Olen löytänyt itsestäni erittäin ikäviä piirteitä seurustelun myötä. Olen ”jo” 26-vuotias, mutta nyt vasta ensimmäistä kertaa seurustelen vakavasti, tai oikeastaan ollenkaan. Ennen tätä suhdetta elin monia salamasuhteita, yhden yön juttuja ja muita kuluttavia yritelmiä, ja olin tuttavapiirissäni tunnettu sarkastisesta asennoitumisestani miehiä ja rakkautta kohtaan: lapsellisesti julistin että kaikki miehet ovat jotenkin viallisia ja rakkautta ei ole olemassakaan… Nyt kuitenkin olen seurustellut kakasi vuotta, ja välillä tuntuu että olisin aivan hukassa itseni ja tämän suhteen kanssa.

Olen jossakin vaiheessa ilmeisesti menettänyt kaiken luottamuksen miehiin. Kuulostaa tökeröltä ja edelleenkin naiivilta, mutta en osaa selittää sitä millään mullakaan keinolla. En pysty uskomaan muutamaan päivää kauempaa, että mieheni todella rakastaisi minua, tai ettei hänellä olisi ketään muuta. Kyselen jatkuvasti mitä hän tuntee minua kohtaan, haluaako hän vielä olla kanssani, eihän hän vain petä minua jne. Tämä tapa ärsytttää itseäni todella paljon, ja yhtälailla kumppaniani.

Epäluuloisuuteni alkoi varmaankin siinä vaiheessa, kun huomasin itse rakastavani miestä ihan tosissani ja samalla huomasin olevani mustasukkainen luonne. Mustasukkaisuuteni ei kuitenkaan aivan järjenvastaista ole, sillä olen muutamista asioista saanut vihiä ja epäilyksilleni pontta, mutta kun olen todella suorasanaisesti asiaa ”tiedustellut”, on mieheni todennut että luuloni on väärä. Hetken jaksan luottaa siihen, mutta ne asiat ovat jääneet sydämeeni painamaan ja nousevat sieltä tasaisin väliajoin irvistelemään minulle. Minulle saattaa tulla ihan fyysistä pahoinvointia ja paniikkihäiriön luonteisia oireita…

Saatan nähdä painajaisia, joissa miehelläni on joku toinen, he nauravat minulle ja mieheni jättää minut. Herään itkien, mutta jo vähän ajan kuluttua onneksi saan järjen päähäni. Tarvitsee tässä vaiheessa ilmoittaa sekin, etten kuitenkaan rationaalisesti pelkää suhteen loppumista, tiedän pärjääväni kyllä 😉. Ja syvällä sisimmässäni uskon mieheni uskollisuuteen, mutta nämä ihmeelliset pelot saavat ajatukseni välillä niin solmuun, että uskon hänen pystyvän tekemään vaikka mitä… Suhteemme on ollut melko myrskyistä viime aikoina, ja viimeksi viikko sitten sanoin lähteväni nostelemaan… Tuntui etten muutoin saanut tehtyä hänelle selväksi kuinka paljon minuun sattui sillä hetkellä! Vasta kun tavallaan ”uhkasin”, hän heräsi ja alkoi sovittelemaan…

En pidä itsestäni tällaisena: epäluuloisena, kyttäilevänä, epäuskoisena ja surullisena. Haluaisin pystyä luottamaan kumppaniini, mutta jossakin on jokin estämässä sen. Maalailen piruja jatkuvasti seinille, ja ihmettelen että olemme edes enää yhdessä. Syytän itseäni siitä, että pelkojeni takia olen tullut niin hankalaksi, mutta toisaalta toivoisin mieheltänikin vähän ymmärrystä ja kuuntelutaitoa. Välillä tuntuu ettei häntä kiinnosta ne asiat, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista haluan puhua. Taitaa hänkin pitää minua jotenkin vinksahtaneena, kuten pidän minäkin välillä.

Olen aina pystynyt järjellä hallitsemaan tunteitani, mutta nyt tunteet saavat järjen sumenemaan ja pelkään, että pilaan (ellen ole jo pilannut) minulle niin tärkeän suhteen ihan turhan takia…😭 Miten voisin oppia luottamaan mieheeni, meidän suhteeseemme ja tulevaisuuteen? Millä saan hiljennettyä ne hakkaavat ajatukset: ei hän sinua rakasta, hän olisi onnellisempi jonkun muun kanssa, teet hänet onnettomaksi, hänellä on varmasti tunteita jotakin toista kohtaan tai ainakin hän käy vieraassa sängyssä…?