina pahimman kriisitilanteen laskeuduttua kaikki on muka hyvin ja kyllä mieheen voi muka luottaa kaikesta huolimatta. Taitaa olla, että se onkin aivan normaalia ja oikeaa tunnetta, että jokin on vialla, ja se vika on epäluotettava aviomieheni.
Ehkä voin antaa itselleni luvan olla epäluuloinen ja ahdistunut. Aiemmin mietin että nämä ovat pikkuasioita (valehdellut asiat eivät ole niin "isoja") ja teen vain itse elämästäni hankalaa kun en luota mieheeni ja olen katkera, ja pitänyt itseäni huonona kun saan hysteerisiä henkisiä kipukohtauksia. Ehkä minä olenkin normaali ja hän ei.
Kamalalta tuntuu kun katson miestäni enkä tiedä kuka hän on. Katson kauniisiin kasvoihin joita aina olen ihaillut, ja tajuan että hän todella on valehtelija ja painajaiseni on totta.
Täytyy vain todeta teille molemille, että juoskaa ja lujaa. Minua on petetty,minulle on valehdeltu isoista ja vähän pienemmistä asioista. Mies joka toimii toistuvasti noin, ei ole normaali vaan tarvitsee terapiaa ja hänen on käsiteltävä ongelmat itsensä kanssa, ennenkuin on kykeneväinen minkäänlaiseen parisuhteeseen.
On aivan hirveä tunne kun ihminen jota rakastaa, toistuvasti valehtelee ja pettää luottamuksen. Rehellisyys on pohja kaikelle ja jos sitä ei ole, ei ole mitään.
Kyllä minäkin vähän samoilla linjoilla menen Syysruskan kanssa, että viisainta olisi juosta lujaa ja kauas. On se vaan niin vaikeaakin kuitenkin, luopua ihmisestä, joka muuten sopisi niin hyvin, olisi luonteeltaan muuten ihana jne.
Mutta. Kun oma pääkään ei pysy kasassa, koska ei usko mihinkään, mitä toinen sanoo. Meillä oli kotona episodi, missä mies ei valehdellut, mutta minä naama punaisena huusin ja kirosin, että "todista, todista mulle että puhut totta". Hän sitten todisti, ah tietty niin loukkaantuneena, sitten tilanne rauhoittui.
Hän vaan totesi, etten minä muutu ja minä totesin, ettei hänkään muutu. Minulla ei ole mitään syytä uskoa edes hänen hyvän huomenen toivotukseen (karrikoidusti) ja hän ei sitä kykene ymmärtämään.
Ehkä hänen pitää löytää rinnalleen joku samanlainen kun on itse ja minun joku, jolla on samanlaista ajatusta kun itsellä. Tai sitten olen yksin, mikä on ehkä houkuttelevin vaihtoehto. 🙂