Marraskuussa sain ulosottomieheltä tekstiviestin,että meidän on poistuttava vuokra-asunnosta 2 viikon sisällä maksamattomien vuokrien takia. Minulle se tuli ihan puun takaa. Sain viestin vahingossa,koska puhelin oli avomiehen nimissä ja hänen oma numeronsa oli salainen.
Soitin ulosottomiehelle ja vaikka hänellä ei ollut lupa kertoa summia(asunto oli avomiehen nimissä)sain selville,että vuokraa ei oltu maksettu moneen kuukauteen.

Tieto oli ihan hirveä shokki.Olin luullut että kaikki oli kunnossa,vaikka mies olikin tyttömänä.

Olimme sopineet,että vuokra maksetaan aina ensin,sitten vasta muut. Meillä oli yhteinen tili,johon esim. minun palkkani meni. Kaikki rahat sieltä aina katosivat,joten oletin,että vuokra nyt ainakin tulee hoidettua.

Tuntui,että koko maailma romahtaa.

Minulla oli oma yritys 2000-luvun alussa,mutta kiinteistön vesivahingon vuoksi tein konkurssin ja minulle jäi melkoinen velkataakka,jota olen sitten maksellut ulosoton kautta.

Pääsin viimein velkajärjestelyn piiriin joka alkoi marraskuussa.

Pitkästä aikaa tuntui,että suuri paino raha-asioista tulleesta huolesta väheni ja että asiat alkavat järjestymään.Sitten tämä.

Isäni kuoli 3 vuotta sitten ja äiti jäi 60-vuotta kestäneen avioliiton jälkeen yksin.

Äiti yritti jatkaa elämäänsä,mutta vuosi isän kuoleman jälkeen hänellä todettiin epilepsia.
Sitten sydämenvajaatoiminta,keuhkosairaus,pari infarktia,käden poikkimeno kaatuessa,sitten verisuoniperäinen dementia ja viimein alzheimer.
Huoli koko ajan huonommin pärjäävästä äidistä on ollut kokonaisvaltainen.

Keväällä 2014 mies jäi työttömäksi,mutta ei kertonut minulle,vaan lähti muka joka aamu töihin.
Vaistosin,että kaikki ei ole kunnossa mutta kun kysyin,kaikki oli kunnossa. Viimein syksyllä sitten selvisi,että kaikki ei ole kunnossa. Silloisen vuokra-asunnon kahden kuukauden vuokra oli maksamatta.Senkin sain selville vahingossa,kun löysin laskun laatikosta.
Siitä selvisimme lainalla,jonka sain äidiltä ja pojaltani.
Löysin netistä halvemman asunnon ja jälleen kerran sisarusteni ja poikani avulla saimme muutettua.
Vannotin miestä kertomaan minulle vaikeuksista,koska yhdessä niistä olisi helpompi selvitä ja on aina parempi tietää totuus kuin elää valheessa. Hän pyhästi lupasi.
Epäilys kuitenkin jäi ja vähän väliä kyselin,onko kaikki hyvin. Kuulema oli.

No,ei sitten ollut.

Marraskuun alussa työkuviot muuttuivat täysin ja huoli pärjäämisestä ja kyvystä hoitaa velkajärjestely olivat aika pinnalla,sitten tuli tieto asunnon menettämisestä.

Aloin järjestellä asioita,vuokrasin varaston ja turvauduin taas sisarusteni apuun.

Pakkasin tavaroita ja kävin töissä. Mies ei saanut tehtyä oikein mitään.

Ymmärrän kyllä,että hän oli tosi masentunut,mutta olin aika monta kertaa yrittänyt auttaa,ilman mitään tulosta.
Alle 2 viikkoa aikaa muuton järjestämiseen oli niin lyhyt aika,ettei minulla riittänyt voimia huolehtia miehen mielen syövereistä.

Mies sitten muutti paikkakunnalta sisarensa järjestämään asuntoon,edulliseen,johon hänellä on varaa ja minä minä jäin tyhjän päälle.

Luottotiedottomana minulla ei ole mitään mahdollisuutta hakea asuntoa vapailta markkinoilta eikä kaupunki ole tarjonnut mitään vaikka olen asunnoton.

Muutin sitten väliaikaisesti äidin sohvalle tosi pieneen asuntoon.
Äidin kunto huononi koko ajan,hän vain valitti yöt. Ambulanssin olen joutunut soittamaan melko monta kertaa,mutta aina vaan hänet kotiutettiin puolikuntoisena. Viimein 2 viikkoa sitten hänen kärsimyksilleen tuli loppu. Keuhkokuume armahti kärsivää ihmistä.

Ikävä on musertava ja syyllisyys painaa,vaikka järki sanoo,etten yhtään enempää olisi voinut tehdä,eikä kukaan sisaruksistakaan.

Elämä on näyttänyt synkimmän puolensa,eikä valoa näy.

Välillä tuntuu,että henki ei kulje,eikä millään jaksaisi nousta,mutta pakko on.

En vain enää tiedä,milloin pakkokaan ei enää kannusta jatkamaan