Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet. Aikuiset lapset, vielä isommat murheet.

Tähän on tosi vaikea sanoa tai neuvoa mitään. Kuullostaa tosi ikävältä vaiheelta perheessänne ja toivottavasti asiat selviävät pian. Kasvun paikka kaikille osapuolille.

Mehän emme lapsiamme omista ja vaikka kuinka se pahalta tuntuu, he tekevät omat ratkaisunsa hyvässä ja pahassa. Mieli tekisi ohjata ja auttaa ja joskus pakottaakin, mutta...

Esikoisemme muutto oli hankala paikka, ei itse poislähdön takia, vaan itseasiassa sen toteutus ei ollut mieleinen. Siitä on nyt puolivuotta ja nyt lyhyen hiljaiselon jälkeen suhteet ovat jo normalisoituneet. Hän elää omaa elämäänsä. Toki hän saa tukea tarvittaessa ja on tervetullut aina kotiin käymään. Vaikka hän on aina se oma pieni pallero, niin silti sen viereen on kasvanut itsenäistyvä aikuinen, ja tavallaan on löydyttävä se samanlainen suhtautuminen häneen kuin keneen tahansa aikuiseen.

Voimia ja mielenrauhaa sinulle ja miehellesi!

Kiitos sanoistasi Mies. Täytyy vaan hyväksyä se että lapsesta tulee aikuinen ja hänen on annettava aikuistua ja itsenäistyä. Yritän työstää ajatusta siitä etten voi olla aina poikani vieressä vahtimassa ja neuvomassa. Minun täytyy oppia päästämään irti, mutta tarvittaessa tukea häntä. Ehkä ajan mittaan opin uutta näkökulmaa. Kiitos todella sanoistasi ja hyvää jatkoa myös sinulle vanhempana!

Niinhän seon, että pieni lapsi polkee äidin syliä ja isona suoraan sydämeen.
Meistä kukaan ei onneksi pysty elämään lapsensa elämää, vaikka joskus tekisi mieli siinä vierellä kulkea ja neuvoa, mutta olisiko ne neuvot sitten oikeita, juuri hänen elämäänsä.
Lapsille on vain "pakattava elämän eväät reppuun, annettava siivet selkään ja laitettava lentoon".

Kiitos helemi todella osuvista sanoistasi. Juuri nyt tuntuu tosi helpottavalta kun joku vastaa kirjoitukseeni. Aluksi on varmaan vaikeaa molemmilla sekä lapsella että äidillä, mutta eiköhän tämä tästä. Joku on sanonut myös että lapset ovat lainassa vanhemmillaan. Lapsi on oma erillinen yksilö ja hänelle täytyy antaa mahdollisuus omaan elämään.
Oma itsenäistymiseni kävi aika helposti, koska minulla oli kaksi nuorempaa sisarusta kotona joiden tieltä minut melkein potkittiin kotoa. Siskoni oli jo ominut huoneeni ja tavarani jotka jätin kotiin ennenkuin ehdin edes muuttaa pois. Muutenkin vanhempani huolehtivat jo enemmän pienemmistä kuin minusta. Sain itsenäistyä rauhassa.
🙂🌻

Täällä yksi masentunut ja hätääntynyt kysyy myös muilta, miten annatte sitä tukea? Minkälaista? Miten lapset pyytävät tukea? Suoraan vai epäsuorasti? Itse kärsin syyllisyydestä, ja olen yrittänyt hyvittää heille kun en ole osannut aikoinaan valita sitä "kunnollista" miestä isäksi, vaan meidän perhe oli aika rikkinäinen ja epävakaa. Lapsethan siitä kärsi, vaikka yritinkin antaa kodin ja leivän, niin kaikki voimat meni työssä käyntiin ja perheen elättämiseen enkä niin "fiksuja" ehtinyt jutella ja olla aina tasapainoinen aikuinen, tuli huudettua ja oltua vihainen, miehelle, elämälle , kaikelle. Nyt olen yksin ja nyt olisi aikaa olla tasapainoinen, mutta en saa henkisesti heihin yhteyttä, juttelemaan he eivät ala, eivätkä käy luonani. Eivät käy kyllä miehenikään luona. Aikaa on mennyt jo useita vuosia. Yritän opetella elämään vain nyt tätä elämää näin, mutta joskus tulee hirveä ikävä ja sitten yritän taas luoda yhteyttä, mutta se on aika yksipuolista puhumista. Ja kuinka sitä kuvitteli nuorena äitinä ihan toisenlaista oloa ja eloa. Lapset ovat 25-33v. ja itse olen 54v. Olen alkanut herätä ajatukseen että vaadin muilta ja itseltä kohtuuttomia, ja minun pitäisi alkaa elämään toisenlaista elämää kuin mitä olen kuvitellut eläväni. Hankalaa on vain se mikä on sitten se oikein toimiminen, etten enää lisää aiheuttaisi harmia itselle ja muille. Kun on oppinut siihen että pitää tehdä jotain, olla tärkeä jossain, tehdä työtä tai hoitaa ainakin lapsenlapsia. Ja kun välit lapsiin on kankeat en oikein uskalla alkaa tässä mielentilassa hoitamaan lapsenlapsia, koska tajuan että alkaisin vain hyvittämään ja olisin taas toisten armoilla. en tiedä, toivottavasti joku muukin kertoo oman kokemuksen!

Itse ainakin yritän olla lasteni tukena niin että soittelen ja kyselen kuulumisia ja jos tarvitsevat taloudellista tukea niin yritän auttaa niinkin. Nyt myös pois muuttanut poikani soittelee itsekin minulle ja kyselee asioista. Tärkeintä on sanoa lapsilleen että on tarvittaessa apuna, jos tarvitsevat apua. Jokainen äiti on lapselleen maailman paras äiti vaikka ei aina siltä tunnukaan. Itsekin joskus olin vihainen ja väsynyt kun lapset olivat pieniä ja mies töissä. Jonkinlainen yhteys on hyvä säilyttää myös itsenäistyneisiin lapsiinsa.

Tekee mieli sanoa teille kirjoittajat, että olkaa kiitollisia kun teillä on aikuiset omaa elämäänsä elävät lapset.

Lapseni - aikuinen, iloinen, elämään tarttuva ihminen - on sairastanut vakavasti ja tuntemattomalla tavalla pitkään eikä valoa näy.

Tälle tilanteelle ei näytä olevan omaa keskustelua.

Kiitollinen täytyy olla ja niin olenkin että lapseni on selvinnyt suht hyvin elämässä. En tiedä mitä sanoisin sinulle. En voi muuta kuin toivoa sinulle voimia tukea aikuista lastasi.

Voimia heli47!
Kyllä minä ainakin voin samaistua sinun tuskaan! On hirveän ahdistavaa, kun ei voi mitään tehdä aikuisten lasten terveyden, toimeentulon tai muun suhteen jossain tapauksissa, joskus voi auttaa, mutta on tosiaan asioita joissa ei kykene auttamaan.
Ja miten opetella ettei koko aikaa sure heidän asioitaan vaan opettelisi irrottautumaan, se pulma on minulla ollut monta vuotta ja ehkä nyt jo vähän itse uskallan nauttia elämästä ilman syyllisyyttä.
Aloita oma keskustelu tänne siitä aiheesta jos tuntuu pahalta lukea muiden äitien onnea, siinäkin asiassa samaistuin, koska itse tunsin myös katkeraa pahaa oloa muiden hehkutellessa lastensa onnen puolesta, tai kuinka jotkut saivat hoitaa lapsenlapsiaan ja minä en kyennyt. toivottavasti jaksat kirjoittaa!

Moikka tähän ketjuun kirjoittajat!
Mä en tiiä, oonks mä oikee ihmine kommentoimaan, mut uteliaisuudesta luin. 😳
Mä en oo kenenkää äiti (vielä, ehkä joskus) mut mä oon tytär.
Ja haluun sanoo, että äiti on tyttärelle tosi tärkee.
Mä oon omillani asunu 19v asti ja nyt oon 26v. Arki ei oo ollu mitää helppoo,on tarttennu pyytää rahaa ruokaan/laskuihin.
Mulla kun on kaikkia fyysisiä sairauksia ja sit mul on masennus ja ahdistuneisuushäiriö.
Koska mun äippä on psyk.sairaanhoitsu, se tietää paljo lääkkeistä ja terveydestä.
Äitillä ei ammattinsa takia ole ollut helppoa mun sairauksien kans,kun se tietää niistä kaikista pahimmistakin jutuista.
Sit ihan äitinä,ammattinsa takaa, äippä on huolissaan ja oppinu tuntee mut nii hyvi, et tajuu mua. Mut äippä on mulle tosi tärkee.
Joku sano, et tyttären ja äidin suhde muuttuu ystävyyssuhteeksi kun lapsi on aikuinen.
Mulle mun äippä, on naisen malli,(mul ei oo ku 2 veljee) ja äipän kans voi puhuu miehistä ja ihastuksista. Ja naisten asioista.
Musta tuntuu tosi hyvältä,kun äippä soittaa (jos mä en oo pitkää aikaa soittanu) että mitä sulle kuuluu. 🙂
Mä oon joskus kysyny äipältä, et onks mun kans ollu vaikee elää, kun mul on kaikkee sairautta? Äippä siihe, että ei se helppookaa oo ollu.
Joskus kun äiti on huolissaan mun arjesta,mä sanon että älä oo huolissas ja kyl mä pärjään.
Joskus kun oon vanhempien tykön käymäs, mulle riittää, että äippä on vaan läsnä. Ei sen tarvi muuta. Ja sit jos mul on asiaa, nii sit me jutellaa.
Joskus musta tuntuu paremmalta olla hiljaa mun sairauksista ja siitä, kuin paljo mua fibromyalgian takii sattuu. Mä vaan haluun säästää äippää.
Eikä se rupee väkisin kyselee, koska se ärsyttää, kun ruvetaa kyselee.
Loppuun aattelin sanoa, et te jotka mietitte miten kipeetä lasta auttaa, nii vois kysyy siltä lapselta, että miten sä haluisit että mä sun kans oon? Ja miten mä voisin sua auttaa? Koska kipee lapsi tietää ite,mikä tuntuu parhaimmalta.
Paras tuki on läsnä oleminen lapselle, että se voi soittaa jos tuntuu siltä. Aikuinen lapsi kuitenki haluu elää sitä omaa elämää.
Ja joistain asioista huolehtii ite ja jotain jättää myös kertomatta.
Mä käyn myös terapias,en sitte kuormita äippää liikaa.

En tiiä,menikö ihan aiheen vierestä...
Mut voimii teille äipät🙂🌻

Kiitos Pikku H kirjoituksestasi. Se oli täyttä asiaa. Oma itsenäistyvä lapseni on 18-v poika. Hänellä ei ole mitään sairauksia, mutta muuten on kokenut elämässään rankkoja asioita. Rankat asiat on kokenut muualla kuin kotona mm. entisen tyttöystävänsä kautta. Todellakin läsnäolo ja tukeminen on tärkeitä asioita. Itsekin soittelen ainakin kerran viikossa ja kyselen kuinka menee? Yritän kuitenkin rajoittaa kyselemistä, koska liika kyseleminen vain ärsyttää. Ei lapsi halua puhua kaikista asioista vanhemmilleen.
Hyvä että sinulla on äitisi tukenasi. Hän ymmärtää varmaan ammattinsa kautta paremmin sinua. Tyttären ja äidin suhde on varmaan hieman erilainen kuin äidin ja pojan. Pojilla on omat ongelmansa.

Piakristiina kirjoitti 28.8.2008 20:23

Kiitos Pikku H kirjoituksestasi. Se oli täyttä asiaa. Oma itsenäistyvä lapseni on 18-v poika. Hänellä ei ole mitään sairauksia, mutta muuten on kokenut elämässään rankkoja asioita. Rankat asiat on kokenut muualla kuin kotona mm. entisen tyttöystävänsä kautta. Todellakin läsnäolo ja tukeminen on tärkeitä asioita. Itsekin soittelen ainakin kerran viikossa ja kyselen kuinka menee? Yritän kuitenkin rajoittaa kyselemistä, koska liika kyseleminen vain ärsyttää. Ei lapsi halua puhua kaikista asioista vanhemmilleen.
Hyvä että sinulla on äitisi tukenasi. Hän ymmärtää varmaan ammattinsa kautta paremmin sinua. Tyttären ja äidin suhde on varmaan hieman erilainen kuin äidin ja pojan. Pojilla on omat ongelmansa.

Moi piakristiina!
Joo, minusta kans tuntuu, että äidin ja pojan suhde on erilainen. Mä seurasin sivusta kun mun pikkuveli 21v muutti kesällä pois kotoa. Hän sai töitä sen verran pitkältä, että tuli aika muuttaa omaan kotiin. Olihan veli jo muutaman vuoden puhunut, että haluaa muuttaa. Armeijassa pikkuveli teki huiman kasvamisen elämään. Pikkuveljellä menee hyvin, töitä riittää ja pitkäaikanen, n. 4 v, seurustelusuhde tyttöystävään jatkuu pitkistä välimatkoista huolimatta.Tyttöystävä opiskelee toisella paikkakunnalla.
Mä ompelin veljelle verhot,siittä on nyt n. kuukausi, eikä niitä vieläkään ole ikkunassa
😉 eipä hänellä kiire ole sen asian suhteen.
Äiti on ollut hieman huolissaan veljestä,muistan kun äippä kysy multa, että miten luulet että pikkuveli pärjää?
Pikkuveljeni tuntien, sanoin että kyllä pärjää.
Myös silloin kun veli rupesi seurustelemaan, niin äiti oli huolissaan, että pitäähän tyttöystävä hyvää huolta.
Ikäviä kaikki nuo vaikeudet mitä tulee. Ja kun ne kokee ihmissuhteissa.
Pikkuveljellä oli kova paikka n. vuosi sitten kun meinasi tyttöystävän kanssa tulla ero, mutta sitten löysivät taas toisensa uudestaan.
Pikkuveli ei siitä pahemmin puhunut, mökötti, oli hiljainen, surullinen ja omissa oloissaan. kiukkuinenkin. Musiikki soi, rajumpi rokki. Mutta hiljalleen alkoi päivät näyttää paremmalta. Vuoden olivat erossa.
Toivottavasti sun poika löytää hyvä ihmissuhteen.
Onks sun pojalla armeija edessä?
Mun pikkuveli oli 6kk ja ihmetteli kuinka aika meni nopeesti.

Hyviä päiviä sulle 🙂🌻

Kiitos pikku H sanoistasi. Kivasti kirjoitit veljestäsi.
Onneksi pojallani on kiva tyttökaveri joka on hänen tukenaan ja pitää huoltakin hänestä. Ovat olleet yhdessä jo 1,5 vuotta.
Elämässä tulee kaikenlaisia muutoksia eteen ja niistä vaan pitää selvitä. Aina ei voi olla hauskaa ja helppoa elämää.

Mä tuon sulle toisen näkökulman. Itse olen juuri "pesästä" pois muuttanut. Tuntui kovin vaikealta lähteä ja "jättää" äitini yksin kotiin. Äitilläni oli tunteet pinnassa ja nykyään hän käy kylässä luonani usein.
Tiedän hänen olevan huolissaan minusta sillä nuoruuteni oli varsin järkyttävä, kuvaan kuului alkoholi, seksi, äidille kettuilu yms. Omaan kotiin muutto kuitenki toi itselleni jotenki aikuisemman olon. Olen nyt itse vastuussa itsestäni, vaikka tiedän että äitiini voin aina tukeutua. Omista laskuista ja oman kodin pyörittämisestö olen nyt itse vastuussa. Kyllä vieläkin käytän alkoholia, mutta tajusin, ettei se ole koko elämäni. Tajusin että tarvitsen äitiäni ja hänen apuaan enemmän kuin osasin kuvitellakkaan, kettuilu ei tulisi enää mieleenikään.
Omalla kohdallani omaan kotiin muutto oli hyvä ratkaisu. Huomasin elämässäni nyt ne asiat, joita ennen en osannut arvostaa, äitini rakkaus, oman kodin siisteys, yksityisyys. Toivon jaksamista sinulle.

Kiva annim kun kirjoitit ajatuksiasi ja kokemuksiasi.
Saman olen huomannut pojassani että hän totuttelee elämään omillaan tyttökaverinsa kanssa, mutta tarvitsee tukeani ja välillä rahallista apuakin. En enää huolehdi ja murehdi niin paljon, koska olen nähnyt että he pärjäävät. Tietysti soittelen ja kyselen kuulumisia. En voi mennä käymään kovin usein kun matkaa on 100 km.
Alkoholinkäyttö varmaan kuuluu aika monen nuoren elämään ja monilla se lisääntyy kun tulee täysi ikäiseksi ja saa ostaa sitä itse. Myös tietty kettuilu aikuisille kuuluu asiaan, mutta eiköhän sekin häviä mitä vanhemmaksi tulee.