Hei Piakristiina,

luin kirjoituksesi ja tuli mieleen elävästi minä ja oma poikani 18-19-vuotiaana. Hän oli aina ollut hyvin kiltti, ei käynyt juuri missään, murrosikä jäi elämättä. Pienenä hän oli oikea äidin poika, aina kiinni housunlahkeessa, meillä oli hyvin läheiset välit. Sitten yhtäkkiä hän lopetti lukion juuri ennen viimeisiä kursseja, eikä suostunut asiasta edes keskustelemaan. Alkoi olla pois kotoa, kaveripiiri vaihtui emmekä tienneet mieheni kanssa yhtään missä mennään. Olin surullinen, masentunut, en voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut. Se otti niin kipeästi. Äitienpäivänä hän ei suostunut edes tulemaan kanssamme syömään, vaikka isosiskonsakin yritti hänelle puhua miten paha mielei äidille tulee. Kun minä tulin olohuoneeseen, hän siirtyi omaan huoneeseensa tai ulos. Ruuan hän meni yleensä syömään omaan huoneeseensa. Hän teki välimatkaa vanhempiinsa kaikilla tavoilla ja se tuntui niin julmalta. Hän kertoi tavanneensa pariskunnan, josta on tullut hänen "sijaisvanhempansa" ja ymmärsin, että heille hän juttelee asiansa. Toisaalta olin tietysti heille kateellinen ja mustasukkainen, toisaalta iloinen, että hänellä on joku kenelle juttelee, kun meille ei voinut. Ystäväni sanoi minulle, että nyt et voi tehdä muuta kuin antaa hänen mennä ja olla, anna hänelle nyt oma tila, mitä hän näyttää tarvitsevan, vielä tulee aika että saat hänet takaisin. Se tuntui vaikealta, mutta en voinut muutakaan. Sitten hän meni armeijaan ja tilanne parani vähän, kun tuli konkreettista välimatkaa. Saimme tulla häntä vastaan ja viedä linja-autolle.
Armeijan jälkeen hän meni töihin. Jonkun kuukauden kuluttua hän tapasi erään tytön, nykýisen vaimonsa. Vähitellen aloin saamaan poikaani takaisin, vähän kuin ystäväni oli sanonut. Tänä päivänä hän soittaa minulle tai meille, kun tarvitsee neuvoa/apua. Hän katsoo taas meitä silmiin, puhuu kanssamme, antaapa halatakin. Viime keväänä hän meni naimisiin ja häihin kutsuttiin myös "sijaisvanhemmat". Juttelin pitkään heidän kanssaan ja kiitin heitä, että he olivat olemassa silloin kun poikani heitä tarvitsi. Hetki oli minulle aika liikuttava.
Nyt on niin mukava ja ylpeä katsoa häntä miehenä, hän on hellä ja rakastava isä 4-vuotiaalle tyttärelleen ja kiltti, kotona viihtyvä aviomies.
Ajattelen usein miten viisas ystäväni olikaan sanoissaan. ja miten minun oli vain uskallettava päästää irti, vain sillä tavalla sain hänet takaisin.
Kaikkea hyvää Sinulle ja poikasi elämään! Uskon, että kaikki kääntyy parhain päin!

Äiti vm -53