Hei!
Mielessäsi varmaan myllertää sekaisin kaikenlaisia tunteita. Vain vähän aikaa sitten sanoin omalle nuorelle, että jos joskus käy niin, että sattuu "vahinko", niin älä pelkää kertoa sitä meille vanhemmille. En tunne vanhempiasi, mutta yleensä vanhempien kiukku ja hyväksymättömyys on todellisuudessa suurta huolta, hätää ja pelkoa sekä oman että mahdollisen lapsenlapsen tulevaisuudesta. Se vain pukeutuu kiukun ja hyväksymättömyyden kaapuun.
Päätit niin tai näin, tarvitset kaikenlaisissa vaihtoehdoissa tukijoukkoja ympärillesi. Asut varmaan vielä kotona, kun et maininnut mitään omasta asunnosta? Vanhemmat ovat varmaan ne läheisimmät, kunhan saavat mahdollisuuden toipua alkujärkytyksestä. Voisitko käydä neuvolassa ja puhua ensin siellä? Vai uskallatko suoraan kertoa vanhemmillesi? Entä jos kirjoittaisit vanhemmillesi kirjeen ja lähtisit pois vaikka muutamaksi tunniksi ja antaisit heidän hetken sulatella asiaa ennen kuin olet heidän kanssaan kasvotusten? Pyytäisit apua ja tukea vanhemmiltasi - tuskin kukaan vanhempi lastaan "hylkää", kun lapsi pyytää aidosti apua.
Lapsen kasvattaminen on todella vaativa ja pitkä elämäntehtävä, mutta se on myös äärettömän antoisaa ja rikasta. Kukaan ei ole valmis äidiksi tai isäksi, vaikka olisi 18v, 28v tai 38v. Eri-ikäisillä vanhemmilla on omat vahvuudet. Nuori on esim. fyysisesti jaksavampi, toipuu raskaudesta nopsaan ja jaksaa paremmin yövalvomiset. Mitä useammalta kantilta pohdit päätöstäsi, sen parempi, koska silloin saat varmuuden ja sisäisen rauhan, joiden voimalla jaksat eteenpäin.
Myötätuulta elämääsi suurten päätösten keskellä 🙂🌻