Olen seurustellut mieheni kanssa nyt vähän yli kolme vuotta ja yhdessä olemme asuneet melkein sen saman ajan, mutta monesti olen miettinyt mitä hittoa me oikein teemme toistemme kanssa. Mitään varsinaisia vakavia riitoja ei koskaan ole ollut, mitä nyt minä välillä olen vetänyt jostain asioista herneet sieluuni. Lähinnä tuntuu, kuin olisimme vain kämppiksiä/kavereita. Tämä on kuitenkin minun ensimmäinen vakava parisuhteeni enkä oikein ymmärrä ovatko kaikki parisuhteet aina sellaisia kiihkeitä ja elokuvamaisia joissa harrastetaan seksiä usein ja hakeudutaan toisen lähelle päivittäin.

Syy miksi minusta tuntuu tältä, on se, että en tiedä miltä rakastuminen tuntuu, enkä koe tuntevani mitään super vahvoja tunteita miestäni kohtaan. Ei saa toki verrata muiden parisuhteisiin, mutta silti välillä ihmettelen kun sisko joutuu olemaan omasta aviomiehestään viikonlopun erossa ja hän on jo ihan maansa myyty, siinä missä minä iloitsisin jos saisin edes sen yhden viikonlopun olla aivan yksin ja tehdä mitä huvittaa (ei sillä ettäkö miehen kanssa pitäisi jotenkin eri tavalla olla). Välillä tietyissä tilanteissa on tullut sellainen olo, että onpas minulla ihana mies, mutta suurimmaksi osaksi kaikki mitä hän tekee tai sanoo ärsyttää minua. Varsinkin se ominaisuus risoo, että minä olen kova keskustelemaan asiasta kuin asiasta ja mielelläni viettäisin vaikka koko yön puhumassa svyällisiä ja riidatkin haluaisin käydä pitkällisesti ja asiallisesti läpi siinä missä mies sanoo kaikkeen ”joo, ok, emmä tiiä, emmä osaa sanoa tähän mitään”.

Minulla on ollut ahdistuneisuushäiriö, masennus ja lähiaikoina diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö jonka johdosta ravaan psykologeilla ja terapiakin olisi alkamassa näillä näppäimillä. Välillä mietin johtuuko kaikki nämä poukkoilevat tunteet omista mielenterveysongelmista? Muissakin asioissa kuitenkin saatan olla yhtenä päivänä tai jopa pahimmillaan yhdellä minuutilla sitä mieltä että hei tämähän on paras asia ikinä kunnes hetken päästä jo vihaan sitä. On uskomattoman turhauttavaa kun en ikinä tiedä mikä on todellista ja mikä on vain kuviteltua pääni tuotosta ja joka toinen päivä pitää itselleen vakuutella ettei tässä miehessä ole mitään vikaa se johtuu vain sinun omasta päästäsi.

En usko että tähän kukaan osaa taikasauvaansa heilauttaa ja kertoa ratkaisun ongelmaani, mutta minua jo pelkästään tämä kirjoittaminen auttaa paljon ja olen tästä asiasta jo pitkään halunnut avautua. Olisi helpottavaa kuulla jos jollain muulla olisi ollut samankaltaisia ongelmia ja olisi päässyt asiasta yli. Jotenkin vain monina päivinä vahvasti tuntuu kokoajan siltä että olemme täysin erilaisia ja toisille sopimattomia ihmisiä vaikka todellisuudessa kaikki kiinnostuksenkohteet täsmää. En ymmärrä.