Lyhyesti kerrottuna. Kaksi poikaa ja sitten koin kohtukuoleman rv 23, elämäni rankin suru mutta siitä selvittiin. Sen jälkeen saatiin yksi poika lisää ja ajateltiin vielä yhtä yrittää.
Yritykseksi se jäi.

Kahdentoista viikon ultrassa kätilö sanoi nuo kammottavat sanat: pienen sydän ei valitettavasti lyö.
Ensimmäinen ajatus oli, että ei voi olla totta, ei taas.
Tämä tapahtui perjantaina ja viikonloppu piti vielä kotona kärvistellä, odotellen maanantaita, jolloin pääsi synnärille.
Kaikki meni hyvin siltä osin.

Vajaa viikko on kulunut mutta suru on pinnan alla koko ajan. Läheisiltä olen saanut tukea mutta kokoajan kuulee, että vielähän te kerkiätte yrittää uutta lasta. 😠
Alussa mieheni kanssa puhuttiin ja halattiin ja tuettiin toisiamme. Nyt hän on omissa oloissaan ja keskittyy töihin, suree omalla tavalla.
Tuntuu että jäin yksin, itku kurkussa heti jos ajattelee asiaa.
Hautajaisia olen papille soitellut ja päiviä sopinut mutta mies ei vielä halua edes asiasta puhua 😯🗯️.

Ajatukset on vielä vähä solmussa mutta kiitos jos jaksoit lukea!