Kiltti18 kirjoitti 5.2.2018 11:5

Olen monet kerrat miettinyt, että onkohan meillä ensimmäinen avioliitto joka on kaatumassa siihen ettei vaimo osaa puhua omista tunteistaan. Keskustelua yleisellä tasolla kyllä on, mutta se ei riitä kun tiedän, että vaimo miettii ja miettii omassa päässään kaikkia ajatuksia. Ei taida tähän olla muuta lääkettä kuin se, että hän itse hoksaa mitä on tapahtumassa kun hän ei saa ääneen sanottua mikä on hätänä? Tässä tämä ongelma näin lyhyesti, mutta tarina on niin pitkä ettei päivä riitä sitä kirjoittamaan, mutta tuo naisen puhumattomuus on se mikä nyt on tuhoamassa avioliiton.

Hei,tiedän täysin miltä sinusta tuntuu. Meillä on/oli samanlainen tilanne, tosin se oli mies joka ei puhunut. Nyt kun sai jotain sanotuksi, ni hän jätti minut,sanoen että on hetken sitä miettinyt,on ollut huono olla suhteessa. Mitään ei aikasemmin ollut sanonut. Mutta silloin ku yhdessä oltiin, ni koitin antaa hänelle aikaa ja omat hetket milloin puhua. Joskus tämä tuotti tulosta, mut yleensä riidat yms. haudattiin maton alle.. tsemppiä sinulle!

Puhumattomuus tappoi meidänkin liiton. Tosin jälkikäteen sain tietää, että oli kyllä puhunut, mutta ihan toiselle ihmiselle. Ja sen kanssa on nyt suhteessa.

Minä olen suhteessa se joka ei puhu. Meillä tämä koskee siis nimenomaan suhteessa puhumista. Muuten ja muille puhun aika paljon, joskus melko syvällisestikin. Luottamus on mennyt, en pysty puhumaan miehelleni. Ja jos vaikka joskus uskaltaisinkin puhua, niin saan sellaisen vastaanoton, että toivon etten olisi sanonut mitään.

Syitä voi olla paljonkin. Ensin voi miettiä miten itse reagoi toisen puheisiin, mitä tapahtuu jos/kun toinen sanoo jotain epämiellyttävää tai "käsittämätöntä"? Jos kuuntelija kerta toisensa jälkeen hyökkää sanallisesti tai fyysisesti kimppuun, järjestää jonkun kauhean shown ja muistuttaa vielä jatkossakin siitä "mitä menitkin päästämään suustasi", voi olla ettei toinen jatkossa kauhean mielellään mitään enää puhu.

Jos vastaanotto on kuitenkin ollut asiallista, ehkä hän ei muutenvaan tunne tunneyhteyttä sinuun tai sitten ei halua loukata tai sanoa pahasti. Voi olla että kotikasvatuskin ollut sellaista, että tunteita ei ole sallittu ilmaista tai että kritiikin sanominen on ollut kiellettyä.

Yhtenä päivänä kun juteltiin hän sanoi hukanneensa itsensä. Hän ei tiedä oikeen kuka hän on, missä hänen pitäisi olla ja mitä tehdä. Ei hän ole puhunut asiasta kenenkään kanssa vaan miettii vain omassa päässä asioita.
Ollaan asuttu reilu 2kk asumuserossa, että saadaan miettiä rauhassa tulevaisuutta. Tällaisessa epätietoisuudessa on muuten henkisesti melko raastavaa ja raskasta elää. Minulle oikeastaan sopii jo mikä ratkaisu vaan tähän kunhan tämä vaan saataisiin lopetettua. En tiedä miksi itselle se on niin vaikeaa ettei osaa vain lopettaa ja näyttää myös toiselle olevan. Kumpikin jollain tapaa roikkuu tilanteessa ja tästä ei kyllä voi kukaan nauttia. Yritän miettiä, että pitääkö jo oikeasti luovuttaa vai odottaa, että toinen löytää itsensä ja tehdä sitten yhdessä ratkaisu? Oli se sitten hyvä tai huono päätös, mutta olisi yhdessä tehty.
Itse kyllä tiedostan ihan hyvin ettei tässä ole mitään järkeä ja minun henkinen puoli on melko koetuksella, en vain osaa luovuttaa kun ei tiedä onko se oikea päätös ja olen huolissaan myös toisen osapuolen jaksamisesta.

Olen itse omassa suhteessani se "puhumaton" osapuoli. Miten päädyitte asumuseroon, teittekö päätöksen yhdessä vai jompikumpi?

Tunnistan itsessäni tuon "olen kadottanut itseni" -fiiliksen. Omalla kohdallani se liittynee siihen, että olen ollut liian kiltti, tehnyt liikaa asioita toisen puolesta, toisen takia ja sillä lailla kun olen olettanut puolison haluavan. Olen tehnyt paljon asioita ajatellen että ei tarvitse riidellä kun teen niinkuin toinen toivoo, enkä niin kun itse haluaisin. Olen pelännyt liikaa riitoja ja sitä ettei minua hyväksytä. Sitten saatiin vielä lapsi ja lähti viimeisetkin rippeet itsestä, omasta ajasta, omista jutuista, omasta tilasta jne.

Sitten tuli kai mitta täyteen, jaksaminen loppui. Sitten alkoi häpeä...Miksi en jaksa? Miksi mieleni haluaa kokoajan jonnekin muualle? Miksi haluaisin olla vain yksin? Mies ei ota oikein hyvin tälläisiä mielipiteitä ja asioita. Hänen on vaikea ymmärtää että tarvisin tilaa kasvaa uudelleen. Hänen suhtautuminen vaikeuttaa tilannetta entisestään.

Ehkä sinunkin puoliso häpeää tunteitaan. Ehkä hänestäkin tuntuu että haluaisi oikeastaan olla rauhassa ja elää omaa elämäänsä, mutta ei haluaisi tunnustaa sitä itselleen, saati sinulle. On vaikea tuntea haluavansa pois, jos periaatteessa ei ole mitään näkyvää syytä. Minäkin toivoisin että mieheni haluaisi asumuseron. Minä en voi sitä ehdottaa, koska meidän tapauksessa se tarkoittaisi lopuollista eroa ja kauheita riitoja yms roskaa. Minä haluaisin päästä testaamaan, tulisinko onnellisemmaksi ja tasapainoisemmaksi...Mutta meillä se on joko tai.

En osaa oikein muuta neuvoa, kun että sinulla on oikeus sano ettet jaksa enää olla epätietoisuudessa ja sinulla on oikeus lopettaa suhde...Voihan se olla että puolisosi jopa toivoo että sinä olisit se vahvempi osapuoli, joka uskaltaisi sanoa sen asian ääneen.

Päädyttiin asumuseroon sen takia koska hän puhui pitkään, että haluaa kokeilla omia siipiään jne. En jaksanut enään sitä kuunnella niin sanoin, että hommaa se asunto itselle. Nyt siitä on se 2,5 kk aikaa. Sen olen jo itselle todennut, että en ole yksineläjä, tarvin kaverin kenen kanssa jutella ja harrastaa.
Ehkä noin viikko sitten hän sanoi, että ei siipien kokeilun takia tarvisi enään asua siellä, mutta muuten ihan hukassa. Kauanko minä jaksan odottaa kun on aika raskasta tällainen elämä. Järki sanoo, että tässä ei ole mitään järkeä, mutta tunne puoli onkin sitten eri juttu, ehkä senkin takia koska mitään syytä en ole kuullut miksi ollaan tässä tilanteessa. Jos olisi selvä syy niin ehkä olisi helpompi suhtautua koko juttuun.
Sekin vielä hämmentää asiaa, että hän sanoo välittävänsä minusta ja olen tärkeä ym. Melkein joka päivä kysyy mitä oon suunnittelu sille päivää ja mitä oon tehny.
Haluaa asua omassa asunnossa omaa elämää, mutta silti niin kiinnostunut minun tekemisistä. Olen minäkin kiinnostunut, mutta olen ajatellut, että annan hänen olla niissä omissa oloissaan jos hän vielä löytäisi itsensä.