Hei. En enää keksinyt muuta tapaa purkaa oloani, minua hävettää niin paljon kaikki etten pysty kenellekään läheiselleni puhua mistään tähän liittyvästä. Olen ollut niin yksin kaiken häpeän, epäillyn, henkisen ja fyysisen väkivallan kanssa etten pääse ulos.
Kohta 5-vuotta sitten alkoi suhde työkaverini kanssa joka oli naimisissa. Itse olin myös ja suhteemme veteli viimeisiä ja olimme päättäneet että yhdessä turha jatkaa. Aluksi suhteemme työkaverini kanssa oli lähinnä omien suhteidemme purkamista, molemmilla oli sama tilanne. Tai niin minä vuosia kuvittelin. Itse erosin melko pian, toisella osapuolella tuntui kestävän. Aloin epäillä oliko hänen suhteensa niin loppu kuin antoi ymmärtää. Kehotin monta kertaa häntä jatkamaan vaimonsa kanssa mikäli koki että haluaa olla siinä suhteessa ja etten ala olemaan mikään kolmas. Kuvittelin tosiaan todella tyhmästi että hänen tilanteensa olisi ollut sama kuin itselläni, että ero olisi tulossa joka tapauksessa.
Sitten hän jossain vaiheessa ilmoitti vaimonsa muuttaneen pois ja eronneensa. Meillä meni hyvin, puhuttiin perheestä ja jossain vaiheessa huomasin olevani raskaana. Miehen reaktio yllätti täysin. Hän katkaisi pariksi kuukaudeksi lähes kokonaan välit, ei vastannut viesteihin eikä puheluihin kunnes kun raskausviikko 12 oli juuri alkamassa hän laittoi viestin et mitä tehdään raskaudelle. Ilmoitin et enää on myöhäistä tehdä mitään mut hän yritti väittää et vielä on mahdollista keskeyttää.
Olin todella yksin ja peloissani enkä saanut edes jutella asiasta hänen kanssaan. En tajunnut mitä oli oikein tapahtunut. Viikkoja myöhemmin hän tuli pyytelemään anteeksi ja sanoi menneensä vain jotenkin pelosta sekaisin. Olin tyhmä ja jollain tavalla halusin uskoa ja tukea häntä vaikka itse olin hylätty ja loukattu. Raskausaika meni vaihtelevasti. Ei edelleen siis yhdessä asuttu mutta asiasta puhuttiin. Tuli synnytyksen aika ja tietysti en häntä saanut edes kiinni vaan yksin ajoin synnyttään. Loppujen lopuksi tuli aamulla kuitenkin paikalle, ihme että ehti.
Pienen vauvan kanssa kotiin ja peräti kaksi päivää jaksoi kanssamme. Lähti tavaroita hakemaan kotoa eikä kahteen viikkoon takaisin tullut. Olin yksin ja väsynyt kaikkeen. Epäilin ja olin pettynyt mutta en jaksanut taistella vaikka teki ohareita ja aina tuli anteeksi pyytelemään.
Kyseessä siis 34-vuotias mies. Ihmettelin jossain vaiheessa kun hänen vanhempansa (joita en koskaan ollut tavannut) eivät onnitelleet edes lapsesta. Sit heiltä muka tuli paketti ja epäilin että mies oli itse sen hommannut. Lopulta paljastui tosiaan ettei mies ollut heille kertonut minusta tai lapsesta ja lisäksi paljastui asia josta olin jankannut pitkään. Virallista eroa ei ollut. Hän oli edelleen naimisissa. Maailmani romahti mutta jälleen hän keksi niin hyvät tekosyyt ja puhui tyhmän ja naiivin ihmisen uskomaan itseensä ja siihen että kaikelle on ihan järkevä selitys mikä liittyy vain käytännön asioihin. Minua oksetti ja vihasin itseäni. Samalla toivoin parempaa ja että lapsellani olisi isä. Isyyttäkään ei tunnustanut vasta kun lapsi oli melkein vuoden.
Ensin hän oli pitkään sairaslomalla ja yritin olla tukena vaikken tarkalleen tiennyt mikä vaivasi muu kuin että kyse oli masennuksesta. Sitten otti itseään niskasta kiinni, alkoi olemaan isä, muutti meidän kanssa asumaan. Muutosta vajaa vuosi aikaa ja joitakin viikkoja sitten sain tietää että vielä viime kesänä ollut perheensä ja vaimonsa kanssa ulkomailla ja että vaimo oli muuttanut pois vasta vähän ennen kuin muutti tänne. Tiedän olevani aivan järkyttävän tyhmä ja kyllä minä tosiaan epäilin kaikkea ja asioista kysyin miljoonat kerrat mutta aina vain kielsi kaiken, valehteli ihan kaikesta ja manipuloi minua. Lisäksi käänsi asiat niin että minä olen sairas kun epäilen kaikkea ja että minun päässä on vikaa.
Niin varmasti onkin kun halusin uskoa ettei kukaan ihminen voi olla noin paha. Ja nyt kun minua oksettaa hänen tekonsa minua ja ex-vaimoansa kohtaan niin on alkanut minua haukkumaan ja käymään käsiksi. Ja hänen mielestään minä aiheutan kaiken.ei ymmärrä miten minulla voi olla paha olo jostain menneestä ja miten en voi luottaa. Hän haukkuu minua tyhmäksi ja saastaksi, pilkkaa mun itsetunto ongelmia, matkii, on jopa sanonut et pitäiskö mut tappaa niin toteutuis molempien toive. Olen siis välillä ollut sellaisessa tilassa etten jaksaisi edes elää. Mutta tämä ihminen vain haluaa minut vielä alemmas. Olen todella tyhmä ja toiminut itse väärin mutta olenko niin paha ihminen etten ansaitse edes elää eikä minua tarvi kohdella ihmisenä?
Lisäksi kun kerron halustani erota hän kiristää minua ja käskee maksamaan kaiken mitä on taloon laittanut rahaa. Ei siis päästä mua tästä pois. Lisäksi sanoo että poikani ei myöskään jää tänne jos hän lähtee ja aikoo kertoa miten mielenvikainen minä olen etten lastani saa pitää. En ole ikinä kohdellut lastani huonosti mut silti pelkään että tuollainen manipuloija ja valehtelija veisi lapseni.
Olen liian voimaton tekemään mitään.
Olen vain ja yritän kestää kaikki haukut ja elää pelossa omassa kodissani. Lapsuuteni oli rankka ja luulin kestävämpi sen jälkeen mitä vaan mutta nyt epäilen että jotenkin tosiaan olen tän kaiken vaan ansainnut. Ja rankaisen itseäni olemalla tässä. Jos joku päivittäin kertoo etten ole mitään muuta kuin saastaa niin siihen lopulta uskoo. Ehkä tosiaan ansaitsin tämän kaiken olemalla niin tyhmä.
Oma isäni on hirviö, äiti ei minua auttanut ja tukenut, nyt oma perheeni on tällainen. Pelkään että tämä tosiaan minun vika ja olen syntymästäni asti ollut niin huono etten ansaitse mitään parempaa.
Tiedän että olen täysin epäonnistunut jos siedän tällaista mutta en tuota miestä ulos saa ilman rahoja joita vaatii ja joita ei minulla ole antaa. Lisäksi tekisi elämästäni varmasti vielä enemmän helvettiä koska hänen ego ei kestäis jättämistä. Enkä jaksa kuulla sitä että kukaan ei minua voi koskaan haluta ja että tekee kaikille selväksi miten huono ihminen olen.