Hei!
Tunteet solmussa, kurkkua kuristaa ja vatsassa velloo paha olo.
Jokin aikaa sitten mies ilmoitti että meidän pitää keskustella.
Hetken tuumailtuaan kertoi ettei enää tiedä mitä minua kohtaan tuntee – ei rakkautta ainakaan. Järkytyin, eihän rakkaus noin vain voi loppua – vai voiko?
Yhteistä taivalta meillä on takana yhdeksän vuotta, ja onhan meille vuosien saatossa tullut kaksi touhukasta taaperoakin.
Aloimme seurustella todella nuorina, ilman että kummallakaan olisi ollut pidempää tai vakavampaa seurustelusuhdetta takanaan.
Minä sairastuin vakavaan masennukseen 2005, joka on aaltoillen vieraillut senkin jälkeen.
Viimeiset pari vuotta olen pärjännyt ilman lääkkeitä, ja olo on ollut sekä fyysisesti että henkisesti hyvä.
Mutta nyt. Mies ei enää halua mua, ei halua koskea tai hädin tuskin edes katsoa.
Ei kuulemma enää rakasta, eikä ole onnellinen minun kanssani.
Ensimmäinen reaktio oli kauhu; eihän se voi minua näin vain jättää, en pärjää ilman sitä. Se puhuu niin kylmästi että sen tunteet on kuollu mua kohtaan.
Sitten se alkoi puhua että haluaa erota siksi, että mä ansaitsen paremman. Että haluaa eron koska pelkää rikkovansa minut ajan saatossa.
(Mies on aina ollut meillä se, jonka pillin mukaan tanssitaan. Ja minä olen ikäni kärsinyt kiltti tyttö- syndroomasta, myöntynyt kaikkeen ja pitänyt mölyt vatsassani.)
Mies tekee siitä numeron, että tahtoo erota VAIN minun etuni vuoksi. Koska minä olen ansainnut parempaa.
Mies haluaa muuttaa pois kotoa, ottaa välimatkaa minuun. Mutta mä en tiedä haluanko mä sitä sitten enää takaisin. Mä tunnen itseni niin pelleksi. Mitä mä tein väärin, kun niin kovasti yritin saada tämän toimimaan? Mutta ehkä tähän peliin tarvii kaksi, enkä mä voi yksin tätä enää pelastaa? Ruoka ei maistu, elän kahvilla ja savukkeilla. Nukun pätkissä painajaisiin heräten. Oksettaa ja on paha olla.
Ajatus poukkoilee, ja hetkittäin mä jopa haluan erota. Mä haluaisin olla itsenäinen, ja haluan uskoa siihen että mä pärjäisin kyllä lasten kanssa yksinkin. Ehkä mä en tarvitsisikaan pillipiiparia elämääni tahdittamaan.
Miten mä saan ajatukseni kasaan? Onko avioero ratkaisu vai pakokeino?
Hengissä edelleen.
Mies muutti viikonlopun jälkeen pois, omien sanojensa mukaan ainakin hetkeksi "miettimään tuntojaan" ja pähkäilemään mitä elämältä haluaa.
Minä totuttelen elämään lasten kanssa ja yritän päästä jaloilleni.
Luulin että murrun kun mies lähtee, mutta kun se loppujen lopuksi oven takanaan kiinni laittoi, ei tuntunut oikein miltään.
Elämä ei loppunut, maailma ei järissyt eikä happi loppunut.
Olen edelleen tässä, kokonaisena ja melkein ehjänä.
Terapiassa ei puhuttu kolmannesta osapuolesta mitään, lähinnä vain sitä että miksi minä en puhu tunnoistani tarpeeksi miehelle. Alkoi ahdistamaan koko terapia, ja tuntuu siltä että kaiken tämän farssin takana on se että minä olen viallinen.
Mennään kuitenkin vielä uudelleen sinne terapiaan, jospa se kuitenkin jotain solmuja avaisi.
Tänään oli parempi päivä, ehkä huomennakin on.
Voi Tuomenkukka. Minusta tuo terapia ei kuulostanut kovin mukavalta sinua kohtaan. Ei sinussa ole mitään vikaa. Arvasin että mies saa jutun nyt alkuun käännettyä niin, että ruoditaan sinun tekemisiäsi/tekemättä jättämisiäsi, mutta tiedätkö mitä? Silläkin voi ihan oikeasti olla sinulle voimaannuttavia vaikutuksia. Sieltä voi löytyä jotain mitä voit itse työstää ja prosessoida. Se ei tarkoita, että sinussa olisi mitään vikaa.
Mutta kyllä minä vieläkin ihmettelen miten mies ei suostu luopumaan naisystävän kanssa yhteydenpidosta, eikä siitä terapiassa sanottu siis mitään, koko asiasta ei puhuttu?
No, minä en olekaan terapeutti, ehkä parasta etten puutu koko asiaan.. Minusta vaan kaikki ja koko terapian ja keskusteluyhteyden saamisen pointti on se, että rinnakkaissuhde laitetaan katkolle vähintään siksi aikaa, että asioita voidaan käydä ylipäätään läpi siitä omasta parisuhteesta..
Mutta ehkä olen vain tyhmä? 🙂
Ei se maailma vielä ehdi romahtaakaan, sen aika on myöhemmin. Kyllä sinä silti selviät Tuomenkukka, kävi miten kävi. Sinulla on ihanat lapset ja varmasti ystäviä. Olet upea nainen, älä ikinä, ikinä ajattele, että olisit jotenkin vajavainen vain siksi, että sinulla on nyt kriisi meneillään toisen aiheuttamana.
Jaksamista.
Hei,
Omassa kriisissäni koin ensin, etten voisi miestä vaatia lopettamaan mietintänsä ajaksi yhteydenpitoaan tähän ihastukseen - ajattelin jotenkin olevani epäreilu. Mutta kyllä minä sain terapeutilta sellaisen neuvon, että näin voin tehdä. Eri asia olisi sitten se mihin mies suostuu.
Hei !
Olen jo jonkin aikaa lukenut näitä teidä kirjoituksianne petetyksi tulemisesta, sen jälkeen yhteen paluusta, rakkauden loppumisesta ym. Ja nyt ajattelin paljastaa teille että täällä on yksi kohtalotoveri lisää.
En nyt jaksa omaa tarinaani kokonaan kirjoittaa, kun se on niin samanlainen kuin suurimmalla osalla. Mutta tässä lyhyesti: Miehellä ilmeisesti 40-kriisi, suhde toiseen naiseen, joka kestänyt ennen paljastumista vain 3 viikkoa. Me olemme olleet yhdessä 22 vuotta ja meillä on 2 lasta. Nyt mies muuttanut pois yksin asumaan ja miettimään mitä haluaa elämältä. Jatkaa suhdetta tähän naiseen, joka on meidän molempien vanha tuttu. Meillä eron harkinta-aika menossa, minä en halua erota, eikä kai loppujenlopusi miehenikään. Haluaa nyt olla näin. Olen sanonut että tämän harkinta-ajan saa miettiä, sitten pitää jo tietää jotain suuntaa. Meillä on nyt ihan hyvät kaverilliset välit. Niistä pidän kiinni itseni ja lasten takia. Haluan pitää välit kunnossa, jos se auttaisi että haluaa sittenkin palata perheensä luo.
Mutta vaikka tämä onkin elämäni kamalinta aikaa, olen onnellinen että hän paljasti suhteensa pian. Myös erilleen muutto oli varmasti paras ratkaisu. Nyt hänellä on vapaus valita. Jos haluaa sittenkin minut ja lapset hän palaa, jos ei niin sitten eläköön muualla.
Kiitos teille kaikille kirjoituksistanne. Olen saanut niistä paljon lohtua ja ajattelemisen aihetta.
🌻🙂🌻
Haluatko "kiikunkaakun" miehesi lopulta takaisin tuon seikkailun jälkeen? Voitko luottaa häneen? Miten ajattelit mahdollisen yhteiselämänne sujuvan mikäli päädytte sitä vielä jatkamaan?
Itse olen kirjoittanut melkein vastaavasta tilanteesta ketjuun "syitä ja ehdotuksia olisko kenelläkään?" Sinulla täytyy kyllä olla hermot terästä, kun noin rauhallisesti otat asian. Hatunnosto sinulle. Itse en tuohon kykene ja välillä pillastun aivan tolkuttomasti (kohta ex-)mieheni haahuilusta. Mies tietysti toivoisi minulta kaltaistasi reagointia...
Jaksamista ja kaikkea hyvää sinullekin!
Voi meitä. Kiitos teille jokaiselle sanoistanne, on helpottavaa tietää että joku oikeasti välittää - ja haluaa auttaa.
Mies on nyt asunut tämän viikon yksikseen, on kyllä käynyt hoitamassa lapsia sillä välin kun minä olen ollut töissä. Ja tämän viikonlopun "saa olla" rauhassa, kun äitini tulee lapsenvahdiksi minun ollesani töissä.
Mies on omien sanojensa mukaan laittanut välit "jäähylle" tähän naiseen. Ja haluan uskoa häntä.
Välillä tuntuu että haluan taistella meidän puolesta täysillä, olen valmis tekemään töitä tämän eteen.
Mutta ei se taida riittää, että vain toinen haluaa rakentaa suhdetta.
Mies on luovuttanut, miettii vain negatiivisia puolia minusta ja meidän suhteesta.
Mies sanoo haluavansa minut vain ystävänä, ei tunne minua kohtaan muuta kuin toverillisia tunteita. Se taitaa satuttaa eniten, että kaikkein näiden vuosien jälkeen rakastamani mies sanoo niin.
Ei halua koskea, ei tunne enää vetoivoimaa minuun.
Ja minä kaipaan kosketusta niin että sattuu.
Olen päättänyt olla rukoilematta ja anelematta miestäni takaisin. Sillä tavoin teen vain helpommaksi miehelleni päätöksen lähteä. En halua olla säälittävä vaimorukka.
Vielä kun löytäisi sisältään sen taistelijan, joka hokisi että mä pärjään. Että mä selviän yksinkin.
Pettäessään minua, mies vei multa itsekunnioituksen. En vain tunne itseäni enää kauniiksi tai haluttavaksi naiseksi, lähinnä vain tyhjäksi kuoreksi. Ruma, ontto kuori.
Elämä on yhtä vuoristorataa.
Kysyit maximamma juuri nuo samat kysymykset kuin niin moni mun sukulaisista ja ystävistä. Vastaukseni on että tällä hetkellä haluan hänet takaisin. Huomenna voin olla jo ihan eri mieltä. Mutta haluaisin saada mahdollisuuden edes yrittää yhdessä vielä. Entiselleen mikään ei varmasti enää palaa, mutta olisin valmis rakentamaan jotain uuttakin.
Luottamuksen palautuminen onkin se vaikea juttu. Nytkin epäilen kun mies sanoo, että olen edelleen hänelle tärkeä. Tuntuu että puhuu vaan, etten saisi mitään raivareita. Olen sitäkin miettinyt että jos sitten joskus sanoisi menevänsä kauppaan, epäilisinkö aina että menee sittenkin sen naisen luo.
Mutta mielestäni näiden kysymysten aika on vasta sitten jos nyt ensin päästäsiin kokeilemaan yhteenpaluuta. Nyt näyttää siltä että sitä ei tapahdu vielä pitkään aikaan.
Eikä minulla niin rautauset hermot omasta mielestäni ole. Itken meilkein joka päivä työmatkalla autossa ja illalla sängyssä. Välillä tekisi mennä humauttamaan miestä vaikka pesäpallomailalla (onneksi meillä ei ole sellaista). Päässäni on käynnissä jatkuva ymmärrän - en ymmärrä taistelu. Monet tuttavat ovat kyllä myös sanoneet että ihmettelevät tätä rauhallisuutta millä suhtaudun asiaan. Olenkin ajatellut että jos se olisi sitten hyvä merkki siitä että tästä voi vaikka tulla onnellinen loppu.
Mutta kerjäämään ja roikkumaan en minäkän ala. Olen tehnyt hänelle oman tahtoni selväksi, nyt sitten odottelen hänen päätöstään. Samalla tässä harjoitellaan lasten kanssa tälläistä 3 hengen perheen elämää.
Erillään ollaan oltu kohta 2 kuukautta. Ja kyllä tämä arki näinkin pyörii. Harmittaa vaan kun en tälläistä koskaan olisi kuvitellut omalle kohdalle tulevan.
Mutta nyt kun alkuun pääsin, niin kirjoittelen taas myöhemmin. Voimahalauksia kaikille!
Hyvä ettet kiikunkaakun suostu kaikkeen. Se on sinun kannaltasi hyvä, älä anna ainakaan kohdella itseäsi kaltoin.
Kyllä ulospäin voi ollakin vahva, minäkin aina yritän. Kotona on aika murtua ja itkeä kaikki paha olo pois.
Voimia sinulle kiikunkaakun.