Olen täällä käynyt lukemassa kokemuksia ja hakemassa niistä voimaa yli kolme vuotta. Kolme vuotta sitten lähdin parisuhteesta, joka parhaimmillaankin oli hyväksikäyttävä, alistava ja tuomitseva.

Olin parisuhteessa narsistin tai jonkin muun persoonallisuushäiriöisen miehen kanssa. Alku oli pelkkää ruusuilla tanssimista ja parisuhteissa aina sivuun jääneenä halusin uskoa siihen, että kaikki odotus kohdallani oli kulminoitunut tähän mieheen, joka tuntui olevan täydellinen kaikin puolin. Uskoin, kun hän kertoi entisestä elämästään, kuinka hänen exänsä oli haukkunut ja pettänyt häntä ja kuinka hän oli joutunut yksin huolehtimaan kodista ja perheestä. Uskoin, kun hän maalaili elämää, jossa tehdään yhdessä, kuinka hän vihdoinkin oli niin onnellinen. Säälin häntä ja halusin todistaa, että kaikki naiset eivät ole samanlaisia, joten päävastuu kodinhoidosta siirtyi koko ajan enemmän minulle. Hoidin kaupassakäynnit, ruoanlaitot, iltapalat ja aamupalat, pyykkihuollon, siivoukset. Pihatöissä tein yli puolet, pesin meidän autot ja olin vastuussa hänen lastensa läksyjen teosta. Huomioin miestä jatkuvasti. Olin kännikuski ja huolehdin viikonloppuisin, että taloudessamme oli edes yksi selvinpäin oleva aikuinen. Useina viikonloppuina mies hävisi nukkuessani jonnekin, jätti ovet auki ja toisinaan miehen veljet ryyppäsivät meillä aamuyöhön ja tekivät villejä ehdotuksia minulle. Mies joi viikonloput, roikkui kännykässään kiinni koko ajan, tuhlasi rahaa ja haistatteli sitten minulle, kuinka tienasin eläessäni hänen siivellään, tosiasiassa talouden kulut oli jaettu puoliksi, vaikka minä olin tullut siihen lapsettomana ja hän kolmen lapsen kanssa. Haistattelu oli joka viikonloppuista. Kuinka olin huono äitipuoli, olisin huono äiti, kuinka kaikki maailman naiset olivat parempia kuin minä, kuinka ihmiset haukkuivat minua selän takana ja ihmettelivät miten hän tuli toimeen tällaisen kanssa, kuinka kaikki ihmiset kotikaupungistani olivat täysin idiootteja, kuinka en tehnyt hänen talossaan mitään enkä auttanut häntä ollenkaan, kuinka olin huono siinä ja huono tässä. Kuinka oikea nainen oli ulkoisesti muodokas, koska sisin merkitsi ja kuinka minun olisi silti pitänyt salilla tehdä enemmän yläkroppaa ja kuinka kuitenkin se, että kävin salilla oli merkki siitä, että olin napaani tuijotteleva narsisti. Pettäminen alkoi vuoden jälkeen. Hän yritti saada exäänsä takaisin sanomalla, että jopa äitini on sitä mieltä, että olen onneton ihminen. Hän yritti ilmeisesti iskeä äitiäni lähettämällä tälle elimestään eli kolmannesta jalastaan kuvan hyvän joulun toivotuksin. Hän poisti parisuhdestauksemme julkisena tietona ja liittyi Tinderiin. Meinasi hankkia naapurin kymmenen vuotta vanhemman naisen raskaaksi hiippailtuaan siellä viikonloppuöinä, kun itse olin jo mennyt nukkumaan. Hän hankki itselleen sukupuolitaudin ja syytti siitä sen jälkeen minua. Nauroi kun olin asiasta vihainen, uhkasi lyödä siten, etten koskaan enää nousisi. Hän kosi minua samaan aikaan kun soitteli Tinder- naisilleen ja yritti sopia tapaamisia. Hän löi kiilaa jatkuvasti minun ja lastensa väliin sanomalla, että hänen lapsensa vihasivat minua eivätkä halunneet minun asuvan enää heillä. Kysyin tästä kerran suoraan, ja lapset olivat ihmeissään. Lopulta mies myönsi valehdelleensa ja halunneensa vain loukata minua. Lopulta mitta tuli minulle täyteen, kun hähen kaikki tekemisensä tulivat ilmi. Ilmi tuli myös valehtelu, suurin osa siitä mitä hän oli elämästään kertonut. Hän sanoi eron aikaan arvostavansa naisia, mutta minä en kuulemma ollut hänen silmissään nainen. Sanoi, etten koskaan tulisi löytämään ketään, koska olen mätä sisältä. Itse hän löysi naisen kaksi viikkoa eromme jälkeen, vaikka silloinkin yritti vielä sovitella suuntaani ja pyysi päästä yökylään.

No, kaikesta selviämiseen meni 2,5vuotta, jos edelleenkään olen täysin selvinnyt. Tämän ajan olen yrittänyt löytää kumppania, tuloksetta. Mietin, josko exäni oli oikeassa, että olen mätä sisältä eikä kukaan tule koskaan huolimaan minua. Olen käynyt kaikki ilmaiset treffipalstat läpi, treffannut lukemattomia miehiä. Osa on odottanut pääsevänsä koeajolle jo ennen kuin olemme edes nähneet, olettaneet minun ajavan edestakaisin kaupunkien väliä, koska heillä on loma ja menohalut korkealla. Osa on perunut treffejä krapulan takia, osa valehdellut profiilissaan. Suurimman osan kanssa ei saa edes välttävää keskustelua aikaiseksi, poistetaan osumia hetken mielijohteesta tai lakataan vastaamasta. Useat miehet kysyvät, mikä vika minussa on, koska minunlaisiani ei kuulemma treffipalstoilla paljonkaan näy. Löytyy kyllä naisia, joita häiritsevät muiden naisten lapset ja naisia jotka käyvät treffeillä saadakseen ilmaiset kahvit ja pullat, naisia jotka haistattelevat ja haukkuvat, jos mies lisää profiiliinsa tekstiä. En tiedä. Mikä minussa sitten on vialla? Ehkä exäni oli oikeassa ja minussa on jokin vika? Sinkkuutani ihmettelevät niin tutut kuin puolitutut, koska heille minä olen kaunis itsestään huolta pitävä nainen, joka on fiksu ja mukava, ajattelee toisia ja auttaa muita. Mutta miksi se ei sitten riitä? Mitä miehet vaativat? Osaako joku sanoa tähän jotain? 

Itsetuntoni on riekaleilla. Olen yksin ja yksinäinen. En odota elämältä enää mitään, olen loppu. Toiveenani oli perhe ja onnellinen parisuhde, en ole päässyt kummassakaan edes alkuun elämässäni. Olen siis epäonnistunut siinä, mitä ihmiselämältä odotetaan. Haluan vain pois täältä, lakata olemasta säälittävä muiden silmissä, lakata vain olemasta. En jaksa enää edes yrittää, niin monta kertaa olen pettynyt että ystäväni eivät enää usko, kuinka yhden ihmisen kohdalle voi sattua näin huono tuuri miesten suhteen.

Viimeisin kohdalleni osunut mies oli ikäiseni, asui melko korvessa, oli kaksi lasta. Jo viestittelyistä asti hänen kanssaan oli helppo jutella. Oli syvällistä keskustelua parisuhteesta ja siitä, mitä siltä odottaa. Mies kertoi kaipaavansa syytä tulla kotiin, koska koti tuntui tällä hetkellä niin tyhjältä. Sovimme treffit, miehen toiveesta treffit jatkuivat ja jatkuivat, kävimme syömässä ja kävelemässä, keskustelumme oli luontevaa ja helppoa. Hän halusi nähdä mahdollisimman nopeasti uudelleen, laittoi jo autosta viestiä, kuinka oli juuri kokenut elämänsä ensimmäiset treffit, jotka olivat nopeasti ohi eikä ollut tarvinnut ponnistella. Tapasimme hänen toiveestaan kolmena perättäisenä päivänä, hän pommitti minua viesteillä- jopa 40 viestiä päivässä, kuvia, videoita, viestejä siitä, kuinka hän oli pelkkää hymyä töissä, oli toiveikas tulevaisuuden suhteen jos hänellä olisi mahdollisuus jatkossakin herätä viereltäni. Tapailumme oli tiivistä, viimeisenä kertana hän oli väsynyt töistä ja nukkui sylissäni, seuraavana päivänä hän ei päästänyt minua lähtemään ennen kuin oli suudellut minua. Kaksi päivää myöhemmin viestittely väheni, ja kun kysyin asiaa, hän oli valmis lyömään hanskat tiskiin. Kertoi tämän johtuvan työstä, ja talosta ja rahahuolista ja lapsista ja ja ja. Muutama viikko meni yksipuolisesti viestitellen, mies vastaili mutta ei saanut asioitaan järjestykseen. Lopulta hän kehotti minua jatkamaan treffailua muiden kanssa. Instagramissa hän roikkui yömyöden tämänkin jälkeen. Viestittely kuitenkin on jäänyt. Enkä tiedä mitä tein väärin.

Uuden miehen kanssa yritin alkaa viikon päästä, kolme päivää tiivistä viestittelyä ja treffit sovittu. Kaikista asioista oltiin samaa mieltä ja huumori osui yksiin. Hän oli jo ajamassa treffeille, kun ilmoittikin kääntyneensä takaisin, koska oli ronkeli, että olen helvetin kaunis, mutta hän on kokenut huonoja kokemuksia suhteiden osalta eikä halua tuhlata mun aikaa. Kääntyi takaisin! Hän haluaa kuulemma käyttää aikaa sen oikean etsintään, koska tämä tulee olemaan hänen elämänsä viimeinen, mutta silti hän ei ollut valmis käyttämään aikaa edes kunnolla tutustumiseen, vaan intuitio kertoi, etten minä ainakaan ollut se oikea kolmen päivän viestittelyjen ja yhden puhelun perusteella.

Nyt olen loppu, en jaksa enää. En jaksa enää uskoa, että minun kohdalleni osuisi joku fiksu kaksilahkeinen. Mihin tämä maailma on mennyt, miksi nykyään luotettavan parisuhteen luominen voi olla niin vaikeaa? Miksi yksinoloa korostetaan juhlitaan ja arvostetaan. Ymmärrän, että on parempi yksin kuin huonossa suhteessa, mutta milloin ihmisistä tuli niin itsekkäitä, että siihen suhteeseen ei osata panostaa ja sitä ei osata arvostaa? Pettäjillä tuntuu olevan makeat markkinat, löytyy kumppania kesken suhteen ja heti suhteen jälkeen, vaikka itse henkilökohtaisesti en tunne minkäänlaista sympatiaa pettäjää kohtaan, joista suurin osa tekee niin koska oli tilaisuus, eikä välttämättä jää kiinni ja oli tylsää. Elämän ei tarvitse olla sen kumppaninkaan kanssa tylsää, joku siihen suhteeseen on kuitenkin alun alkujaan vetänyt. Arki tulee sen uudenkin kumppanin kanssa eteen, oli kumppani sitten ketä tahansa. Parempaa olisi jos sen kumppanin kanssa tulisi se arki, tietäisi, että tässä on se ihminen, kenen kanssa jopa tylsä arki voi olla juhlaa. Siihen vain vaaditaan pitkäjänteisyyttä, sen kumppanin arvostusta ja se puuttuu niin monelta nykyään. Onko tämä elämä nykyään liian helppoa? Mitään ei joudu odottamaan, minkään eteen ei joudu tekemään työtä, kaikki on korvattavissa. Onko tämä kertakäyttökulttuuri siirtynyt myös parisuhteisiin? En tiedä, ovatko nämä oikeita ajatuksia parisuhdepalstalle, varsinkaan kun itse ei ole parisuhteessa koska ei syiden X ja Y takia ole ilmeisesti tarpeeksi arvokas tulla kenenkään rakastamaksi. Mutta tällaisia asioita pohdin.