Nyt tuli sellainen tunne, että pitää päästä johonkin kotona vallitsevasta tilanteesta ja tunteistani avautumaan, sillä olen asian kanssa todella yksin.

Mieheni siis on ollut kohta vuoden todella todella masentunut, voisi puhua jo vakavasta masennuksesta, tämän lisäksi hänellä on paniikkihäiriö, joka pahentaa kaikkea. Itse olen asian kanssa sellaisessa umpikujassa, että enimmäkseen osaan asiaan suhtautua todella ymmärryksellä ja tuen/autan häntä niin paljon kuin vain osaan. Pyrin olemaan niin, että olen kumppani ja rinnalla kulkija, rakastava mutten terapeutti. Tiedän omasta kokemuksesta hyvin kuinka masennus oireilee ja mitä tuntemuksia tähän liittyy mutta kun kaikki olemme yksilöitä eikä kaikkiin tehoakaan samat asiat kuin itseensä tai kaikki eivät ole minä.. Joten välillä turhauttaa todella, kun toinen ei ota vastaan mitään eikä usko, reaktio onkin päinvastainen, mikä taas minulla olisi toiminut. Joskus pidän ajatukseni ja tunteeni täysin sisälläni, etten loukkaisi toista tai pahentaisi hänen jo olemassa olevaa pahaa mieltä, kuuntelen vain hiljaa, halaan ja pussaan..vaikkei toinen ei edes siihen vastaa ja se kirpasee, nielen kipuni. Joskus kuppini täyttyy totaalisesti hänen negatiivisuudestaan ja en enää pysty pitämään tunteitani sisälläni ☹️ Pyrin aina välttämään sanoja AINA ja KOSKAAN tai kun SINÄ sitä ja tätä.. aina puhun tunteistani, miltä minusta tuntuu jokin asia ja mitä pelkään. Tämä ei tietenkään ikinä johda mihinkään muuhun kuin siihen, että kadun, että edes suuni aukaisen 🤔 Sillä mieheni aloittaa itsensä haukkumisen, syyllistämisen, vaipuu syvemmälle masennukseen ja sen jälkeen oloni on kahta kauhemapi, koska enhän halua rakkaudelleni lisää kipua tuottaa. Monesti kuulen myös sen; ”etkö ymmärrä tilaani?” No tietenkin ymmärrän ja sitten ajattelen; reunat se on minunkin kupissa, enkä minä mitään pahaa tarkoita tai halua..
Joskus minulle iskee olo, että haluaakohan tämä mies enää edes olla kanssani, sillä tuon masennuspeikon myötä on kaiki romantiikka kadonnut, enkä sitäkään ole ollut vaatimassa tai asiasta valittanut, koska tiedän, että se pahentaisi hänen painetta ja tuskaa. 🤔 jos huonona päivänäni mainitsenkaan asiasta; haluatko enää olla kanssani, hän turhautuu.. Hän saattaa vain sanoa, että ymmärtää kyllä jos MINÄ EN halua jatkaa. No luonnollisesti kun olen nainen, tämä vastaus ei ole minua tyydyttänyt, ei se ole tuonut mielenrauhaa sille ajatukselle joka välillä mieltäni kalvaa; haluaako hän, onko minussa jokin vikana.. Vaikka tavallaa asian järjellään osaa itselleen selittää mutta kun se tunne.. Ja onko väärin puhua omista tunteistaan myös? omista peloista ja haluista, tarpeista? Koen sen jotenkin vääräksi, etenkin kun se tekee miehellni pahemman olon.. Pohdin siis, kuinka kertoa rakkalleen tunteistaan niin, ettei se pahoittaisi hänen oloaan lisää mutta ei myöskään pahottaisi omaa mieltään? 😑❓ Rakastan häntä kovin ja haluaisin hänelle vain hyvää.. tuntuu, että välillemme kasvaa kokoajan muuri mikä vie meitä kauemmaksi toisistamme..tai ainakin hän etääntyy… Tämä masennus ja paniikkihäiriö on vienyt hänestä kaiken sen mikä on AIDOSTI ja OIKEASTI häntä itseään..😭