Tiedän, ettei mietteisiini ole olemassakaan ainoaa oikeaa vastausta, ehkäpä tämä onkin yksinpuhelua ja ajatusten jäsentelyä.. 🙂 Tarpeellista sekin.

Olen 30-vuotias, elän onnellisessa avioliitossa jo kuudetta vuotta, yhdessä olemme olleet jo yksitoista vuotta ja vuosiin mahtuu paljon elämää, reissaamista ja elämästä nauttimista.

Sitä me olemme kyllä yhdessä, elämästä nautiskelijoita. Teemme paljon ekstempore- asioita, koska se on meille mahdollista. Nautin siitä että meillä on helppoa ja mutkatonta, aikaa elää tässä hetkessä täysin mitoin.

Tietysti 30-vuotiaana aloittaa sen pohtimisen viimeistään, että lisääntyäkkö pian vai jättääkö sen suosiolla väliin.. Se se onkin vaikeaa, kun oikeaa vastausta ei tunnu olevankaan. Tosin eihän sitä niin kovin tarvitsisi pohtiakaan, mutta kun tähän ikään asti on tottunut elämään näin, suuren muutoksen ajatteleminen tuo väistämättä mieleen yhden kysymyksen: Entä jos äidiksi tuleminen onkin kauhea pettymys?

Tiedän, kukaan ei lastansa pois antaisi. Itsekin tulen hyvin toimeen lasten kanssa, he ovat mainioita, aitoja ja ihania, kunhan ne saa ojentaa jossain vaiheessa takaisin emoilleen. 😉

Tiedän, että olisin hyvä äiti. Rakastaisin lastani yli kaiken ja enemmänkin. Se pelottaa sekin. Maailma on niin kovin karu paikka, itsekin kovan koulun läpikäyneenä sen tiedän, enkä koskaan haluaisi saattaa omaa lastani sellaisen mankelin läpi, vaikka eihän sellaiselta voi loputtomiin toista suojella.

Ongelmani on se, että pelkään (mikäli lapsia minulle suotaisiin) että menetän elämäni, josta niin kovin nautin. Rakastaisin lastani sairaaksi asti ja tyytyisin siihen, mitä minulle annetaan; neljä seinää, lyhyet yöunet, lapsen takia työtä aamusta iltaan, jossa kaipaan tuhannesti näitä hetkiä, mitä nyt elän; elämää, jossa ei ole tilannetta, että tätä tämä nyt on, joskus helpottaa…

Vaikeita asioita… 🙂