Vosin kirjoittaa tähän melkoisen pitkän tarinan elmästäni, mutta kukaan tuskin jaksaisi lukea kaikkea joten keskityn nyt vain tähän tällä hetkellä minulle vaikeimpaan asiaan.

Muutin pari vuotta sitten toiselta paikkakunnalta ja aloitin elämän ”puhtaalta pöydältä”. Ystäviä ei ole kertynyt kuin pari sellaista hyvää kaveria joiden kanssa voi viettää vähän aikaa tai muuta. Olen melko yksinäinen, toisaalta pelkään vähän tavata uusia ihmisiä vaikka tahtoisinkin.
Yhden ystäväni kautta tutustuin yhteen hänen kaveriinsa johon sitten vähän ihastuin. Nyt meillä onkin sitten n. 1,5 vuotta seurustelusuhdetta takana ja sinä aikana ihastukseni on kasvanut ihan aidoksi rakkaudeksi. En ole ikinä tuntenut niin ihanaa ihmistä kuin hän on ja hän on minulle todella tärkeä.
Viime syksystä lähtien kaikki on kuitenkin alkanut mennä alamäkeen. Hän aloitti opiskelut ja minulla on myös oma täyspäiväinen työpaikka. Emme asu yhdessä ja aika yhteiselle ajalle väheni, hyvä kun kerkesimme nähdä edes kerran viikkoon. Yhteyttä kyllä pidettiin paljon sitten muulla tavalla.
Itse olen alkanut kärsiä tästä tilanteesta, olen ollut melkein koko alkaneen vuoden ajan enemmän tai vähemmän masentunut ja pari viikkoa sitten mieskin lopulta tajusi tilanteen ja sen että minulla on todella paha olla.
Koko viime viikonlopun selvitimme asiaa. Selvisi seuraavaa… Minä olen edelleen rakastunut, ja haluaisin enemmän sitä yhteistä aikaa, haluan parantaa tätä suhdetta ja päästä vähän eteenpäin (mihinkään naimisiin saatika kihloihin ei ole mikään kiire sentään), mutta jollain tapaa tässä on mentävä nyt vähän ”eteenpäin, seuraavalle tasolle”. Mies taas kertoi tuntevansa ihan toisella tapaa. Hän ei tunne olevansa ollenkaan valmis esim. yhdessä asumiseen, hän ei pysty sanoa rakastavansa minua, hän pitää minua enemmän hyvänä ja tärkeänä ystävänä. Hän tunsi pahaa oloa siitä että minä voin tässä huonosti.

Mietimme mitä ihmettä tässä pitäisi nyt tehdä? Itse tein selväksi että en todellakaan tahdo erota, en tekemättä yhtään mitään tämän asian selvittämiseksi. Myöskään hän ei halunnut joten päädyimme kokeilemaan hänen ehdotustaan.
Päätimme palata takaisin alkuun ja aloittaa tavallaan kaiken alusta. Tämä kuulosti minustakin hyvältä ajatukselta.

Sen yhden päivän oloni oli taas parempi, kävin miehen luona kyläilemässäkin ja höpistiin taas asioista ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Sitten minä taas tipuin. Tipuin sieltä pilvenhattaran päältä takaisin todellisuuteen ja aloin miettimään asiaa tarkemmin. Miten ihmeessä pystyn aloittamaan tämän suhteen ”alusta”, olla taas vain ihastunut ja olla kuin mitään mitä tässä reilun vuoden suhteen aikana ei olisi tapahtunutkaan? Miten ihmeessä voi aloittaa alusta kun tuntee edelleen näin vahvaa rakkautta? Oloani ei helpota yhtään se, että tiedän nyt kaiken miehen tunteista, olen hänelle vain hyvä ystävä, josta hän ei halua kuitenkaan luopua, mutta hän ei rakasta minua, miksi hän kuitenkin haluaa olla kanssani? Jos hän ei kerran ole tuntenut oikeaa rakkautta tähänkään asti niin miten hän voisi alkaa tuntea sitä tulevaisuudessakaan?
Vuoden päästä hän lähtee vaihtoon ulkomaille jos vain suinkin pääsee. Olen miettinyt sitäkin mitä sitten tapahtuu. Jos olemme vielä silloin yhdessä niin millä hemmetillä jaksan sen vuoden odottaa häntä takaisin ja toivoa että suhdekin vieelä jatkuisi, varsinkin jos tämä jatkuu tällaisena sinne asti, minä rakastuneena ja hän ei.

Pääni on ihan sekaisin, en saa unta kunnolla, ruokahalu katoilee, joskus juon vaan muutaman kupin kahvia kun en saa muutakaan alas. Välillä saan itkukohtauksia ja tuntuu että henki salpaantuu. Elämäni on muutenkin vähän sekaisin tällä hetkellä, töissä on masentavaa, en tule siellä oikein toimeen parin ihmisen kanssa ja pyysin jopa siirtoa muualle mutta sitä en nähtävästi saa. Vihaan muutenkin työtäni ja haluaisin vaihtaa koko työpaikkaa, mutta en uskalla lähteä.

Tuntuu että en jaksa tällaista enää, en tiedä yhtään mitä teen… 😞