kuljen kuin elämän aallokossa. Tunteeni ja ajatukseni sekaisin.
Kun tietäisin mitä teen.

Pari kertaa jo eronneena, siis elämään pettyneenä. Miten voisin oppia
uudelleen rakastamaan. Uskomaan että minullakin on mahdollisuus taas
onneen. Elämään niin etten pelkää koko ajan toisen menettämistä.
Sitä että taas kerran minua sattuu. Puristaa rinnasta, niin etten jaksa
enää.

Todellisuudessa kaiken pitäisi olla ihan hyvin ja kaikki onkin. Tuntuu tyhmältä kirjoittaa
tätä, mutta kuitenkin vain pitää kirjoittaa….se helpottaa.

Olen tällä hetkellä 3 lapsen yh-äiti. Eronnut ja mielestäni eroa jo tarpeeksi
läpi käynyt. Viihdyn yksin, eli valmis uuteen, kuten kirjat sanovat. Talous
jotenkin ok ja työtä. Ystäviä ympärillä. Minun on helppo puhua vaikeistakin
asioista purkaa itseäni.

Kohtasin hänet eräänä päivänä ! Tiesin jo pitkään hänen olevan olemassa,
mutta vasta nyt kohtalo kuljetti meidät toistemme luokse. Olimme käyneet
pitkiä keskusteluja elämästä anonyymeina toisillemme linjoilla. Jäin kuin kiinni
häneen: hellään rapumieheen, minä lämpöä ja läheisyyttä hakeva rapunainen.

Siltikin pelkään, kuka sen pelon tunteen saisi pois minusta!

Luottamusta toisiimme rakentaen kuljemme hitaasti päivästä toiseen
rinnakkain katsellen elämää uusi silmin

😉